Koonti luetuista kirjoista

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Lemmikki

Grebe, Camilla (2018): Lemmikki. Suom. Sari Kumpulainen. Gummerus. E-kirja, vastaa painettuna 507 s.

Brutaali murha ja muutama kylmä talviviikko pienessä Ormbergin kylässä Sörmlandissa yhdistää kolme ihmistä. Poliisi Malinin, joka on suunnitellut uransa ja elämänsä etukäteen valmiiksi. Profiloija Hannen, jonka vaivana ja huolena on alati paheneva muistisairaus. Nuoren Jaken, joka on valmis varjelemaan omaa salaisuuttaan hinnalla millä hyvänsä. Murhan selvittäminen on hengenvaarallista heistä itse kullekin, ja se myös muuttaa heidän elämänsä perusteellisesti. Totuus on hinnaltaan kallis, mutta joskus vain pahin pelko johtaa todelliseen rohkeuteen. Lemmikki kertoo niistä valheista, joita kerromme toisille, ja niistä, joihin päätämme itse uskoa. Se on itsenäinen jatko-osa kriitikoiden ja lukijoiden ylistämälle Kun jää pettää alta -kirjalle.

Camilla Greben esikoisjännäri Kun jää pettää alta oli yksi parhaita viime vuonna lukemiani dekkareita ja odotukset olivat korkealla tämän uusimman kirjan osalta. Kerronta on edelleen sujuvaa ja juoni tiivistyy mukavasti mitä pidemmälle lukee, mutta tarina ei temmannutkaan minua mukaansa. Lukeminen itse asiassa maistui ajoittain vähän puulta, eikä kirjaan tarttuminen erityisemmin houkutellut.

Siinä missä ensimmäisessä kirjassa oli jännittävä ja kekseliäs tarina, niin tässä murhan lisäksi käsitellään yhteiskunnallisesti ajankohtaisia teemoja, kuten maahanmuuttoa ja työpaikkojen siirtymistä Kiinaan. Teemat ovat tuttuja kotimaisestakin mediasta ja vaikka aiheet ovat tärkeitä, niin tarina ei tarjonnut niihin mitään uutta tai muutoin raikasta tulokulmaa. Kantaväestö syrjii maahanmuuttajia, työpaikkoja siirtyy halvemman palkkatason maihin ja maaseutu autioituu.

Dekkaristi laajensi myös henkilögalleriaa, mutta henkilökuvaukset eivät mielestäni yllä edellisen kirjan tasolle. Erityisesti minua närästi se, miten pitkälle edennyttä dementiaa sairastava Hanne Lagerlind-Schön ei muista mitä muutama minuutti aiemmin on tapahtunut, mutta päiväkirjaansa Hanne kuitenkin kirjoittaa tapahtumia ja tuntojaan useamminkin tunnin takaa. Tässä on häiritsevä ristiriita, vaikka jännityksen ylläpitämisen kannalta Hannen päiväkirjamerkinnöillä onkin merkittävä rooli.

Olen miettinyt miksi tämä jäi lukukokemuksena jotenkin vaisuksi ja ehkäpä tässä kompastuttiin siihen, että tarina kiedottiin niin voimakkaasti yhteiskunnallisten asioiden ympärille. Yleisessä keskustelussa näihin aiheisiin liittyy tietyt ominaispiirteet ja siten tietyt rajat, joita on tavallaan noudatettava uskottavuuden saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi. Ruotsalaiset eivät esimerkiksi ole yhtään sen maahanmuuttomyönteisempi kuin suomalaisetkaan, joten näin ollen dekkarissa on oltava perussvensson, jonka mielestä työpaikan siirtyminen Aasiaan ja työttömyys on naapurissa asuvan maahanmuuttajan syytä. Isot ja merkittävät teemat ehkä rajoittivat liikaa mielikuvitusta ja luovuutta, jotka taas pääsivät valloilleen ihan eri tavalla ensimmäistä kirjaa kirjoittaessa. Mene ja tiedä, pitäisi kysyä dekkaristilta.

Jälkisanat:

Lemmikki on vuonna 2017 valittu Ruotsin parhaaksi rikosromaaniksi ja tänä vuonna Pohjoismainen dekkariseura palkitsi kirjan Lasiavain-palkinnolla. Dekkari on kyllä saamiensa palkintojensa väärti, joten suosittelen lukemaan vaikka en itse täysin lämmennytkään.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Hidas kuolema

Schepp, Emelie (2018): Hidas kuolema. Suom. Meri Ala-Tauriala. HarperCollins Nordic. E-kirja, vastaa painettuna 414 s.

Hidas kuolema on Jana Berzelius-sarjan kolmas osa ja tähän mennessä on suomennettu:

2.     Valkoiset jäljet

”Maaliskuisena aamuna löytyy nainen asunnostaan vakavasti pahoinpideltynä. Ensihoitajat tekevät kaikkensa pelastaakseen potilaan, mutta tämä menehtyy matkalla sairaalaan. Kun uhreja tulee lisää, kammottava totuus alkaa vähitellen paljastua: kyse on sarjamurhaajasta. Kun syyttäjä Jana Berzelius saa tutkinnan vastuulleen, aluksi järjettömiltä näyttäneet murhat alkavat vaikuttaa julman suunnitelmallisilta teoilta. Kuka on raakojen murhien takana? Jana aikoo selvittää totuuden yhdessä rikosylikomisario Henrik Levinin ja rikoskomisario Mia Bolanderin kanssa. Samaan aikaan Jana joutuu kasvokkain menneisyyteensä kuuluvan henkilön kanssa, joka pakottaa hänet ylittämään lain rajat.”

Edellisten osien tavoin tämä kolmaskin perustuu silmittömälle väkivallalle sekä Jana Berzeliuksen ja Danilo Peñan kissa-hiirileikille. Tällä kertaa Danilo on pahasti niskan päällä ja Janan on menneisyytensä paljastumisen uhalla keksittävä, miten saa Danilon kuiville mahdottomalta tuntuvasta tilanteesta. Jos kirjalta haluaa taidokasta kerrontaa tai juonen punontaa, niin sitä tämäkään osa ei tarjoa. Hidas kuolema on puhdas skandidekkari, jossa lajityypille ominaisesti panostetaan julmalla tavalla toteutettuihin murhiin ja sosiopaattimurhaajan jahtaamiseen. Tosin Jana Berzelius-sarja saa ripauksen lisämaustetta syyttäjästä, joka tutkinnan ohella listii vasemmalla kädellä pahiksia ja oikealla peittelee jälkikään.

Mikä ihme sarjassa on sitten niin kiehtovaa, että hankin aina uuden osan? En oikein osaa sanoa. Rakastan kirjasarjoja ja aina uuden osan ilmestyttyä minussa herää pieni toivo siitä, että taustatarinassa tällä kertaa tapahtuisi jotain kehitystä. Valitettavasti tämä sarja tuntuu kolmen osan jälkeen polkevan paikoillaan. Perusasetelma on se, että Danilo hankkii Janan kiipeliin, mutta molemmat putoavat aina tavalla tai toisella jaloilleen. Poliisikaksikko Henrik Levin ja Mia (Maria) Bolander puolestaan saavat vaihtelevasti tilaa, mutta molemmista hahmoista puuttuu syvyys. Hyvä poliisi Henrik Levin on väsynyt mutta onnellinen aviomies ja isä, paha poliisi Mia Bolander puolestaan roikkuu baareissa iskemässä itselleen seuraa. Toivoisinkin enemmän panostusta henkilöhahmoihin eikä minua haittaisi ollenkaan, vaikka se tapahtuisi raakojen väkivaltakohtausten kustannuksella.

Jälkisanat:

Minulla on merkillinen viha-rakkaussuhde tähän sarjaan enkä epäile sekuntiakaan, ettenkö hankkisi neljättä osaa. Tarina etenee siinäkin varmasti edellä mainitun tutun kaavan mukaan, koska Jana ja Danilo eivät voi selvittää välejään lopullisesti ennen viimeistä osaa tai muuten tarinalta lähtisi pohja. Ainoa jännitettävä asia siis on, että minkälaisia uusia murhatapoja dekkaristi on keksinyt.

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Tämän kaiken minä annan sinulle

Redondo, Dolores (2018): Tämän kaiken minä annan sinulle. Suom. Sari Selander. Gummerus. E-kirja, vastaa painettuna 698 s.

”Auto suistuu tieltä Ribeira Sacran viinialueen jyrkillä rinteillä Pohjois-Espanjassa. Onnettomuudessa menehtyneen Álvaron kuolema tulee hänen puolisolleen, kirjailija Manuel Ortigosalle sokkina, eikä tämä järkytys jää viimeiseksi. Hautajaiset pidetään Álvaron perheen sukukartanon hautausmaalla Galiciassa. Manuelille selviää, että hänen miehensä oli upporikas markiisi, joka kuului yhteen Espanjan vaikutusvaltaisimmista suvuista. Miksi hän salasi puolisoltaan siniverisen taustansa? Miksi kylän poliisi epäilee, että Álvaron kuolema ei ollutkaan onnettomuus? Manuel ajautuu mukaan maalaispoliisin tutkimuksiin, joiden aikana selviää, ettei mikään markiisi Álvaro Muñiz de Dávilan elämässä ollut niin kuin hyväuskoinen kirjailija oli aina kuvitellut - ja että tämän kummallinen, töykeä aatelisperhe on valmis menemään hyvin pitkälle suojellakseen salaisuuksiaan.”

Dolores Redondon Premio Planeta -voittajaromaani on runsas ja kiehtova kirjallinen mysteeri, jolle tunnelmallinen Galicia viinitiloineen, vanhoine kartanoineen ja luostareineen luo poikkeukselliset puitteet.

Pidin hurjasti Dolores Redondon Baskimaan murhat -trilogiasta enkä ihmettele yhtään, että tämä uusin voitti merkittävän kirjapalkinnon. Oli kertakaikkinen nautinto lukea tämä kirja, jota en kuitenkaan luonnehtisi puhtaaksi dekkariksi. Tarinassa paneudutaan henkilöihin, heidän taustoihinsa ja keskinäisiin jännitteisiinsä, kuvaillaan paljon tapahtumapaikkojen miljöötä sekä tutustutaan viiniviljelyyn. Tarina ei kuitenkaan lähde rönsyilemään, vaan keskiössä on koko ajan markiisi Álvaro Muñiz de Dávilan kuoleman todistaminen onnettomuuden sijasta murhaksi.

Esittelyteksti kertoo kaiken tarpeellisen ja suosittelen lämpimästi lukemaan, jos pitää psykologisesta jännityksestä. Tosin se täytyy todeta, että tutkimuksissa tulee ilmi tapahtumia joista en itse niin välittäisi lukea, mutta toisaalta niillä on paikkansa nykyisyyden selittäjänä eikä niillä mässäillä. Pidänkin siitä miten Dolores Redondo kuvaa tapahtumia hillityn realistisesti. Hänellä ei ole mitään tarvetta järkyttää tai kohahduttaa, vaan lukija koukutetaan tarinaan ihan muilla keinoilla kuten mielenkiintoisilla henkilöillä sekä salaisuuksilla, jotka pikkuhiljaa tekstin edetessä paljastuvat.

Jälkisanat:

Kustantajan sivujen mukaan Dolores Redondo oli viime vuonna Espanjan luetuin kirjailija ja hänen teoksiaan on myyty yksin Espanjassa 1,5 miljoonaa kappaletta. Premio Planeta – palkinto puolestaan on espanjalaisen kielialueen suurin kirjallisuuspalkinto ja palkinto myönnetään löytämieni tietojen mukaan romaanikäsikirjoitukselle.

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Swing Time

Smith, Zadie (2017): Swing Time. Suom. Irmeli Ruuska. WSOY. E-kirja, vastaa painettuna 463 s.

”Zadie Smithin kunnianhimoinen, runsas romaani Swing Time vie lukijaa monikulttuurisesta Lontoosta rujonkauniiseen Afrikkaan. Kaksi maitosuklaan väristä tyttöä haaveilee tulevansa tanssijaksi, mutta vain toisella, Traceylla, on siihen lahjoja. Köyhyyden kierre ei vain katkea; lyhyen tanssijanuran jälkeen vuokrakasarmit sulkevat Traceyn taas sisäänsä. Nimettömäksi jäävällä kertojalla on ideoita, sosiaalista omaatuntoa ja vapaus lähteä. Monirotuisen Lontoon svengaavasta ilmapiiristä hän siirtyy poptähden tiimissä Länsi-Afrikkaan perustamaan tytöille koulua. Tyttöjen välinen ystävyys särkyy, mutta toisistaan he eivät irti pääse. Säkenöivä ja syvästi inhimillinen Swing Time on romaani ystävyyden voimasta, musiikista yli rajojen ja sitkeistä juurista, jotka ankkuroivat ihmisen aikaansa ja omaan itseensä.”

Minusta tarina on kahden tytön kasvukertomus, jonka kautta tarkastellaan sosiaalista perimää ja mahdollisten ongelmien siirtymistä seuraavalle sukupolvelle.  Minäkertojan äiti on tummaihoinen kansalaisaktivisti ja isä valkoista työväenluokkaa, jota politiikka tai yhteiskunnalliset asiat eivät niinkään kiinnosta. Minäkertojan ystävän Traceyn äiti puolestaan on valkoinen yksinhuoltaja ja tummaihoinen isä pelkkä ongelma.

Minäkertoja ja Tracey tapaavat toisensa tanssitunnilla ja nopeasti selviää, että Traceyllä on lahjoja toisin kuin minäkertojallamme. Tracey ei kuitenkaan kasvaessaan tanssi tähtiin eikä minäkertojastakaan tule äitinsä toiveiden mukaista yhteiskunnallisesti valveutunutta kansalaista, vaan maailmanlaajuisesti ihaillun poptähti Aimeen avustaja. Tosin Aimeen avustajana kertoja pääsee osallistumaan koulun perustamisessa Afrikkaan, mutta lopulta tahraa nimensä ja maineensa tehdessään suutuspäissään karkean arviointivirheen. Molempien, sekä Traceyn että minäkertojan, osalta ympyrä sulkeutuu ja aikuisina he ovat siinä pisteessä mistä he lähtivätkin.

Pelkistetymmän kerronnan ystävänä en oikein päässyt tähän tarinaan sisälle ja omaan makuuni tässä on liikaa isoja teemoja ja karrikointia. Aimee on Madonnan kopio hyväntekeväisyydeksi verhottuine tempauksineen ja molempien tyttöjen vanhemmat puolestaan jonkinlaisia oman rotunsa tai sosioekonomisen asemansa stereotypioita. Tummaihoinen on joko Martin Luther Kingin hengessä jonkin sortin kansalaisaktivisti tai puolirikollinen, valkoinen puolestaan vuokralla asuva lihava yksinhuoltajaäiti tai tavallista keskiluokkaista elämää viettävä mies. En löytänyt tarinasta esittelytekstin syvyyttä enkä myöskään monikulttuurisen Lontoon svengaavaa ilmapiiriä. Koin ilmapiirin enemmänkin hajottavaksi kuin voimaannuttavaksi ja swing-jazzin sijasta kuulin vain tumman bluesin säveliä.

Jälkisanat:

Minulla oli ehkä liian suuret ennakko-odotukset ja kuvittelin saavani lukea jotakin Elena Ferranten ja Elif Shafakin väliltä. Tyttöjen välisen monimutkaisen ystävyyden kuvaus jäi kuitenkin kauas Elena Ferrantesta ja yhteiskunnankin kuvaus tuntui kovin yksinkertaistetulta ja kaavamaiselta. Lukukokemus jäi vähän ontoksi.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 9. Kirjan kansi on yksivärinen.

torstai 26. heinäkuuta 2018

Kenekään ei pitänyt tietää

Knight, Renée (2017): Kenenkään ei pitänyt tietää. Suom. Arto Schroderus. Otava. E-kirja 319 s.

”Entä jos kirja, jota olet lukemassa, kertookin sinusta?

Kun Catherine Ravenscroft alkaa lukea yöpöydälleen ilmestynyttä salaperäistä kirjaa, hän tajuaa pian joutuneensa keskelle painajaista. Vieras mies -niminen romaani paljastaa piinallisen yksityiskohtaisesti Catherinen elämän kammottavimman salaisuuden. Salaisuuden, jonka tiesi hänen lisäkseen yksi ainoa ihminen - ja tuo ihminen on kuollut.

Gillian Flynn, Paula Hawkins... ja nyt Renée Knight. Mestarillinen psykologinen trilleri pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti.”

Mestarillinen psykologinen trilleri on mielestäni liioittelua, mutta juoni on osattu punoa niin, että asioiden oikea laita jää pimentoon kirjan loppupuolelle asti. Tarinan hidastempoisuus ja peruskuvioiden tuttuus antaa ensin valheellisen kuvan ja mietin useampaan otteeseen, että tässä on taas yksi kirjailija joka on keksinyt pyörän uudestaan. Annoin kuitenkin kunniaa siitä, että tarinassa on hieman erilainen lähtökohta, eli päähenkilön salaisuus on kerrottu omakustanteisessa kirjassa ja päähenkilö saa pyytämättä oman kappaleensa suoraan yöpöydälleen toimitettuna.

Yöpöydältä löytynyt kirja suistaakin palkitun dokumentaristi Catherine Ravenscroftin elämän raiteiltaan ja epätoivoisena Catherine yrittää kaikin keinoin estää salaisuutensa paljastumisen suuremmalle yleisölle. Lopulta kirjan kirjoittaja pääsee kuitenkin niskan päälle ja Catherine voi vain yrittää selvitä kurimuksesta, johon Catherinen näkökulmasta täysin ulkopuolinen ihminen on hänet suistanut. Loppuun ajettuna Catherinen on kuitenkin lopulta paljastettava totuus tapahtumien todellista kulusta ja vain toivottava, että hän saa oikeutta. Loppuun päteekin sanonta ”Totuus ei pala tulessakaan”.

Tarina on oiva muistutus siitä, miten me turhan usein vedämme omat johtopäätökset omasta mielestämme täysin selvien todisteiden valossa. Valokuvistakin näemme sen mitä haluamme nähdä, mutta jos pysähtyisimme ennakkoluulottomasti tarkastelemaan kuvaa, niin voisimme löytää jotain mikä muuttaakin koko asetelman päälaelleen. Lukiessa kuitenkin tuskailin useampaan otteeseen sitä, että tapahtumat etenivät minun makuuni turhan verkkaisesti ja aivan kuin yritettäisiin loputtomiin kehrätä jonkinlaista huipennusta. Varsinaista huipennusta ei mielestäni koskaan tullut, mutta tajusin vasta lopussa miten ovelasti kirjailija oikeastaan onnistui harhauttamaan. Kuvittelin jo tienneeni loppuratkaisun, mutta sainkin yllättyä.

Jälkisanat:

Kuumuuden takia ajatus ei oikein tahdo kulkea ja mietin pitkään mikä tässä oli poikkeavaa. Lopulta tajusin, että tästä trilleristä puuttuu muun muassa poliisitutkinta. Keskushenkilöt selvittävät asiat keskenään, eikä omakustanteisen kirjan kirjoittajakaan pysy salaisuutena kovin pitkään. Tarina paljastaakin kortit jo hyvissä ajoin mutta kuten jo edellä totesin, loppuratkaisua ei hevin osaa arvata.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti. Valinta tapahtui niin, että avasin kategorian ”Dekkarit ja jännitys” ja kun sattui sellainen sivu eteen jossa tuntui olevan useampikin kiinnostava kirja, niin tökkäsin sormella ruutua.