tiistai 28. tammikuuta 2020

Krokotiilinvartija

Engberg, Katrine (2019): Krokotiilinvartija. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 397 s.

”Säälimätön kostaja ohjailee ihmisiä kuin sätkynukkeja. Karmivaa jännitystä tihkuva Kööpenhamina-trilleri on dekkarisarjan avaus.

Nuori nainen löytyy kotoaan raa'asti murhattuna, kasvoillaan kaiverrettu kuvio. Tapausta tutkimaan määrätään etsivät Jeppe Korner ja Anette Werner Kööpenhaminan poliisista. Käy ilmi, että uhrin vuokranantaja on käyttänyt vuokralaistaan julkaisemattoman romaaninsa henkilöhahmona, ja myös romaanissa nuori nainen kuolee.

Jeppen ja Anetten on selvitettävä salaisuudet vuokranantajan menneisyydestä päästäkseen murhaajan jäljille. Kuka pitelee lankoja käsissään?”

Karmiva on liioitellusti sanottu, mutta Katrine Engberg on kirjoittanut ihan pätevän esikoisjännärin, jonka päähenkilöinä ovat Kööpenhaminan poliisin rikostutkijat Jeppe Kørner ja Anette Werner. Kaksikko pääsee tositoimiin, kun jo hieman iäkkäämpi Gregers Hermansen löytää naapurissa asuvan nuoren naisen ruumiin ja tutkijoille selviää nopeasti, että avain murhan selvittämiseksi on piilotettu talon omistajan, Esther de Laurentin keskeneräiseen käsikirjoitukseen. Ennen kuin Julie Stender oli muuttanut talon alakertaan, eläkkeellä oleva Esther oli vasta rakennellut juonta ja henkilöhahmoja, mutta Julien nähtyään Esther tunnisti uhrinsa. Tyttö oli kertakaikkisen toimiva kokonaisuus ja nyt hän on kuollut.

Tarinassa on hienoista kömpelyyttä, mikä näkyy etenkin Kørnerin ja Wernerin keskinäisessä sanailussa, mutta tämä ei kuitenkaan häirinnyt ja erityisesti pidin siitä, miten tutkijat jäävät taustalle ja tarina kietoutuu Esther de Laurentin ja Julie Stenderin ympärille. Dekkaristi onkin punonut kohtuul monimutkaisen juonen, jossa ensin näyttää siltä, että kenellekään ei ole minkäänlaista motiivia, kunnes yhden jos toisenkin menneisyydestä alkaa selvitä mahdollisia vaikuttimia. Totuus ei tälläkään kertaa ole mitenkään tarua ihmeellisempää, mutta kokonaisuutena tässä oli jotain kivaa uutta twistiä ja muutama ilta vierähti mukavasti lukiessa.

Jälkisanat:

Krokotiilinvartija on afrikkalainen kahlaaja, joka kreikkalaisen tarun mukaan syö rannalla makoilevien krokotiilien hampaidenväleihin takertuneita lihanpaloja ja ötököitä. Krokotiilien hampaista pidetään huolta ja linnut saavat ruoan, joten hyöty on molemminpuolinen.

Kirja valittu omasta lukemattomien pinosta ja Helmet-haasteessa menee kohtaan 45. Esikoiskirja.

sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Äärimmäisen onnen ministeriö

Roy, Arundhati (2017): Äärimmäisen onnen ministeriö. Suom. Hanna Tarkka. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 478 s.

”Arundhati Royn hartaasti odotettu toinen romaani on unohtumaton rakkaustarina ja ärhäkkä kannanotto. Sen kerronnassa vuorottelevat huudot ja kuiskaukset, kyyneleet ja nauru. Sen sankarit ovat maailman särkemiä, toivon ja rakkauden ehjäksi tekemiä, hauraita mutta periksiantamattomia.

Äärimmäisen onnen ministeriö vie lukijansa hurjalle matkalle: Delhin vanhan
kaupungin ahtaista kortteleista paisuvan metropolin kimaltaviin ostosparatiiseihin ja edelleen Kashmirin lumisille vuorille ja kauniisiin laaksoihin, missä sota on rauhaa ja rauha sotaa.”

”Tiedätkö miksi Jumala loi hijrat? Se oli koe. Hän päätti luoda jotakin, jotakin elävää, joka on kyvytön onneen. Ja niin hän teki meidät.” Aftab kauhistuu ystävänsä Nimmon sanoja, mutta huomaa myöhemmin sanoissa piilleen totuuden siemenen. Aftab syntyy intersukupuolisena ja hänet kasvatetaan poikana, kunnes Aftab 15-vuotiaana toteaa olevansa enemmän nainen kuin mies ja muuttaa hijra-yhteisöön. Aftab vaihtaa niin nimensä kuin sukupuolensakin ja vuosien saatossa entisestä Aftabista ja nykyisestä Anjumista tulee Delhin tunnetuin hijra. Onni ei kuitenkaan seuraa Anjumia ja pelastuttuaan hindujen verilöylystä Anjum erakoituu, mutta löytää lopulta tarkoituksen luomalla turvapaikan omista yhteisöistään karkoitetuille tai karanneille.

Anjumin kautta lukijalle avautuu intialainen kulttuuri väreineen, hajuineen ja makuineen, mutta Anjum on myös väline, jonka avulla kirjailija nostaa esiin niitä Intian sisäisiä ristiriitoja ja epäkohtia, joista me saamme lukea lehdistä vasta niiden eskaloiduttua mellakoiksi. Todellinen kuuma peruna on kuitenkin Kashmirin kriisi, jota kirjailija avaa toisen päähenkilön, arkkitehtinä työskentelevän Tilon entisten opiskelutovereiden kautta. Musa on syntyjään kashmirilainen, Naga journalisti ja Biplab puolestaan tiedusteluviraston korkea virkamies ja näiden kolmen miehen kokemukset johdattavat lukijan suoraan konfliktin keskelle.  

Kantaa ottavuudestaan huolimatta pidin romaanista ja etenkin siitä, miten Roy saa tekstin elämään. Henkilöitä on paljon ja tarinan rakenne jokseenkin rikkonainen, mutta itse koin kerronnan kaikessa hyppivyydessäänkin jollain tapaa johdonmukaiseksi, joten kehotan ennakkoluulottomasti tarttumaan tähän kaikkea muuta kuin tylsään romaaniin ja kokemaan itse värikkään kastien, uskontojen ja kielten sulatusuunin, mutta myös korruptoituneen, arvaamattoman ja hyvin väkivaltaisen maan. Maan, jossa sorto monessa muodossaan on arkipäivää, mutta toisaalta maan, jossa lehmät ovat pyhiä ja hijrat tunnustettu kolmas sukupuoli, johon edelleen suhtaudutaan pelonsekaisella kunnioituksella.

Jälkisanat:

Arundhati Roy on paitsi kirjailija, myös tunnettu kansalaisaktivisti, joka kritisoi ja vastustaa kotimaansa Intian epäkohtia ja ajaa Kashmirin itsenäisyyttä. The Times-lehti onkin vuonna 2014 nostanut Royn maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen listalleen perusteluinaan: ”Hänen kirkkaat, tutkivat esseensä tarjoavat usein teräviä näkökulmia laajaan asioiden kirjoon, kapitalismista ympäristötuhoihin ja nationalismin vaaroista hindujen kastijärjestelmän vahingollisuuteen”.

Kirja valittu omasta lukemattomien pinosta ja Helmet-haasteessa menee kohtaan 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos.

torstai 23. tammikuuta 2020

Unohtamisen taito

Zeniter, Alice (2019): Unohtamisen taito. Suom. Taina Helkamo. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 575 s.

”Menneisyydestään voi vaieta, mutta voiko sen unohtaa? Palkittu, vavahduttava tarina algerialaisesta perheestä, kolmesta sukupolvesta, jotka tekevät tiliä historiansa kanssa - kukin tavallaan.

2000-luku, Pariisi. Taidegalleriassa työskentelevä ranskalais-algerialainen Naima ei tunne perheensä historiaa, koska hänen isänsä ja isovanhempansa vaikenevat menneisyydestään.

Naiman isoisä palveli toisessa maailmansodassa Ranskan armeijassa, mutta joutui pakenemaan Algeriasta vainon vuoksi. Hänen poikansa Hamid, Naiman isä, pyrkii unohtamaan taustansa yrittäessään sulautua ranskalaiseen yhteiskuntaan.

Kun Naima kohtaa juurensa työmatkalla Algeriassa, hänen pirstaleinen minuutensa alkaa eheytyä.”

Ajattelin saavani lukea tarinan siitä, miten toisenpolven siirtolainen Naïma peilaa itseään ranskalaiseen yhteiskuntaan ja pohtii identiteettiään kahden kulttuurin välissä, mutta romaani keskittyykin pitkälti suvun miehiin ja heidän tekemiensä päätösten kauaskantoisiin seurauksiin.

Kronologisesti etenevä tarina alkaa Algeriassa asuvasta isoisä Alista, joka nuorena miehenä vaurastuu oliiviöljykaupalla. Ranskan siirtomaavallan hajoamiseen liittyvästä siirtomaasodasta tulee kuitenkin käänteentekevä Alin elämässä, kun hänen on valittava, liittyykö hän Algerian vapautusrintamaan FLN:ään vai Ranskan armeijaan ja Ali valitsee Ranskan armeijan. Sillä hetkellä Alista tulee harki, petturi, ja perheen kohtalo on Algeriassa sinetöity.

Algerian itsenäistyttyä Ali perheineen pakenee Ranskaan, jossa perhe päätyy vuosiksi siirtoleirille ja tästä alkaa Naïman isän, Hamidin tarina. Hamid haluaa integroitua Ranskaan, aikanaan rakastuu ranskalaiseen naiseen ja perustaa perheen. Lapsilleen Hamid ei opeta arabiaa, joten lapset eivät voi keskustella isovanhempiensa kanssa ja Algeria on mörkö, josta ei ole sopivaa puhua.

Esittelytekstissäkin mainitun Naïman osuus tarinasta onkin varsin lyhyt ja kiteytyy siihen, että Naïma tuntee syyllisyyttä muslimien tekemistä terrori-iskuista ja miettii, saako hän maksaa kaikesta mitä muut siirtolaiset Ranskassa tekevät. Kun Naïmalle tarjoutuu tilaisuus lähteä työmatkalle Algeriaan, hän lukee kaiken mitä Algeriasta saa käsiinsä ja lopulta romaani onkin varsin kattava selvitys Algerian historiasta viimeisen 70 vuoden ajalta.

Zeniter kertoo tarinaa kiihkottomasti, jopa tunteettomasti ja itselleni tuli lukiessa mieleen asiakeskeinen muistelmateos, jossa kertoja on etäännyttänyt itsensä tapahtumista. Ranskalaisille tarina saattaa kuitenkin avautua ihan eri tavalla, koska romaani iskee suoraan Ranskan siirtomaahistoriaan sekä siihen, miten Ranska on kohdellut algerialais-ranskalaisia harkeja. Ymmärrän kyllä tämän taiten kirjoitetun romaanin yhteiskunnallisen arvon, mutta olisin toivonut huomattavasti enemmän pohdiskelua, analysointia ja etenkin perheen sisäisiä keskusteluita, joten en nyt oikein lämmennyt tälle historian oppikirjalle.

Jälkisanat:

Alice Zeniter on palkittu ranskalainen kirjailija ja Unohtamisen taito on hänen neljäs romaaninsa. Kirjan luettuani minua kiinnosti, miksi kirjailija on halunnut kirjoittaa tämän kirjan ja löysin The Guardianin artikkelin, jonka mukaan kirjailijaa inspiroi hänen oman perheensä historia ja teoksellaan hän halusi täyttää hiljaisuuden.

Kirja valittu omasta lukemattomien pinosta ja Helmet-haasteessa menee kohtaan 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Uhri

Weaver, Tim (2019): Uhri. Suom. Maikki Soro. Minerva. E-kirja, vastaa painettuna 383 s.

”Vuosi sitten Alex Towne löydettiin kuolleena. Kuukausi sitten hänen äitinsä näki hänet kadulla.

Mary Towne on varma asiastaan. Hän on nähnyt kuolleeksi julistetun poikansa Alexin ilmielävänä. Kadonneita henkilöitä jäljittävä yksityisetsivä David Raker on epäileväinen, mutta ottaa jutun tutkittavakseen. Tutkinnan edetessä Alexin elämästä alkaa paljastua asioita, joista hänen äidillään ei ole aavistustakaan. Pojan menneisyydessä on synkkiä salaisuuksia, joiden paljastumisen ryhmä kylmäverisiä tappajia aikoo estää hinnalla millä hyvänsä.”

Uhri on Tim Weaverin kadonneita ihmisiä etsivän David Raker -sarjan aloitusosa ja sarja on noussut Britanniassa bestselleriksi, enkä kirjan luettuani ihmettele yhtään miksi. Tarina alkaa napakasti David Rakerista, entisestä toimittajasta ja vaimonsa menettäneestä miehestä, joka etsii työkseen kadonneita ihmisiä. Davidin pakeille tulee Mary Towne, joka on ensin muutaman kuukauden itsekseen pohtinut näkemäänsä ja rohkenee nyt paljastaa Davidille, että hän on varmasti nähnyt kadulla kuolleeksi julistetun poikansa Alexin ja seurannut tätä, kunnes sitten menettänyt katsekontaktin metroasemalla.

Mary on täysin vakuuttunut näkemästään ja pitkään tuttavuuteen vedoten pyytää Davidia etsimään poikansa. Tämän enempää taustoihin ei tuhlata rivejä, vaan David ottaa toimeksiannon vastaan ja alkaa selvittämään Alexin liikkeitä. Ensin näyttää siltä, että mitään seurattavia johtolankoja ei oikein ole, mutta sitten David saa käsiinsä valokuvan.

Tarinassa ei ole minkäänlaista joutokäyntiä, vaan tutkimukset etenevät nopeasti ja aina välillä on kursiivilla kirjoitettu kappale joka vihjaa, että nyt ollaan tekemisissä ehdan psykopaatin kanssa. Juoni ei kuitenkaan muodostu kilpajuoksuksi pähkähullun murhaajan kanssa, vaan siinä seurataan miten David ei usko saamiaan varoituksia ja menee hieman liian pitkälle, jolloin hänenkin henkensä on vaarassa. Weaver onnistuukin huolella säikyttelemään lukijaa ja tarinan pelottavuus vain tiivistyy loppua kohden, jossa kaikki aiemmin tapahtunut saa selityksensä ja Mary Towne kokee aikamoisen yllätyksen.

Vapiskaa skandidekkaristit, olette saaneet todellisen haastajan!

Jälkisanat:

Sarjassa on ilmestynyt jo kymmenen osaa ja Tim Weaverin kotisivuilla http://www.timweaverbooks.com/ voi tarkemmin tutustua kirjoihin ja trilleristiin itseensä.

Kirja valittu omasta lukemattomien pinosta ja Helmet-haasteessa menee kohtaan 7. Kirjassa rikotaan lakia.

torstai 16. tammikuuta 2020

Francesca

Bengtsdotter, Lina (2019): Francesca. Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 429 s.

”Rikkaan perheen tyttären katoaminen ei jätä rikostutkija Charlie Lageria rauhaan tiheätunnelmaisessa dekkarissa.

Francescan paras ystävä kuolee, eikä kukaan usko hänen väitteitään, ettei kuolinsyy olisikaan itsemurha. Sitten Francesca katoaa. 20 vuotta myöhemmin rikostutkija Charlie Lager päätyy selvittämättä jääneen tapauksen perässä takaisin lapsuutensa Gullspångiin. Painajaisten riivaama Charlie saa huomata, etteivät kaikki kotiseudulla suhtaudu vanhan jutun avaamiseen suopeasti.”

Francesca on jatko-osa Lina Bengtsdotterin esikoisdekkarille Annabellelle ja rikostutkija Charlie (Charline) Lager kärsii edelleen ahdistuksesta ja unettomuudesta. Turvaton lapsuus epävakaan äidin kanssa on jättänyt jälkensä, eikä Charlie ole kovin innokas pohtimaan lapsuuttaan. Asioiden työstämisen sijasta on paljon helpompaa turvautua vanhoihin tuttuihin, alkoholiin ja lääkkeisiin, mutta nyt tilanne on ajautunut siihen pisteeseen, että Charlien esimies Challe pakottaa Charlien psykologille.

Charlien onneksi hän lukee edelliskesänä tapaamansa toimittajan kirjoittaman artikkelin vuosikymmenien takaisesta katoamistapauksesta ja siltä istumalta Charlie ilmoittaa esimiehelleen pitävänsä kaikki kertyneet lomat, koska hänen on kiireesti lähdettävä Gullspångiin ystävättärensä tueksi. Ystävätär ei ole hätävalhe, mutta todellisuudessa Charlie haluaa palavasti selvittää, mitä lähes kolmekymmentä vuotta aiemmin Gullspångissä kadonneelle Francesca Mildille on tapahtunut.

Kuusitoistavuotias Francesca Mild vuorottelee kertojana Charlien kanssa ja jo heti alussa selviää, että Francesca syyttää sisarensa poikaystävää murhasta. Paul Bergmanin kuolemaa pidetään kuitenkin itsemurhana, joten valehtelijaksi leimattu Francesca jää yksin epäilystensä kanssa. Hyvän, napakan alun jälkeen rikosjuoni jääkin pitkäksi aikaa polkemaan paikoilleen Charlien edelleen kipuillessa lapsuutensa kanssa, kun taas Francescaa ei ymmärrä kukaan, ei edes hänen oma perheensä. Charlie itse alkaa kuitenkin erottamaan muistot valemuistoista ja nämä välähdyksenomaiset hetket kannattelevat tarinaa Francescan osuuksien ollessa lähes pelkkää aiemman toistoa. Kirjan loppupuolella juoni saa sitten uutta vauhtia ja dekkaristilla onkin varattuna aikamoinen yllätys, joka saa niin Charlien kuin minunkin suuni loksahtamaan auki.

Tarinassa olisi ehdottomasti tiivistettävää etenkin Francescan osuuksissa, mutta keskiosan tyhjäkäynnistä huolimatta tarinassa säilyy jännite. Bengtsdotter ei kuitenkaan yltänyt ihan Annabellen veroiseen hyytävyyteen, mutta Francescassa taas psykologinen jännitys on parhaimmillaan ja toisaalta on myös mukava lukea sarjaa, jossa päähenkilö jollain tapaa edistyy, eikä vain paini osasta toiseen samojen ongelmien kanssa. Odotan kyllä sarjan kolmatta ja samalla ilmeisesti viimeistä osaa, jossa Charlie toivottavasti saa käännettyä elämänsä suunnan.

Jälkisanat:

Löysin internetistä Lina Bengtsdotterin haastattelun, eikä hän jätä kirjoittamista Charlie Lager-trilogian viimeiseen osaan, vaan hänellä on jo taskussaan sopimus neljännestä kirjasta. Jännittävää sitten aikanaan nähdä minkälaisen tarinan hän on keksinyt ja pysytäänkö jännäreissä, vai onko hän halunnut kirjoittaa jotain aivan toisenlaista.

Kirja valittu omasta lukemattomien pinosta ja Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu.