Koonti luetuista kirjoista

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Katrina

Salminen, Sally (2018): Katrina. Suom. Juha Hurme. Teos. E-kirja, vastaa painettuna 447 s.

”Kuka muistaa aikansa kansainvälisen bestsellerin, suomalaisen kosmopoliitin Sally Salmisen vuonna 1936 New Yorkissa kirjoittaman Katrinan?

Nuori päähenkilö Katrina muuttaa Pohjanmaalta Ahvenanmaalle naimisiin Johanin kanssa. Johan on saamaton, puijari ja valepukki, mutta, outoa kyllä, Katrina rakastaa häntä syvästi. Lapsen ruumisarkkuakaan Johan ei saa rakennettua; Katrina on aikaansa nähden edistyksellinen nainen, ja Katrina romaani, joka ensimmäisten joukossa Suomessa kertoo naisten tarinoita heistä itsestään käsin.

Romaani kuvaa elämää itsenäisyyden aikamme alun Ahvenanmaalla, kaikessa sen kauneudessa, mutta myös sisäänpäin lämpiävyydessä ja sekaannuksessa: ajan poliittinen tilanne ei voi olla näkyvissä saaristossa, ja vallanpitäjien kritiikki on Katrinan katseessa usein läsnä.”

Pohjanmaan lakeuksilla kasvanut 23-vuotias Katrina huumaantuu nuoresta merimiehestä, joka tuo mukanaan raikkaan tuulahduksen aurinkoiselta Ahvenanmaalta. Nuoret menevät nopeasti naimisiin ja vasta Ahvenanmaalla Katrinalle selviää, että sievät kaksikerroksiset talot kauniine puutarhoineen kuuluvatkin kapteeneille, Klintenin Johan nuorikkoineen asettuu vaatimattomaan torppaan. Katrina tajuaa naineensa prinssin sijasta sammakon, mutta sopeutuu uuteen elämäänsä ja työteliäänä raivaa tiensä tiiviin, hierarkkisen yhteisön jäseneksi. Ajan myötä myös Johan raivaa tiensä Katrinan sydämeen ja parin keskinäinen kunnioitus, samoin kuin toisiaan kohtaan tuntemansa rakkaus kannattelee heitä molempia läpi elämän.

Katrina kuvaa reilun sadan vuoden takaista elämää Ahvenanmaan saaristossa ja romaani kietoi minut pauloihinsa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Erityisesti pidin siitä, miten tuon ajan luokkayhteiskunta kyllä näkyy tarinasta, mutta voimakkaiden vastakkainasetteluiden sijasta kirjailija keskittyy yhteisöllisyyteen, vastuunkantoon ja ystävyyteen. Hurmeen suomennos puolestaan luo tarinaan hengen ja tunnelman, joka välillä aiheuttaa rinnassa lämpimän läikähdyksen ja välillä taas kouraisee syvältä. Onneksi Juha Hurme tarttui ystävänsä suosituksesta ensimmäiseen suomennokseen ja totesi sen omien sanojensa mukaan olevan ihan paska, koska nyt hieno tarina on herätetty eloon ja uuden suomennoksen myötä saa arvoisensa arvostuksen.

Jälkisanat:

Olen lukenut hämmästyneenä Sally Salmisesta (1906-1976) kertovia artikkeleita ja ihmetellyt, miten tätä kansainvälisestikin arvostettua kirjailijaa ei ole lukionkaan äidinkielen tunneilla millään tavalla edes sivuttu. Seura-lehden artikkeli (https://seura.fi/ilmiot/historia/sally-salminen-piika-joka-kirjoitti-menestysromaanin/) valottaa asiaa ja syy on se, että Salmisen romaanit eivät liian realistisina sopineet suomenruotsalaiseen kirjalliseen perinteeseen, joten kotimaiset arviot olivat hyvin nihkeitä. Kriittisistä aikalaisarvioista muodostui lopulta totuus, jota ei ole aiemmin kyseenalaistettu.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 38. Jossain päin maailmaan kielletty kirja. Kirjailija esitti vuonna 1938 natsihallintoa kritisoivan julkilausuman ja tämän seurauksena Katrina kiellettiin Saksassa.

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Siemen

Kortelainen, Anna (2016): Siemen. Tammi. E-kirja, vastaa painettuna 454 s.

”Helsinkiläinen Nina on asettunut asumaan Viipuriin ja kiintynyt sen vetoisiin rakennuksiin ja kuoppaisiin katuihin. Hän on sukututkija ja ottanut tehtäväkseen selvittää jatkosodan kaoottisessa vetäytymisvaiheessa kadonneen upseerin kohtalon. Nina tutustuu Viipurissa toinen toistaan kiinnostavampiin ihmisiin mutta ei osaa arvata, mihin hänen askeleensa ovat johtamassa. On heinäkuu 1942. Majuri Luikka on saanut siirron Viipuriin, missä hänen tehtävänään on vastata Kannaksella taistelevien joukkojen muonahuollosta. Vapaahetkinään Luikka kulkee pitkin raunioituneen lapsuudenkaupunkinsa katuja ja kerää talteen joutomaille nousseita vieraita kasveja, jotka itävät puna-armeijan jalanjäljissä.

Anna Kortelaisen Siemen on haikean kaunis, mutta yllättävä kertomus kaupungista, joka jättää jokaiseen kävijään jälkensä.”

Historian maisterin koulutuksen saanut Nina Humina on ammatiltaan sukututkija ja erikoistunut luovutettujen alueiden, erityisesti kannaksen, sukututkimuksiin. Nina on ammattinsa vuoksi viettänyt paljon aikaa Viipurissa ja lopulta muuttanut kaupunkiin pysyvästi, mutta viehätys kaupunkia kohtaan ei ole sammunut. Venäläisiltä tuttaviltaan Nina kuulee tarinoita siitä, minkälainen oli neuvostoaikainen Viipuri ja kaupungissa asuvat suomalaiset puolestaan kokoontuvat keskustelemaan nykymenosta Kafe Mirissä. Kaupungin suomalaisten aikaiseen historiaan Ninan johdattaa uusi toimeksianto, jossa pyydetään selvittämään kesäkuussa 1944 kadonneen huoltoupseerin, majuri Luikan liikkeitä. Viipurissa kasvanut Asser Luikka on vannoutunut kasvitieteilijä ja siinä missä Luikka hahmottaa kaupungin kasvien kautta, Nina Humina käyttää apunaan karttoja.

Romaanissa on mielenkiintoinen idea esitellä Viipuria samoja tienoita eri aikakausina samoilevien päähenkilöiden kautta ja pidän myös kovasti Anna Kortelaisen tavasta kirjoittaa, mutta tarinassa näkyy aivan liian vahvana Kortelaisen työ tutkijana ja tietokirjailijana. Kirjailija paneutuu yksityiskohtiin intohimolla ja pieteetillä, mutta tämän tason tarkkuus hajottaa tarinan ja alkujaan hyvä idea hukkuu yksityiskohtien runsauteen. Luikan tekemät retket eivät esimerkiksi toimineetkaan lyhyenä johdantona johonkin tapahtumaan, vaan lukija yhdessä Asser Luikan kanssa pysähtyy tutkimaan kasveja suurella hartaudella. Minua olisi kuitenkin kasveja ja niiden latinalaisia nimiä enemmän kiinnostanut se, miten kasvit osoittivat kaupungin muuttumisen ja miten Luikka koki muutoksen, mutta tätä harmillisesti vain sivuttiin.

Jos kirjan alku oli hyvin laveasti kerrottu, niin loppu tuleekin sitten yllättäen ja jollain tapaa töksähtäen. Minulle jäi tunne, että kirjailija halusi näyttää vielä Viipurin ruman puolen, mutta ei oikein enää jaksanutkaan paneutua lopun rakentamiseen ja tämä jättää romaaniin tietynlaisen viimeistelemättömyyden tunnun. Kokonaisuutena Siemen on ylistys Viipurille, sen historialle ja nykyisyydelle, mutta minun on vaikea uskoa, että kasviluetteloksi lipsahtanut tarina kiinnostaisi alkua pidemmälle ihmistä, jolla ei ole mitään kytköstä Viipuriin tai ylipäätään kannakselle.

Jälkisanat:

Proosan kirjoittajana Anna Kortelainen ei ole vahvimmillaan, mutta taiteesta kiinnostuneelle suosittelen kirjaa Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina ja Päivä naisten paratiisissa on puolestaan kiinnostava katsaus tavaratalon ja shoppailun maailmaan.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt.

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Perintö

Tontti, Jarkko (2018): Perintö. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 251 s.

”Kuolleen äidin päiväkirjoista löytyy salaisuus, joka saa riitaisat sisarukset näkemään koko perheen uusin silmin. Aikuiset sisarukset Henrik ja Anna-Leena eivät vuosiin ole tulleet toimeen. Anna-Leena on ollut äidin uskottu, Henrik taas perheen kapinallinen. Isän varhainen kuolema on jättänyt molempiin omanlaisensa jäljet. Erimielisyys kiteytyy riitaan kesähuvilasta, joka eri perheenjäsenille merkitsi eri asioita. Sitten äitikin kuolee ja jättää jälkeensä päiväkirjat, jotka paljastavat tyrmäävän salaisuuden. Henrik ja Anna-Leena joutuvat miettimään uusiksi käsityksensä koko perheensä tarinasta, myös toisistaan. Puhutteleva romaani tutkii sitä, mikä meidät yhdistää toisiimme.”

Sisarukset Henrik ja Anna-Leena ovat eripuusta veistettyjä ja erilaiset arvot ovat aiheuttaneet närää heidän välilleen. Sisaruksista nuorempi Henrik on humanisti, lukion filosofian opettaja, ja vanhempi Anna-Leena puolestaan toimii plastiikkakirurgina yksityisellä puolella. Äidin kuoltua toraiset sisarukset joutuvat tekemään yhteistyötä, mutta äidin asunnolla he käyvät erikseen sen enempää asiasta toisilleen mainitsematta. Ensimmäisenä asunnolle ehtinyt Anna-Leena on kuitenkin unohtanut ottaa mukaansa äitinsä päiväkirjat ja kun Anna-Leena tajuaa erheensä, Henrik on jo löytänyt sinikantiset vihot. Päiväkirjamerkinnöistä Henrikille avautuu aivan toisenlainen äiti ja Anna-Leenaa puolestaan kuumottaa, koska hän ei pystynyt pitämään äidilleen antamaansa lupausta tuhota päiväkirjat. Kaikkea ei kuitenkaan Anna-Leenakaan äidistään tiennyt.

Vuorotellen Henrikin ja Anna-Leenan kertomana lukijalle paljastuu heidän lapsuudenperheensä perhe-elämä samoin kuin se, miten sisarukset näkevät toisensa sekä omat perheensä. Romaani onkin tarkkanäköinen läpivalaisu perhesuhteista, joihin on eniten vaikuttanut suuriin ikäluokkiin kuulunut lääkäriäiti. Äiti on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa hyvin erilaisessa ilmapiirissä kuin lapsensa ja oppimiensa mallien mukaan ulkoistanut perheen miehet, mutta tyttären kanssa sitten jakanut enemmän asioita, ei kuitenkaan aivan kaikkea. Äiti on toki oman aikansa kasvatti, mutta tarinasta tulee hyvin ilmi se mikä väistämättä tapahtuu, kun perhe ei ole erilaisten persoonallisuuksien muodostama yksikkö, vaan se on jaettu hauraisiin miehiin ja vahvoihin naisiin. Vahvat naiset katkeroituvat, hauraat miehet kääntyvät sisäänpäin. Sujuvasti kirjoittava Tontti on tehnyt realistisen ja ajatuksia herättävän luotauksen perhe-elämään, josta monet voivat varmasti tunnistaa enemmän tai vähemmän tuttuja elementtejä.

Jälkisanat:

Oikeustieteen tohtori ja varatuomari Jarkko Tontti on sivutoiminen juristi ja päätoiminen kirjailija-runoilija, jonka runoteoksia on käännetty useille eri kielille. Romaanejakin on julkaistu useampi ja laajemman katsauksen tuotantoon tarjoaa ainakin Wikipedia.

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Linnan suojissa

Shattuck, Jessica (2018): Linnan suojissa. Suom. Päivi Paju. HarperCollins Nordic. E-kirja, vastaa painettuna 446 s.

”Marianne von Lingenfelsin mies on kuollut toisessa maailmansodassa. Hänen miehensä kuoli yrittäessään salamurhata Adolf Hitler heinäkuussa 1944. Natsi-Saksan kukistumisen jälkeen Marianne von Lingenfels palaa miehensä esivanhempien rakentamaan linnaan. Aikoinaan kukoistuksessaan loistanut linna on enää pelkkä tuhottu kammio. Marianne aikoo pitää lupauksensa, jonka hän oli tehnyt aviomiehensä rohkeille salaliittolaisille: pitää huolta heidän vaimoistaan.”

Jessica Shattuck perustaa romaaninsa operaatio Valkyyriaan, jonka yhtenä arkkitehtinä kirjassa toimii kuvitteellinen aristokraatti Albrecht von Lingenfels. Salaliitto Hitlerin murhaamiseksi solmitaan Burg Lingenfelsissä vietettävän sadonkorjuujuhlan tuoksinassa ja murhayrityksen epäonnistumisen varalta von Lingenfelsin vaimo Marianne nimitetään salaliittoon kuuluvien miesten vaimojen ja lasten komentajaksi. Natsit saavatkin vihiä attentaatista ja miehet teloitetaan, jolloin hänelle uskottuun tehtävään vakavasti suhtautuva Marianne von Lingenfels alkaa sodan päätyttyä etsimään kadonneita vaimoja amerikkalaisen luutnantti Petermanin ystävällisellä avustuksella.

Ensimmäisenä Peterman löytää Mariannen lapsuudenystävän Connie Fledermannin nuoren Benita-vaimon, joka on joutunut neuvostosotilaiden vangitsemaksi. Seuraavaksi Peterman tuo tiedon käytännöllisestä ja kylmäpäisestä Ania Grabarekista, joka on poikiensa kanssa Tollingenin pakolaisleirillä. Naiset lapsineen asettuvat Burg Lingenfelsiin ja raunioituneen linnan suojissa alkavat kukin omalla tavallaan käsitellä menneisyyttään ja rakentamaan uutta elämää.

Jessica Shattuck on kirjoittanut ihan kohtuullisen vetävän tarinan, jossa kolme hyvin erilaista naista vuorovedoin kertovat elämästään ennen ja jälkeen toisen maailmansodan. Onnellisen lapsuuden viettänyt Marianne von Lingenfels on sodan päätyttyä kansan omatunto, joka tuomitsee natsihallinnon ja vaatii vastuunkatoa maanmiestensä teoista. Pikkukaupungissa kasvaneen Benitan kautta tarkastellaan Hitlerin nuorisojärjestöjen toimintaa, mutta toisin kuin Marianne, sodan päätyttyä Benita haluaa katsoa eteenpäin ja jatkaa elämää siitä, mihin sota sen vuosiksi päätti. Arvoituksellinen Ania Grabarek puolestaan haluaa vain turvata poikiensa tulevaisuuden ja on sen eteen valmis tekemään uhrauksia. Synkkyyden keskellä on myös rakkautta, mutta tarina ei lipsahda ihan puhtaan viihteen puolelle ja loppusanoista selviääkin, että tapahtumissa piilee jonkinlainen totuudensiemen.

Kirjailijassa on äitinsä puolelta saksalaisverta ja kirjaansa varten hän on haastatellut suvun vanhimpia, mutta myös kerännyt muiden aikalaisten muistelmia ja näkemyksiä. Historialliseksi romaaniksi tämä on kuitenkin hieman liian kevyttä, mutta itselläni toimii jonkinlaisena alustuksena Kristin Hannahin Satakieleen, jota olen yrittänyt lukea useampaan otteeseen ja joka tosin edelleen saa odottaa, koska kirjaston kirjoja tulikin useampi tähän väliin. Jos aihepiiri kiinnostaa, niin tämä ei ole kovin raaka, mutta ei myöskään romantisoi tapahtumia.

Jälkisanat:

Linnan suojissa on kirjailijan kolmas romaani, jonka kirjoittaminen vei seitsemän vuotta. Kaksi aiempaa romaania, Perfect Life ja The Hazards of Good Breeding, ovat olleet menestyksiä rapakon takana, mutta ilmeisesti tämä on hänen ensimmäinen suomennettu romaaninsa.

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Petät vain kerran

Coben, Harlan (2017): Petät vain kerran. Suom. Salla-Maria Mölsä. Minerva. E-kirja, vastaa painettuna 389 s.

”Vakavista sotatraumoista kärsivä erikoisjoukkojen pilotti Maya Burkett jää yksin kaksivuotiaan Lily-tyttärensä kanssa, kun hänen aviomiehensä Joe murhataan raa’asti hänen silmiensä edessä. Painajaisten riivaama Maya ei enää tunne voivansa luottaa kehenkään. Etenkään, kun kyse on Lilyn turvallisuudesta. Kotiin kätketty valvontakamera tuntuu hyvältä ratkaisulta. Eräänä päivänä valvontakameran tallennetta katsoessaan Maya näkee jotain mahdotonta: tyttären seurassa ei olekaan lastenhoitaja vaan Lilyn isä Joe. Voiko Maya luottaa enää edes omiin silmiinsä? Näkikö hän todella miehensä kuolevan? Löytääkseen vastauksen Mayan on ensin selvitettävä syvälle haudatut perhesalaisuudet ja tehtävä rauha oman menneisyytensä demonien kanssa. Vasta sitten hän voi kohdata totuuden aviomiehestään - ja itsestään.

Petät vain kerran on trilleri, joka yllättää lukijan kerta toisensa jälkeen. Aina kun arvoitus näyttää olevan ratkeamaisillaan, uusi juonenkäänne heittää kuvion uusiksi. Coben pitää lukijan tiukasti otteessaan viimeiselle sivulle saakka. Romaanista on tekeillä elokuva, jonka Julia Roberts tuottaa ja jonka pääosaa hän itse näyttelee.”

Maya Burkettin aviomies Joe ammutaan Mayan silmien edessä ja Maya jää kaksin heidän pienen tyttärensä kanssa. Puolison väkivaltainen kuolema on jo yksin traumaattinen kokemus, mutta Maya ei voi olla huolehtimatta, mikä ässä CoreyTheWhistle-nimistä ilmiantosivustoa ylläpitävällä Corey Rudzinskilla on vielä hihassaan. Rudzinskin tekemän paljastuksen vuoksi armeijassa työskennellyt Maya joutui eroamaan palveluksesta, mutta sivustolla julkaistusta videosta puuttui raskauttavin osuus, eikä Rudzinski pimittänyt tietoa varmastikaan pelkkää hyvyyttään. Vihamiehestä tulee kuitenkin paras liittolainen, kun Maya alkaa selvittämään miehensä suvun salaisuuksia.

Petät vain kerran on enemminkin psykologinen jännäri, jossa päähenkilö Maya Burkett on samaan aikaan poliisin epäiltynä mahdollisena tekijänä, mutta myös traagisten tapahtumien uhri. Tämän kaksinaisuuden ympärille Harlan Coben on punonut ovelan juonen, joka harhauttaa lukijan useampaan otteeseen ja lopuksi aidosti yllättää, mutta hyvästä eteenpäin vievästä juonesta huolimatta lukukokemus jäi laimeaksi. Olisin kaivannut vähintään yhtä särmikkäämpää henkilöä tai jotakin, joka olisi luonut voimakkaampaa jännitettä, vaikka tässä on kyllä yritetty viritellä henkilöiden välille jonkinlaista kitkaa. Latteiden henkilöiden takia tunne jää kuitenkin uupumaan, mutta pisteet juonesta ja verettömyydestä.

Jälkisanat:

Kustantajan sivuilta kopioitua: ”Amerikkalainen Harlan Coben on yksi maailman menestyneimmistä trillerikirjailijoista. Hänen kirjojaan on käännetty 43 kielelle, ja niitä myyty yli 75 miljoonaa kappaletta. Hänen viisi viimeistä romaaniaan ovat kaikki olleet New York Timesin bestseller-lista ykkösiä.” Tämän perusteella on syytä lukea toinenkin Cobenin jännäri, mutta en usko ryhtyväni fanittamaan Harlania.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 28. Kirjan kannessa on kuu.