Koonti luetuista kirjoista

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Katrina

Salminen, Sally (2018): Katrina. Suom. Juha Hurme. Teos. E-kirja, vastaa painettuna 447 s.

”Kuka muistaa aikansa kansainvälisen bestsellerin, suomalaisen kosmopoliitin Sally Salmisen vuonna 1936 New Yorkissa kirjoittaman Katrinan?

Nuori päähenkilö Katrina muuttaa Pohjanmaalta Ahvenanmaalle naimisiin Johanin kanssa. Johan on saamaton, puijari ja valepukki, mutta, outoa kyllä, Katrina rakastaa häntä syvästi. Lapsen ruumisarkkuakaan Johan ei saa rakennettua; Katrina on aikaansa nähden edistyksellinen nainen, ja Katrina romaani, joka ensimmäisten joukossa Suomessa kertoo naisten tarinoita heistä itsestään käsin.

Romaani kuvaa elämää itsenäisyyden aikamme alun Ahvenanmaalla, kaikessa sen kauneudessa, mutta myös sisäänpäin lämpiävyydessä ja sekaannuksessa: ajan poliittinen tilanne ei voi olla näkyvissä saaristossa, ja vallanpitäjien kritiikki on Katrinan katseessa usein läsnä.”

Pohjanmaan lakeuksilla kasvanut 23-vuotias Katrina huumaantuu nuoresta merimiehestä, joka tuo mukanaan raikkaan tuulahduksen aurinkoiselta Ahvenanmaalta. Nuoret menevät nopeasti naimisiin ja vasta Ahvenanmaalla Katrinalle selviää, että sievät kaksikerroksiset talot kauniine puutarhoineen kuuluvatkin kapteeneille, Klintenin Johan nuorikkoineen asettuu vaatimattomaan torppaan. Katrina tajuaa naineensa prinssin sijasta sammakon, mutta sopeutuu uuteen elämäänsä ja työteliäänä raivaa tiensä tiiviin, hierarkkisen yhteisön jäseneksi. Ajan myötä myös Johan raivaa tiensä Katrinan sydämeen ja parin keskinäinen kunnioitus, samoin kuin toisiaan kohtaan tuntemansa rakkaus kannattelee heitä molempia läpi elämän.

Katrina kuvaa reilun sadan vuoden takaista elämää Ahvenanmaan saaristossa ja romaani kietoi minut pauloihinsa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Erityisesti pidin siitä, miten tuon ajan luokkayhteiskunta kyllä näkyy tarinasta, mutta voimakkaiden vastakkainasetteluiden sijasta kirjailija keskittyy yhteisöllisyyteen, vastuunkantoon ja ystävyyteen. Hurmeen suomennos puolestaan luo tarinaan hengen ja tunnelman, joka välillä aiheuttaa rinnassa lämpimän läikähdyksen ja välillä taas kouraisee syvältä. Onneksi Juha Hurme tarttui ystävänsä suosituksesta ensimmäiseen suomennokseen ja totesi sen omien sanojensa mukaan olevan ihan paska, koska nyt hieno tarina on herätetty eloon ja uuden suomennoksen myötä saa arvoisensa arvostuksen.

Jälkisanat:

Olen lukenut hämmästyneenä Sally Salmisesta (1906-1976) kertovia artikkeleita ja ihmetellyt, miten tätä kansainvälisestikin arvostettua kirjailijaa ei ole lukionkaan äidinkielen tunneilla millään tavalla edes sivuttu. Seura-lehden artikkeli (https://seura.fi/ilmiot/historia/sally-salminen-piika-joka-kirjoitti-menestysromaanin/) valottaa asiaa ja syy on se, että Salmisen romaanit eivät liian realistisina sopineet suomenruotsalaiseen kirjalliseen perinteeseen, joten kotimaiset arviot olivat hyvin nihkeitä. Kriittisistä aikalaisarvioista muodostui lopulta totuus, jota ei ole aiemmin kyseenalaistettu.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 38. Jossain päin maailmaan kielletty kirja. Kirjailija esitti vuonna 1938 natsihallintoa kritisoivan julkilausuman ja tämän seurauksena Katrina kiellettiin Saksassa.

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Siemen

Kortelainen, Anna (2016): Siemen. Tammi. E-kirja, vastaa painettuna 454 s.

”Helsinkiläinen Nina on asettunut asumaan Viipuriin ja kiintynyt sen vetoisiin rakennuksiin ja kuoppaisiin katuihin. Hän on sukututkija ja ottanut tehtäväkseen selvittää jatkosodan kaoottisessa vetäytymisvaiheessa kadonneen upseerin kohtalon. Nina tutustuu Viipurissa toinen toistaan kiinnostavampiin ihmisiin mutta ei osaa arvata, mihin hänen askeleensa ovat johtamassa. On heinäkuu 1942. Majuri Luikka on saanut siirron Viipuriin, missä hänen tehtävänään on vastata Kannaksella taistelevien joukkojen muonahuollosta. Vapaahetkinään Luikka kulkee pitkin raunioituneen lapsuudenkaupunkinsa katuja ja kerää talteen joutomaille nousseita vieraita kasveja, jotka itävät puna-armeijan jalanjäljissä.

Anna Kortelaisen Siemen on haikean kaunis, mutta yllättävä kertomus kaupungista, joka jättää jokaiseen kävijään jälkensä.”

Historian maisterin koulutuksen saanut Nina Humina on ammatiltaan sukututkija ja erikoistunut luovutettujen alueiden, erityisesti kannaksen, sukututkimuksiin. Nina on ammattinsa vuoksi viettänyt paljon aikaa Viipurissa ja lopulta muuttanut kaupunkiin pysyvästi, mutta viehätys kaupunkia kohtaan ei ole sammunut. Venäläisiltä tuttaviltaan Nina kuulee tarinoita siitä, minkälainen oli neuvostoaikainen Viipuri ja kaupungissa asuvat suomalaiset puolestaan kokoontuvat keskustelemaan nykymenosta Kafe Mirissä. Kaupungin suomalaisten aikaiseen historiaan Ninan johdattaa uusi toimeksianto, jossa pyydetään selvittämään kesäkuussa 1944 kadonneen huoltoupseerin, majuri Luikan liikkeitä. Viipurissa kasvanut Asser Luikka on vannoutunut kasvitieteilijä ja siinä missä Luikka hahmottaa kaupungin kasvien kautta, Nina Humina käyttää apunaan karttoja.

Romaanissa on mielenkiintoinen idea esitellä Viipuria samoja tienoita eri aikakausina samoilevien päähenkilöiden kautta ja pidän myös kovasti Anna Kortelaisen tavasta kirjoittaa, mutta tarinassa näkyy aivan liian vahvana Kortelaisen työ tutkijana ja tietokirjailijana. Kirjailija paneutuu yksityiskohtiin intohimolla ja pieteetillä, mutta tämän tason tarkkuus hajottaa tarinan ja alkujaan hyvä idea hukkuu yksityiskohtien runsauteen. Luikan tekemät retket eivät esimerkiksi toimineetkaan lyhyenä johdantona johonkin tapahtumaan, vaan lukija yhdessä Asser Luikan kanssa pysähtyy tutkimaan kasveja suurella hartaudella. Minua olisi kuitenkin kasveja ja niiden latinalaisia nimiä enemmän kiinnostanut se, miten kasvit osoittivat kaupungin muuttumisen ja miten Luikka koki muutoksen, mutta tätä harmillisesti vain sivuttiin.

Jos kirjan alku oli hyvin laveasti kerrottu, niin loppu tuleekin sitten yllättäen ja jollain tapaa töksähtäen. Minulle jäi tunne, että kirjailija halusi näyttää vielä Viipurin ruman puolen, mutta ei oikein enää jaksanutkaan paneutua lopun rakentamiseen ja tämä jättää romaaniin tietynlaisen viimeistelemättömyyden tunnun. Kokonaisuutena Siemen on ylistys Viipurille, sen historialle ja nykyisyydelle, mutta minun on vaikea uskoa, että kasviluetteloksi lipsahtanut tarina kiinnostaisi alkua pidemmälle ihmistä, jolla ei ole mitään kytköstä Viipuriin tai ylipäätään kannakselle.

Jälkisanat:

Proosan kirjoittajana Anna Kortelainen ei ole vahvimmillaan, mutta taiteesta kiinnostuneelle suosittelen kirjaa Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina ja Päivä naisten paratiisissa on puolestaan kiinnostava katsaus tavaratalon ja shoppailun maailmaan.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt.

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Perintö

Tontti, Jarkko (2018): Perintö. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 251 s.

”Kuolleen äidin päiväkirjoista löytyy salaisuus, joka saa riitaisat sisarukset näkemään koko perheen uusin silmin. Aikuiset sisarukset Henrik ja Anna-Leena eivät vuosiin ole tulleet toimeen. Anna-Leena on ollut äidin uskottu, Henrik taas perheen kapinallinen. Isän varhainen kuolema on jättänyt molempiin omanlaisensa jäljet. Erimielisyys kiteytyy riitaan kesähuvilasta, joka eri perheenjäsenille merkitsi eri asioita. Sitten äitikin kuolee ja jättää jälkeensä päiväkirjat, jotka paljastavat tyrmäävän salaisuuden. Henrik ja Anna-Leena joutuvat miettimään uusiksi käsityksensä koko perheensä tarinasta, myös toisistaan. Puhutteleva romaani tutkii sitä, mikä meidät yhdistää toisiimme.”

Sisarukset Henrik ja Anna-Leena ovat eripuusta veistettyjä ja erilaiset arvot ovat aiheuttaneet närää heidän välilleen. Sisaruksista nuorempi Henrik on humanisti, lukion filosofian opettaja, ja vanhempi Anna-Leena puolestaan toimii plastiikkakirurgina yksityisellä puolella. Äidin kuoltua toraiset sisarukset joutuvat tekemään yhteistyötä, mutta äidin asunnolla he käyvät erikseen sen enempää asiasta toisilleen mainitsematta. Ensimmäisenä asunnolle ehtinyt Anna-Leena on kuitenkin unohtanut ottaa mukaansa äitinsä päiväkirjat ja kun Anna-Leena tajuaa erheensä, Henrik on jo löytänyt sinikantiset vihot. Päiväkirjamerkinnöistä Henrikille avautuu aivan toisenlainen äiti ja Anna-Leenaa puolestaan kuumottaa, koska hän ei pystynyt pitämään äidilleen antamaansa lupausta tuhota päiväkirjat. Kaikkea ei kuitenkaan Anna-Leenakaan äidistään tiennyt.

Vuorotellen Henrikin ja Anna-Leenan kertomana lukijalle paljastuu heidän lapsuudenperheensä perhe-elämä samoin kuin se, miten sisarukset näkevät toisensa sekä omat perheensä. Romaani onkin tarkkanäköinen läpivalaisu perhesuhteista, joihin on eniten vaikuttanut suuriin ikäluokkiin kuulunut lääkäriäiti. Äiti on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa hyvin erilaisessa ilmapiirissä kuin lapsensa ja oppimiensa mallien mukaan ulkoistanut perheen miehet, mutta tyttären kanssa sitten jakanut enemmän asioita, ei kuitenkaan aivan kaikkea. Äiti on toki oman aikansa kasvatti, mutta tarinasta tulee hyvin ilmi se mikä väistämättä tapahtuu, kun perhe ei ole erilaisten persoonallisuuksien muodostama yksikkö, vaan se on jaettu hauraisiin miehiin ja vahvoihin naisiin. Vahvat naiset katkeroituvat, hauraat miehet kääntyvät sisäänpäin. Sujuvasti kirjoittava Tontti on tehnyt realistisen ja ajatuksia herättävän luotauksen perhe-elämään, josta monet voivat varmasti tunnistaa enemmän tai vähemmän tuttuja elementtejä.

Jälkisanat:

Oikeustieteen tohtori ja varatuomari Jarkko Tontti on sivutoiminen juristi ja päätoiminen kirjailija-runoilija, jonka runoteoksia on käännetty useille eri kielille. Romaanejakin on julkaistu useampi ja laajemman katsauksen tuotantoon tarjoaa ainakin Wikipedia.

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Linnan suojissa

Shattuck, Jessica (2018): Linnan suojissa. Suom. Päivi Paju. HarperCollins Nordic. E-kirja, vastaa painettuna 446 s.

”Marianne von Lingenfelsin mies on kuollut toisessa maailmansodassa. Hänen miehensä kuoli yrittäessään salamurhata Adolf Hitler heinäkuussa 1944. Natsi-Saksan kukistumisen jälkeen Marianne von Lingenfels palaa miehensä esivanhempien rakentamaan linnaan. Aikoinaan kukoistuksessaan loistanut linna on enää pelkkä tuhottu kammio. Marianne aikoo pitää lupauksensa, jonka hän oli tehnyt aviomiehensä rohkeille salaliittolaisille: pitää huolta heidän vaimoistaan.”

Jessica Shattuck perustaa romaaninsa operaatio Valkyyriaan, jonka yhtenä arkkitehtinä kirjassa toimii kuvitteellinen aristokraatti Albrecht von Lingenfels. Salaliitto Hitlerin murhaamiseksi solmitaan Burg Lingenfelsissä vietettävän sadonkorjuujuhlan tuoksinassa ja murhayrityksen epäonnistumisen varalta von Lingenfelsin vaimo Marianne nimitetään salaliittoon kuuluvien miesten vaimojen ja lasten komentajaksi. Natsit saavatkin vihiä attentaatista ja miehet teloitetaan, jolloin hänelle uskottuun tehtävään vakavasti suhtautuva Marianne von Lingenfels alkaa sodan päätyttyä etsimään kadonneita vaimoja amerikkalaisen luutnantti Petermanin ystävällisellä avustuksella.

Ensimmäisenä Peterman löytää Mariannen lapsuudenystävän Connie Fledermannin nuoren Benita-vaimon, joka on joutunut neuvostosotilaiden vangitsemaksi. Seuraavaksi Peterman tuo tiedon käytännöllisestä ja kylmäpäisestä Ania Grabarekista, joka on poikiensa kanssa Tollingenin pakolaisleirillä. Naiset lapsineen asettuvat Burg Lingenfelsiin ja raunioituneen linnan suojissa alkavat kukin omalla tavallaan käsitellä menneisyyttään ja rakentamaan uutta elämää.

Jessica Shattuck on kirjoittanut ihan kohtuullisen vetävän tarinan, jossa kolme hyvin erilaista naista vuorovedoin kertovat elämästään ennen ja jälkeen toisen maailmansodan. Onnellisen lapsuuden viettänyt Marianne von Lingenfels on sodan päätyttyä kansan omatunto, joka tuomitsee natsihallinnon ja vaatii vastuunkatoa maanmiestensä teoista. Pikkukaupungissa kasvaneen Benitan kautta tarkastellaan Hitlerin nuorisojärjestöjen toimintaa, mutta toisin kuin Marianne, sodan päätyttyä Benita haluaa katsoa eteenpäin ja jatkaa elämää siitä, mihin sota sen vuosiksi päätti. Arvoituksellinen Ania Grabarek puolestaan haluaa vain turvata poikiensa tulevaisuuden ja on sen eteen valmis tekemään uhrauksia. Synkkyyden keskellä on myös rakkautta, mutta tarina ei lipsahda ihan puhtaan viihteen puolelle ja loppusanoista selviääkin, että tapahtumissa piilee jonkinlainen totuudensiemen.

Kirjailijassa on äitinsä puolelta saksalaisverta ja kirjaansa varten hän on haastatellut suvun vanhimpia, mutta myös kerännyt muiden aikalaisten muistelmia ja näkemyksiä. Historialliseksi romaaniksi tämä on kuitenkin hieman liian kevyttä, mutta itselläni toimii jonkinlaisena alustuksena Kristin Hannahin Satakieleen, jota olen yrittänyt lukea useampaan otteeseen ja joka tosin edelleen saa odottaa, koska kirjaston kirjoja tulikin useampi tähän väliin. Jos aihepiiri kiinnostaa, niin tämä ei ole kovin raaka, mutta ei myöskään romantisoi tapahtumia.

Jälkisanat:

Linnan suojissa on kirjailijan kolmas romaani, jonka kirjoittaminen vei seitsemän vuotta. Kaksi aiempaa romaania, Perfect Life ja The Hazards of Good Breeding, ovat olleet menestyksiä rapakon takana, mutta ilmeisesti tämä on hänen ensimmäinen suomennettu romaaninsa.

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Petät vain kerran

Coben, Harlan (2017): Petät vain kerran. Suom. Salla-Maria Mölsä. Minerva. E-kirja, vastaa painettuna 389 s.

”Vakavista sotatraumoista kärsivä erikoisjoukkojen pilotti Maya Burkett jää yksin kaksivuotiaan Lily-tyttärensä kanssa, kun hänen aviomiehensä Joe murhataan raa’asti hänen silmiensä edessä. Painajaisten riivaama Maya ei enää tunne voivansa luottaa kehenkään. Etenkään, kun kyse on Lilyn turvallisuudesta. Kotiin kätketty valvontakamera tuntuu hyvältä ratkaisulta. Eräänä päivänä valvontakameran tallennetta katsoessaan Maya näkee jotain mahdotonta: tyttären seurassa ei olekaan lastenhoitaja vaan Lilyn isä Joe. Voiko Maya luottaa enää edes omiin silmiinsä? Näkikö hän todella miehensä kuolevan? Löytääkseen vastauksen Mayan on ensin selvitettävä syvälle haudatut perhesalaisuudet ja tehtävä rauha oman menneisyytensä demonien kanssa. Vasta sitten hän voi kohdata totuuden aviomiehestään - ja itsestään.

Petät vain kerran on trilleri, joka yllättää lukijan kerta toisensa jälkeen. Aina kun arvoitus näyttää olevan ratkeamaisillaan, uusi juonenkäänne heittää kuvion uusiksi. Coben pitää lukijan tiukasti otteessaan viimeiselle sivulle saakka. Romaanista on tekeillä elokuva, jonka Julia Roberts tuottaa ja jonka pääosaa hän itse näyttelee.”

Maya Burkettin aviomies Joe ammutaan Mayan silmien edessä ja Maya jää kaksin heidän pienen tyttärensä kanssa. Puolison väkivaltainen kuolema on jo yksin traumaattinen kokemus, mutta Maya ei voi olla huolehtimatta, mikä ässä CoreyTheWhistle-nimistä ilmiantosivustoa ylläpitävällä Corey Rudzinskilla on vielä hihassaan. Rudzinskin tekemän paljastuksen vuoksi armeijassa työskennellyt Maya joutui eroamaan palveluksesta, mutta sivustolla julkaistusta videosta puuttui raskauttavin osuus, eikä Rudzinski pimittänyt tietoa varmastikaan pelkkää hyvyyttään. Vihamiehestä tulee kuitenkin paras liittolainen, kun Maya alkaa selvittämään miehensä suvun salaisuuksia.

Petät vain kerran on enemminkin psykologinen jännäri, jossa päähenkilö Maya Burkett on samaan aikaan poliisin epäiltynä mahdollisena tekijänä, mutta myös traagisten tapahtumien uhri. Tämän kaksinaisuuden ympärille Harlan Coben on punonut ovelan juonen, joka harhauttaa lukijan useampaan otteeseen ja lopuksi aidosti yllättää, mutta hyvästä eteenpäin vievästä juonesta huolimatta lukukokemus jäi laimeaksi. Olisin kaivannut vähintään yhtä särmikkäämpää henkilöä tai jotakin, joka olisi luonut voimakkaampaa jännitettä, vaikka tässä on kyllä yritetty viritellä henkilöiden välille jonkinlaista kitkaa. Latteiden henkilöiden takia tunne jää kuitenkin uupumaan, mutta pisteet juonesta ja verettömyydestä.

Jälkisanat:

Kustantajan sivuilta kopioitua: ”Amerikkalainen Harlan Coben on yksi maailman menestyneimmistä trillerikirjailijoista. Hänen kirjojaan on käännetty 43 kielelle, ja niitä myyty yli 75 miljoonaa kappaletta. Hänen viisi viimeistä romaaniaan ovat kaikki olleet New York Timesin bestseller-lista ykkösiä.” Tämän perusteella on syytä lukea toinenkin Cobenin jännäri, mutta en usko ryhtyväni fanittamaan Harlania.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 28. Kirjan kannessa on kuu.

sunnuntai 25. elokuuta 2019

Kun sanat eivät riitä

Santopolo, Jill (2019): Kun sanat eivät riitä. Suom. Inka Parpola. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 365 s.

”Nina on aina tiennyt, kuka hänen pitäisi olla. Mutta kuka hän todella on? Sydämeenkäyvä romanttinen romaani surusta, rakkaudesta ja itsensä löytämisestä.

Nina on kunnon tytär ja hyvä tyttöystävä. Hänen isänsä on opettanut, että perhe, maine ja perintö ovat tärkeintä elämässä. Samoin ajattelee myös Ninan ihana, huomaavainen ja rehellinen poikaystävä Tim. Kun Ninan isä kuolee, hän jättää jälkeensä salaisuuden.

Kun Ninan koko todellisuus näyttää romahtavan, hän alkaa nähdä elämänsä miehet - isän, poikaystävän ja komean pomonsa Rafaelin - uudessa valossa. Pian hän löytää itsensä tienristeyksestä: yhdessä suunnassa on tuttu maailma, jota hän rakastaa, toisessa intohimo, joka voi kääntää hänen koko elämänsä nurin.”

Maineikkaan hotelli-imperiumin perijättäreksi syntyminen ei takaa onnea eritoten siinä tapauksessa, kun perijättären omat mielenkiinnon kohteet ovat aivan muualla kuin yritysmaailmassa. Nina Gregory on kiinnostunut politiikasta, mutta syvään iskostettu velvollisuudentunto perhettä ja perheyritystä kohtaan peittoaa omat halut ja Nina työskentelee pormestarikampanjassa toivoen salaa, että hän ehtisi vakiinnuttaa asemansa politiikassa ennen yrityksen johtoon astumista. Ninan isän, Joseph Gregoryn, sairastuttua parantumattomasti Nina päätyy tekemään valintoja, joiden tietää ilahduttavan suuresti isäänsä, mutta isän salaisuuden paljastuttua Nina alkaa elämään itsensä näköistä elämää ja löytää rohkeuden seurata sydämensä ääntä.

Jos kuvailisin romaania vain yhdellä lauseella, niin toteaisin Jill Santopolon kirjoittaneen voimakirjan kaikille Paris Hiltoneille. Kirjan teemana on nuoren aikuisen rohkaistuminen olemaan oma itsensä, mutta kliseinen ja pikkusievä tarina on pinnallinen, henkilöt kovin yksiulotteisia ja tapahtumat harmillisen ennalta arvattavia. Ihmettelen, ettei kirjoittamista opiskellut ja kirjoittamista opettava ole pystynyt välittämään minkäänlaisia tunteita eikä saamaan tarinaan syvyyttä, mutta ehkä tässä näkyy vahvana hänen kokemuksensa lasten- ja nuortenkirjojen kirjoittajana. Sanat eivät todellakaan riitä, vaan aikuisille suunnatuissa kirjoissa pitäisi olla myös jonkinlaista kekseliäisyyttä, koskettavuutta tai ajatuksia herättävää. Tässä ei ole mitään, kertakaikkisen yhtään mitään.

Jälkisanat:

Kun sanat eivät riitä on Jill Santopolon toinen aikuistenromaani. Viime vuonna suomeksi julkaistu Valo jonka kadotimme on ensimmäinen ja internetistä selviää, ettei ensimmäinenkään romaani hukkunut kehuihin, joten jatkossa ohitan kirjailijan kirjat.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 6. Rakkausromaani.

tiistai 20. elokuuta 2019

Ihan pähkinöinä

Kanto, Anneli (2018): Ihan pähkinöinä. Karisto. E-kirja, vastaa painettuna 235 s.

”Lapsuudenkoti tarvitsee Mirjamia juuri sanalla hetkellä, kun työpaikalla myllertää. Ei auta muu kuin ostaa junalippu Seinäjoelle, vaikka pääkaupunkiin jää nuori, sileärintainen poikaystäväkin. Pohjanmaalla odottavat äiti - mumma - alaikäinen siskontyttö Usva ja Usvan eläinkatras sekä Salim. Varsin pian käy ilmi, että Salim kuuluu lähes kalustoon ja että Mirjami on kiikissä sen jälkeen, kun vastaanottokeskuksen touhukkaat, lauleskelevat mammat lakkaavat huoltamasta mummaa. Maalaiselämä on stressaavaa: pitää tehdä kalasoppaa ja makaronilaatikkoa, suihkuttaa äitiä, kuskata Usvaa hammaslääkäriin, tilata nuohooja ja likakaivontyhjentäjä. Mutta mikään ei vedä vertoja sille riesalle mikä seuraa, kun Usvan Barbara-kuttu tulee kipeäksi ja on kiikutettava eläinlääkärille.”

Keski-ikäinen Mirjami työskentelee asiakassuhdepäällikkönä viestintätoimisto Armossa ja elää trendikästä elämää, joka on rakennettu yhden kortin, työpaikan, varaan. On hulppea työsuhdeasunto ja -auto, palkalla puolestaan voi tarjota pientä kivaa luksusta niin itselle kuin nuorelle miesystävällekin. Geelin & Galjun ilmoittaessa Armon olevan uusien, globaalien mahdollisuuksien edessä ja kurssia on tarkistettava, Mirjami aavistelee pahaa. Aavistukset käyvät toteen ja kun sisarentytär ilmoittaa akuutista kriisistä kotipuolessa, Mirjami lähtee Seinäjoelle. Mirjami toiveikkaasti kuvittelee vain käväisevänsä hoitamassa asiat kuntoon mutta huomaa, etteivät ne olekaan pelkällä tahdolla tai rahalla ratkaistavissa.

Kaipasin jotakin kevyttä luettavaa, mutta olen lukenut niin monia muka-hauskoiksi osoittautuneita, että suhtauduin romaaniin jo nimensä perusteella aikamoisella varauksella. Olikin iloinen yllätys huomata, että kirjan huumori upposi minuun ja vaikka en nyt herennyt nauramaan ääneen, niin kivaa minulla kirjan parissa oli. Riemastuttava tarina etenee sujuvasti, kieli on mukavan kepeää ja dialogi sukkelaa puhumattakaan päähenkilöistä: keski-ikäinen trendisetteri Helsingistä, pääkaupungin kotkotuksista mitään tietämättömät iäkäs äiti ja teini-ikäinen sisarentytär sekä hyväsydäminen maahanmuuttaja Irakista. 

Henkilöt eivät kuitenkaan ole kliseisiä, eikä kirjailija käytä ikään tai taustaan liitettyjä stereotypioita, vaan erilaiset ajatusmaailmat vain johtavat herkullisiin tilanteisiin. Muihin lukemiini tässä onkin se ero, että henkilöitä tai tapahtumia ei ole vedetty niin sanotusti överiksi, vaan tarinassa säilyy kautta linjan tasapaino. Toivottavasti kirjailijalla oli kirjoittaessa yhtä hauskaa kuin minulla lukiessa ja olenkin yllättynyt siitä, miten kirjailija taitaa niin aiheiltaan vakavammat romaanit, kuin tällaisen kepeämmänkin revittelyn.

Jälkisanat:

Anneli Kanto on kirjailija, näytelmäkirjailija ja käsikirjoittaja. Wikipediasta voi yhdellä silmäyksellä tutustua hänen laajaan tuotantoonsa ja lista on vaikuttava.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 19. Et pidä kirjan nimestä ja korvaa kohdassa olleen Kaj Korkea-ahon kirjoittaman Pahan kirjan. Ajatuksenani on julkaista haasteeseen lukemani kirjat haasteen FB-ryhmässä ja siinä julkaisussa nostaa esille kirjoja, jotka yllättivät ja joista erityisesti pidin.

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Meren aaveet

Bakkeid, Heine (2019): Meren Aaveet. Suom. Jonna Joskitt-Pöyry. Into. E-kirja, vastaa painettuna 335 s.

”Hurjat talvimyrskyt tekevät tuloaan, kun Thorkild Aske vapautuu vankilasta. Kärsittyään kolmen vuoden rangaistuksen taposta hän on kollegoidensa silmissä alinta mahdollista kastia: pahan puolelle päätynyt poliisi.

Syyllisyyden riivaamana ja mieleltään järkkyneenä Thorkild Aske ottaa vastaan erikoisen tehtävän ja lähtee Pohjois-Norjan perukoille etsimään kadonneeksi ilmoitettua nuorta rikasta miestä, Rasmus Moritzenia. Rauhalliseen elämään tottuneet paikalliset viranomaiset kuittaavat katoamistapauksen arvellen, että mies on hukkunut sukellusretkellä. Thorkildin palkannut Rasmuksen äiti sen sijaan ei aio luovuttaa ennen kuin pojan ruumis on löytynyt.

Haparoivat tutkimukset johtavat tuulten piiskaamalle saarelle ja vanhalle majakalle, joka kätkee arvaamattoman monta salaisuutta. Lopulta vimmaiset aallot tuovat rantaan ruumiin - mutta se ei suinkaan ole Rasmuksen.

Pohjoisen karuihin maisemiin sijoittuva, tiheätunnelmainen Meren aaveet pitää lukijan tiukasti otteessaan ja sukeltaa suoraan ihmismielen syvyyksiin.”

Joskus voi kohdata ihmisen, joka sumentaa kaiken arvostelukyvyn ja näin kävi Thorkild Askelle, joka maksoi lyhyestä ihastuksestaan kovan hinnan. Kolmen vuoden kakun istuttuaan Aske vapautuu vankilasta ja lähes heti hänen psykiatrinsa Ulf Solstad pyytää palvelusta potilaansa ja ystävänsä puolesta. Anniken Moritzenin pojan Rasmuksen uskotaan hukkuneen sukellusretkellä viikkoa aiemmin ja kun paikallispoliisi on vain jäänyt odottelemaan ruumiin nousemista pintaan, Solstad pyytää entisen poliisin, Asken, apua. Itsetuhoinen ja näköalaton Thorkild Aske ottaa tehtävän vastaan ja matkustaa Pohjois-Norjaan, mutta rutiininomaisena etsintätehtävänä alkanut matka muuttuu nopeasti rikostutkimukseksi.

Tarinassa oli kyllä imua, mutta imu perustuu täysin aivovammasta kärsivään Thorkild Askeen. Vamma, mutta etenkin vahva lääkitys tekee Askesta arvaamattoman ja epäluotettavan, joten hän erikoisella käytöksellään peittää perin tylsän ja tavanomaisen rikosjuonen. Pidin kyllä Askesta ja erityisesti hänen itseironiastaan, mutta hieman erilaisen päähenkilön aiheuttama uutuudenviehätys ei kanna kovin montaa sarjan osaa, vaan rikosjuonessakin pitäisi olla jonkinlaista kekseliäisyyttä. En tyrmää tätä jännäriä, mutta seuraava osa näyttää pääseekö Thorkild Aske -sarja minun lukulistalleni.

Jälkisanat:

Meren aaveet on Bakkeidin debyytti dekkarikirjailijana, mutta aiemmin hän on kirjoittanut nuorten kirjoja ja hänen tuotantoaan on julkaistu 15 maassa.

tiistai 13. elokuuta 2019

Ihmisyyden vuoksi

Lipponen, Päivi (2018): Ihmisyyden vuoksi. WSOY. E-kirja, vastaa painettuna 424 s.

”Päivi Lipposen romaani vie lukijan Euroopan suurten murrosten, aatteiden ylivallan ja maailmanpalon vuosiin 1917-1945. Romaani käsittelee äärimmäistä aihetta: hiljaista sopeutumista vähittäiseen kehitykseen, joka johtaa lopulta rikoksiin ihmiskuntaa vastaan.

Ihmisyyden vuoksi -romaanin Timo toimii punajohtajana Helsingin repeytyessä kahtia kansalaissodan taisteluissa. Myöhemmin hän siirtyy Neuvostoliittoon rakentamaan kommunismia. Tytär Aila päätyy 1930-luvulla Berliiniin asumaan juutalaisperheessä, joka joutuu vaihe vaiheelta ahtaammalle - ja lopulta siirretyksi Varsovaan ghettoon - natsivallan säätäessä uusia lakeja. Perheen tytärtä kuitenkin ihailee Hitler-jugendissa kasvanut Hans, joka järjestää rakkaalleen ruokaa siitä huolimatta, että juutalaisten auttamisesta on säädetty kuolemanrangaistus. Romaani on faktafiktiota; sen tapahtumat, ihmiskohtalot ja suuri osa repliikeistä viittaavat dokumentoituihin aineistoihin, joista on teoksessa kattava lähdeluettelo.”

Päivi Lipposen hieno romaani sijoittuu Euroopan murrosvuosiin 1917 – 1945. Tarina alkaa Helsingistä ja vannoutuneesta bolsevikista Timo Makkosesta, joka kansalaissodan sytyttyä toimii punakaartin johtotehtävissä. Valkoisten voitettua Timo pakenee Neuvosto-Venäjälle jättäen Helsinkiin Alma-vaimon ja pienen Aila-tyttären. Alman on selvittävä miten taitaa, mutta Timo sen sijaan on päässyt omaan paratiisiinsa ja perustanut uuden perheen huomatakseen myöhemmin, että sosialististen periaatteiden iskostaminen kansaan ei tapahdu ilman julmuutta.

Toinen merkittävä jakso alkaa 1930-luvulta, jolloin Timon Aila-tytär on lähtenyt Berliiniin opiskelemaan saksan kieltä ja asuu juutalaisessa Sternin perheessä. Talonmiehen poika Hans Müller on ihastunut perheen Judith-tyttäreen ja Ailakin saa kosijan Franz von Grafenista, mutta kansallissosialistien nousu ja saksalaisen diplomaatin Ernst von Rathin murha Pariisissa muuttaa peruuttamattomasti kaikkien neljän nuoren tulevaisuuden suunnitelmat. Räjähdysherkkä tilanne eskaloituu Berliinissä mellakoiksi ja lopullisesti nuoret erottaa toisistaan toinen maailmansota, jossa Judith juutalaisena luokitellaan elinkelvottomaksi elämäksi, eikä Ailaakaan pidetä puhdasrotuisena arjalaisena.

Alun prologi on lyhyttä silppua ja ehdin jo säikähtää, että miten lukijana voi pysyä ollenkaan tarinassa mukana, mutta prologin jälkeen kirjailija on hienosti nivonut yhteen niin henkilöt kuin tapahtumat Helsingissä, Moskovassa, Berliinissä ja Leningradissa. Erityisesti pidin siitä, miten samaan ajanjaksoon sijoittuvia tapahtumia kuvataan eri puolilla Eurooppaa elävien päähenkilöiden näkökulmasta. Samanaikaisuus auttoi paremmin hahmottamaan mitä Euroopassa tapahtui, miten Hitler ja Stalin saivat tahoillaan kaapattua vallan ja miten autoritäärisessä, ideologiaan perustuvassa diktatuurissa eläminen vaikutti yksittäisen ihmisen elämään ja valinnanmahdollisuuksiin. Sujuvasti kirjoitettu ja etenevä romaani on minusta ajankohtainen teos, jonka esille tuomassa kansankiihotuksessa voi nähdä yhtäläisyyksiä myös tähän päivään. Kyllä, pidin kovasti ja lukisin mielelläni Päivi Lipposelta lisääkin, joten toivottavasti hän jatkaa kirjoittamisen parissa.

Jälkisanat:

Lukemastani haastattelusta selviää, että Päivi Lipposen unelmana oli kirjoittaa romaani, jossa olisi iso tarina ja aihe konkretisoitui, kun hän näki Minskissä museon seinällä dramaattisen luvun: 60 miljoonaa ihmistä kuoli toisessa maailmansodassa. Siltä varalta, että Päivi Lipponen on tyystin vieras nimi niin kerrottakoon, että hän on filosofian tohtori, historianopettaja, kansanedustaja 2007-2015 ja kunnanvaltuutettu 1996-2015.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Elämänrakentajat

Ragde, Anne B. (2018): Elämänrakentajat. Suom. Katriina Huttunen. Tammi. E-kirja, vastaa painettuna 284 s.

Elämänrakentajat on Neshovin suvun ja tilan elämää kuvaavan sarjan viides osa. Suomennetut sarjan kirjat ovat:

1. Berliininpoppelit
2. Erakkoravut
3. Vihreät niityt
5. Elämänrakentajat

”Neshovin sikatilan perinyt Torunn pistää toimeksi, ja pian remontti on niin valmis, että äiti ja ystävätär voivat tulla Oslosta kylään. Kaiken kukkuraksi Torunn aloittaa harjoittelijana setänsä Margidon hautaustoimistossa. Muutosten kouriin joutuu myös Erlend: on remontoitava luksushuvila ja kestettävä kiukuttelevaa kumppania. Kirkkaimmaksi tähdeksi nousee kuitenkin hoivakodissa viihtyvä Tormod, joka uskaltaa viimein muistella kipeää menneisyyttään."

Kesken remonttipuuhien on mukava hetkeksi istahtaa miettimään lukemaansa, mutta esittelytekstiin ei ole juurikaan mitään lisättävää. Torunn remontoi työnsä ohella tilaa, Erlend ja Krumme puolestaan työstävät vanhaa huvilaa eläen samalla ruuhkavuosia kolmen lapsensa ja heidän äitiensä kanssa. Tormod nauttii elämästään hoivakodissa, mutta kaikista onnellisin on Margido saadessaan idearikkaasta Torunnista elämäntyölleen jatkajan. Kaikki katsovat hyvin luottavaisesti tulevaisuuteen, mutta elämällä onkin toisenlaisia suunnitelmia.

Kirjasarjoissa on se vaara, että myöhemmät osat joko alkavat toistaa itseään tai sitten käänteistä tulee epäuskottavia, mutta Elämänrakentajat on aivan yhtä elämänmakuinen kuin kaikki aiemmatkin osat. Tarinan vahvuus onkin mielenkiintoiset henkilöt aivan tavallisine toiveineen samoin kuin arjenkuvaus, joka ei ole pelkkää harmaata suorittamista, vaan siitä löytyy niin lempeyttä, huumoria kuin iloakin. Kirjasarjan piti olla alun perin trilogia, mutta tämäkin tarina antaa ymmärtää, että jatkoa voisi olla luvassa ja hyvä niin, koska en ole vielä valmis hyvästelemään Neshoveja.

Jälkisanat:

Joku edellisistä asukkaista oli maalannut olohuoneen seinän tämän telluksen rumimmalla harmaalla ja nyt vuoden asumisen jälkeen rumilusseinä sai vihdoin lähteä. Samalla makkarin ja eteisen seinät saivat saman sävyn ja nyt pieni pintaremontti jatkuu viilauksilla. Seuraavan kahden viikon teema on koti kuntoon, joten kirjoittamisen sijasta hion, kittaan, pesen ja pyyhin.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Berliinin ajokoirat

Erra, Jyrki (2015): Berliinin ajokoirat. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 441 s.

”Kansainvälisen luokan trilleri kihisee kylmän sodan jännitteitä ja salaisuuksia. Suomalaismies imaistaan vakoilun säälimättömään maailmaan 80-luvun jaetussa Berliinissä. Max matkustaa jaettuun Berliiniin kaivellakseen isänsä hämärää menneisyyttä. Tutkimukset johtavat rapistuneeseen palatsiin, joka seisoo konkreettisesti idän ja lännen jakolinjalla: Berliinin muuri kulkee suoraan rakennuksen lävitse. Palatsi ja sen erikoiset asukkaat suojelevat salaisuuksia, jotka osuvat suurvaltapolitiikan pimeään ytimeen. Löytyykö palatsista avain myös Maxin oman elämän arvoituksiin?”

Maxin näyttelijäisä Martin on sairastunut vakavasti ja Martin pyytää Maxia palaamaan Berliiniin tyhjentämään heidän asuntonsa. Max saa ohjeen myydä kirjat antikvariaattiin, mutta kaikki henkilökohtaiset paperit olisi lukematta poltettava. Uteliaisuus vie kuitenkin Maxista voiton ja eritoten hän kiinnostuu Lieber M:lle osoitetuista kirjeistä, joiden allekirjoituksena on pelkkä B. Vaikka hän kuinka yrittää muistella lapsuuttaan Berliinissä 1960-luvulla, hän ei keksi kuka B voisi olla ja tiedustellessaan isältään asiaa, Martin pyytää etsimään kreivitär von Erebin. Martin haluaisi vielä tasata tilit menneisyytensä kanssa eikä tehtävä voisi olla Maxille mieluisampi, mutta Max hyvin nopeasti huomaa, että aikamatka lapsuuteen alkaakin saada yhä tummempia ja pelottavampia sävyjä.

Harvoin enää aidosti yllätyn mistään, mutta en olisi uskonut saavani lukea tällaista suomalaiselta kirjailijalta. Elokuusta 1989 alkava tarina sijoittuu teatterin maailmaan ja kulisseissa kuohuu, koska itä-Berliinissä on aavistettu stalinististen diktatuurien tulleen tiensä päähän. Erra onkin punonut varsinaisen salaisuuksien vyyhdin, jossa kaikki uhkaa paljastua rautaesiripun romahtaessa. Erityisesti pidin siitä, miten tarina kytkeytyy lähihistoriaan ja mukavan virkistävää oli myös se, että päähenkilö Max ei itsepintaisesti hankkiutunut vaikeuksiin ja pelin kovetessa Maxin puntit alkoivat tutista. Ihan kritiikittä kirja ei selviä, koska August Tegelkopf Muratorin elämänkerta 1500-luvulta oli hieman kulunut ratkaisu, mutta toisaalta elämänkertakin oli hyvin kirjoitettu, eikä se ollut mitenkään merkityksetön juonen kannalta. Harvinaista, että esittelyteksti piti paikkansa ja Berliinin ajokoirat todella on kansainvälisen luokan trilleri, joka imaisi minut heti alusta mukaansa ja piti tiukasti otteessaan loppuun asti.

Jälkisanat:

Kirjailija on helsinkiläinen arkkitehti, joka kustantajan sivujen mukaan on tehnyt uransa julkisten rakennusten suunnittelutehtävissä. Berliinin ajokoirat on hänen toinen romaaninsa ja ensimmäisen, vuonna 2012 ilmestyneen trillerin Kaunasin sivut olen jo hankkinut odottamaan sopivaa lukuhetkeä.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 44. Kirja kertoo Berliinistä.

lauantai 20. heinäkuuta 2019

Rajatrilogia: Kaikki kauniit hevoset, Matka toiseen maailmaan ja Tasangon kaupungit


McCarthy, Cormac (2014): Kaikki kauniit hevoset (I). Suom. Kaijamari Sivill. WSOY. E-kirja, vastaa painettuna 358 s.

”John Grady on vasta kuudentoista kun kotitila Texasissa myydään ja hän lähtee kaverinsa Rawlinsin kanssa ratsain kohti Meksikoa etsimään uutta elämää. Nuoret miehet kohtaavat matkallaan ihmisen koko raakuuden ja jalouden ja oppivat että liian hyvä hevonen on vaaraksi - mutta ei niin suureksi kuin rakkaus. McCarthyn Rajatrilogian ensimmäisessä osassa tarina kaartuu jylhästi, ja Kaijamari Sivillin suomennos hehkuu samoissa väreissä.

Kaikki kauniit hevoset sai Yhdysvaltain National Book Award ja National Book Critics Circle Award -palkinnot ja nosti tekijänsä maailmanmaineeseen. ”





McCarthy, Cormac (2015): Matka toiseen maailmaan (II). Suom. Erkki Jukarainen. WSOY. E-kirja, vastaa painettuna 504 s.

”Rajatrilogian dramaattinen keskiosa Eletään 30-luvun loppua ja 16-vuotias Billy Parham opettelee sudenmetsästäjäksi. Ymmärrys kasvaa niin, että poika ei voikaan tappaa tiinettä naarassutta vaan päättää viedä sen Meksikoon, vapauteen. Hän karkaa kotoa ja lähtee oudossa seurassa kohti tuntematonta. Kotiinpaluu Uuteen-Meksikoon paljastaa riutuneelle Billylle, että kodista ja perheestä on jäljellä vain pari vuotta nuorempi veli Boyd. Elossa ovat ehkä myös perheen hevoset. Meksikossa. Hakumatka tietää kauneutta, väkivaltaa ja kuolemaa, palaajalle jää tehtäväksi kaivaa hautoja rakkailleen. Mutta tarina jatkuu.”





McCarthy, Cormac (2015): Tasangon kaupungit (III). Suom. Kaijamari Sivill. WSOY. 350 s.

”Rajatrilogian komea ja järkyttävä päätös. Kohtalo tuo yhteen trilogian aiempien osien päähenkilöt, nuoren John Grady Colen ja hieman vanhemman Billy Parhamin.

Nuoret miehet ovat päätyneet samalle surullisten miesten hevostilalle Uuteen-Meksikoon. Vuosi on 1952, yötaivasta sumentavat kaupungin neonvalot, cowboyn elämänmuoto on hiipumassa. Bordellikäynnillä Billyn kanssa John Grady tapaa säikähtäneen ilotytön, Magdalenan. Vastoin Billyn ja muiden neuvoja hän päättää pelastaa tytön parempaan elämään.”

Trilogian ensimmäisessä osassa Kaikki kauniit hevoset John Grady Colen kotitila myydään isoisän kuoltua ja 16-vuotias John Grady lähtee päähänpistosta ystävänsä Rawlinsin kanssa Meksikoon. Nuorukaiset tapaavat matkalla heitä muutaman vuoden nuoremman Jimmy Blevinsin, jonka teoista myös John Grady ja Rawlins joutuvat maksamaan. Rawlins päättää sittemmin palata kotiin, mutta John Grady haluaa tavata vielä kerran meksikolaisen rakastettunsa ja palaa vasta sen jälkeen Yhdysvaltoihin etsimään omaa paikkaansa aikuisten maailmassa.

Toisessa osassa Matka toiseen maailmaan niin ikään 16-vuotias Billy Parham löytää pyydyksestä suden, jonka hän hetken mielijohteesta päättää palauttaa Meksikoon. Monenlaisten mutkien jälkeen Billy palaa takaisin kotiin huomatakseen, ettei kotia enää ole ja lähtee yhdessä nuoremman veljensä Boydin kanssa takaisin Meksikoon hakemaan perheeltään vietyjä hevosia. Meksiko ei kohtele Boydia hyvin ja lopulta Billyn viimeisenä palveluksena veljelleen on hakea takaisin se, mitä on enää jäljellä.

Päätösosassa Tasangon kaupungit jo varttuneemmat John Grady Cole ja Billy Parham ovat ystävystyneet ja työskentelevät samalla karjatilalla rajan pinnassa Yhdysvaltojen puolella. John Grady rakastuu meksikolaiseen ilotyttöön, mutta Billy yrittää toppuutella ja John Grady maksaakin rakkaudestaan ja unelman murskautumisesta kovimman mahdollisen hinnan.

Kaksi ensimmäistä osaa etenevät hyvin verkkaisesti ja niiden pääosassa on karu luonto sekä ihmisen ja eläimen välinen suhde. Kolmannessa osassa sitten keskitytään enemmän ihmisiin, mutta kaikille kolmelle romaanille on yhteistä perinteinen vastakkainasettelu hyvä vastaan paha. Naiivin suoraselkäiset nuorukaiset kohtaavat eläinten ja ihmisten riistoa ja oppivat myös sen, että köyhä antaa vähästään, rikas ei paljostakaan. Kaikkia kolmea kirjaa leimaa myös selittämätön murheellisuus ja apeus, missään ei ole ilon häivähdystäkään. Kirjailija onkin laittanut nuoret miehet käymään kovan koulun ja heidän kohtaloonsa tuntuu kiteytyvän kaikkien levottomien sielujen kohtalo.

Ymmärsin kyllä lukiessani lukevani jotakin erityisen hienoa ja eritoten luonto- ja maisemakuvaus oli mieleenpainuvaa. Taitavaa oli myös se, miten pelkästään kieltä vaihtamalla liikuttiin maasta toiseen. Vuoropuhelun vaihtuessa lyhyiksi espanjan kielisiksi lauseiksi oltiin Meksikossa ja jos espanjan alkeilla ei olisi pärjännyt, niin kunkin romaanin lopussa oli sanasto. McCarthykaan ei kuitenkaan saanut minua hihkumaan ihastuksesta, vaan taas kerran totesin, että tällaiset hitaan maalailevat road trip -romaanit saavat minut pitkästymään ja kaikki hienous hukkuu haukotusten alle. Tästä syystä luinkin trilogian pienissä pätkissä muutaman kuukauden aikana ja neuvoisin luottamaan enemmän esittelyteksteihin kuin minun tapahtumakuvauksiini, koska olen niinä lyhyinäkin lukuhetkinä saattanut pohdiskella enemmän kauppalistoja kuin lukemaani.

Jälkisanat:

Monia palkintoja saavuttaneen Cormac McCarthyn ensimmäinen romaani on julkaistu jo 1965, mutta suuren yleisön tietoisuuteen kirjailija nousi trilogian ensimmäisellä osalla Kaikki kauniit hevoset. Arvostetun Pulizerin kirjallisuuspalkinnon kirjailija pokkasi vuonna 2007 teoksellaan Tie, joka sijoittuu maailmanlopun jälkeiseen maailmaan kuvaten isän ja pojan selviytymistä.

Helmet-haasteessa Tasangon kaupungit menee kohtaan 24. Sokkona hyllystä valittu kirja. Trilogian päätösosa oli Suomalaisen kirjakaupan Kirjan ja ruusun päivään liittyvässä sokkotreffit-kassissa.