Koonti luetuista kirjoista

lauantai 30. maaliskuuta 2019

Paholaisen päivä

Hurley, Andrew Michael (2018): Paholaisen päivä. Suom. Jaakko Kankaanpää. WSOY. E-kirja, vastaa painettuna 381 s.

”Sumuiset nummet Humisevan harjun maisemissa, vanhoista legendoista kumpuava pelko sekä perinteiden taakka ja kirous kertautuvat maagisessa Paholaisen päivässä.

Joka vuosi John Pentecost palaa juurilleen syrjäiseen kylään Luoteis-Englannin nummille. Laaksossa asiat pysyvät muuttumattomina vuodesta toiseen, mutta tänä vuonna on toisin. Johnin isoisä - kyläläisille Gaffer - on kuollut ja John tuo hautajaisiin myös tuoreen vaimonsa, Katherinen. Kauan sitten sakea lumipyry eristi koko laakson viikoiksi ja paholainen livahti lammasten vaatteissa kylään. Tuho oli valtava. Nyt kylässä vietetään Paholaisen päivää joka syksy, ulkopuolisten mielestä perin kummallista juhlaa.

Mutta kyläläiset tietävät että perinteitä pitää kunnioittaa ja vanhat rituaalit varmistavat, että kaikki ovat turvassa paholaiselta tänäkin vuonna. Vaan kuinka käy? Hurley on mestari luomaan ajattoman, merkillisen maailman, jossa vanhat tarinat elävät tiukasti kyläläisten mielissä, ja jossa toden ja tarun rajat hämärtyvät.”

Itse paholaisen kerrotaan karanneen sata vuotta sitten Luoteis-Englannin nummilla sijaitsevan Endlandsin tilallisten joukkoon ja tappaneen niin ihmisiä kuin eläimiäkin. Siitä asti Vanha kehno on pyritty pitämään poissa laaksosta viettämällä kerran vuodessa Paholaisen päivää, joka ajoittuu viimeiseen kesäpäivään ja lampaiden siirtämiseen nummilta lampoloihin. Opettajana toimiva John Pentecost on vaimonsa Katin (Katherine) kanssa saapunut auttamaan lampaiden ajossa, mutta mukana on myös suurta surua, koska Johnin isoisä, Ukko, on saatettava viimeiselle matkalleen.

Isoisän kuolema saa Johnin palaamaan lapsuusmuistoihinsa ja Johnissa herää pakottava tarve palata tilalle ottamaan paikkansa sukupolvien katkeamattomassa ketjussa. Vaimo Kat puolestaan kokee kummia, joista jotkin voisi laittaa raskauden syyksi, kun taas toisille ei tahdo löytyä mitään järjellistä selitystä. Säikähtänyt Kat aiheuttaakin ristiriitoja, koska toisaalta kyläläiset haluaisivat olla lojaaleja Pentecosteille, mutta toisaalta Katin käytös kaikissa tilanteissa ei ole millään muotoa hyväksyttävää. John onkin ikävässä välikädessä, mutta tarve asettua pysyvästi Endlandsiin ei sammu, vaikka Vanha kehno yrittäisikin tehdä temppujaan.

Paholaisen päivä on ensisijaisesti Pentecostien sukutarina, mutta myös kuvaus laakson tilallisista, jotka ovat aikojen saatossa nähneet niin nälkää, yltäkylläisyyttä kuin hiljalleen tapahtuvan maaseudun kuolemisenkin. Pidin etenkin siitä miten kirjailija herättää henkiin karun ympäristön sekä sitkeät, harvasanaiset ihmiset luoden samalla hämyisen ja painostavan tunnelman. Erityisesti paholaisen päivän rituaalit karmivine tansseineen sai niskavillat nousemaan pystyyn, mutta olisin kaivannut huomattavasti selkeämpää rakennetta.

Tarina rakentuu sirpaleisesti ja siinä jollain tapaa jäsentämättömästi liikutaan nykyajan, menneisyyden ja muistojen välillä. Minusta kehyskertomuksena on yksi päivä, jonka John viettää lintumetsällä poikansa Adamin kanssa kertoen Adamille tarinoita, mutta en voi kuitenkaan mennä tästä takuuseen. En myöskään oikein päässyt selville kaikista henkilöiden keskinäisistä suhteista, vaikka henkilömäärä itsessään olikin ihan hallittavissa oleva asia. Vaaka kuitenkin kallistuu hitusen enemmän pidin- kuin en pitänyt-puolelle, mutta totean tämän olevan niitä kirjoja, jotka olisi pitänyt ehdottomasti lukea alkuperäiskielellä.

Jälkisanat:

Kirjailijan esikoisteos Hylätty ranta on palkittu Britanniassa vuoden 2015 parhaana esikoisromaanina. Esittelytekstin perusteella Hylätyssä rannassa on samoja aineksia kuin Paholaisen päivässä, mutta vaikuttaa mielenkiintoiselta ja laitan kyllä lukulistalle.

torstai 28. maaliskuuta 2019

Kuinka aika pysäytetään

Haig, Matt (2018): Kuinka aika pysäytetään. Suom. Sarianna Silvonen. Aula Co. E-kirja, vastaa painettuna 363 s.

”Tom Hazardilla on salaisuus. Hän näyttää tavalliselta 41-vuotiaalta mieheltä, mutta on harvinaisen tilansa vuoksi elänyt jo vuosisatoja. Tom on nähnyt Elisabetin aikaisen Englannin ja jazz-ajan Pariisin ja maailmaa Etelämereltä New Yorkiin. Nyt hän janoaa tavallista elämää. Selvitäkseen hengissä Tomin on jatkuvasti vaihdettava identiteettiään. Nyt hänellä on täydellinen ammatti: historianopettaja lontoolaisessa koulussa. Opettajana hän voi kertoa lapsille sodista ja noitavainoista kuin ei olisi ollut itse todistamassa niitä. Tom voi yrittää häivyttää mielestään alati kantapäillä vaanivan menneisyytensä, kunhan hän vain muistaa yhden säännön - rakastua ei saa.

Kuinka aika pysäytetään on katkeransuloinen jännitystarina itsensä kadottamisesta ja löytämisestä, muutoksen vääjäämättömyydestä, virheistä joita ihmiset ovat tuomittuja tekemään yhä uudestaan, ja siitä miten kauan pitää elää ennen kuin ymmärtää elämän tarkoituksen. Matt Haig on tämän hetken suosituimpia brittiläisiä kirjailijoita. Hän on kirjoittanut sekä tietokirjoja että romaaneja aikuisille ja lapsille. Hän on saanut kirjoistaan lukuisia palkintoja ja niitä on käännetty yli 30 kielelle.”

Tom Hazard on luonnonoikku, joka vanhenee vain vuoden jokaista viittätoista vuotta kohti ja hän on myös katkeralla tavalla saanut huomata, ettei ihmiskunta muutu vuosisatojen vierissä. Erilaisuus pelottaa, elettiin sitten 1500-lukua tai 2000-lukua, eivätkä ihmiset myöskään opi historiastakaan mitään. Tomilla jos jollain on perspektiiviä mutta hän ei saa paljastua, ettei vain vaaranna muita anageriaa sairastavia, vaikka heitä suojeleekin pitkäikäisen lintulajin mukaan nimetty Albatrossiseura.

Toisin kuin lintujen, ihmisalbojen on vaihdettava asuinpaikkaa ja henkilöllisyyttään kahdeksan vuoden välein, mutta Tom on väsynyt alati vaihtuviin identiteetteihin ja mielessä myllertävät kokemukset kaikkien elettyjen vuosisatojen ajalta. Tom päättääkin palata Lontooseen ensimmäisen kerran sitten 1600-luvun, koska siellä hän on aikanaan viettänyt elämänsä onnellisimmat vuodet ja siellä voisi saada selvyyden siitä, miten jatkaa eteenpäin. Alun hankaluuksien jälkeen Lontoo osoittautuukin monella tapaa suuremmaksi käännekohdaksi, kuin Tom oli etukäteen ikinä osannut ajatellakaan.

Romaanissa tehdään aikamatka monien vuosisatojen läpi, mutta kyseessä ei ole aikuisten fantasiaromaani, vaan mielestäni kirjailija tarkastelee Tomin kautta ihmisiä ja eri aikakausia tästä ajasta käsin. Sanonnalla ”historia toistaa itseään” on vinha perä. Maaginen realismi tai spekulatiivinen fiktio ei tosin ole minun lempilukemistani, mutta Tomilla on mielenkiintoisia ajatuksia ja oivalluksia, jotka saivat kääntämään sivua ja useampaankin otteeseen pohtimaan, miksi joku esimerkiksi haaveilee ikuisesta elämästä. Tällainen ihminen on ehkä hieman hedonisti eikä haluaisi millään luopua elämän nautinnoista, mutta useamman sata vuotta elänyt Tom toteaa pitkästä elämästään: ”On kuin olisi jäänyt jumiin samaan lauluun, jonka kertosäkeestä oli ehkä joskus pitänyt, mutta joka nyt aiheutti vain halua repiä korvat irti päästään.”

Jälkisanat:

En ole aiemmin lukenut Matt Haigin kirjoja, mutta tämä kirja herätti kiinnostukseni ja selailin kirjakaupan valikoimaa. Kirjailija ilmeisesti mielellään tarkastelee ihmisluonnetta ja jos huomiot ovat muissakin kirjoissa yhtä tarkkanäköisiä, niin vampyyreistä kertova Radleyn perhe voisi olla hyvinkin kiinnostavaa luettavaa.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

lauantai 23. maaliskuuta 2019

Pimeä voima

Mai, Jia (2018): Pimeä voima. Suom. Rauno Sainio. Aula Co . E-kirja, vastaa painettuna 376 s.

”Salaliittojen, nerojen, vallankumouksellisten ja hirvittävien moraalisten valintojen maailmassa ihmiset uhraavat kaiken salaisuuksille - kunnes ne lopulta tuhoavat heidät. Romaani sukeltaa syvälle kiinalaisen tiedusteluyksikön synkkään ytimeen. Kirjan päähenkilöt ovat poikkeuksellisen kuulonsa vuoksi viestitiedustelijaksi värvätty sokea maalaismies, lahjakas mutta erikoinen nuori matemaatikko, unissaan viholliskoodeja murtava kryptoanalyysin veteraani sekä vietnamilaisen sotilaan ruumis - tarinan kertoja. 

Mai Jia (s. 1964) on Kiinan palkituimpia ja luetuimpia nykykirjailijoita, jonka teoksia on Kiinassa myyty miljoonia kappaleita. Vuosia Kiinan tiedustelupalvelussa työskennellyt Mai Jia, oikealta nimeltään Jiang Benhu, on kirjoittanut neljä romaania, joista on myös tehty tv- ja elokuvasovituksia. Pimeä voima toi Mai Jialle arvostetun kiinalaisen Mao Dun -kirjallisuuspalkinnon vuonna 2008. Teos on itsenäinen jatko-osa romaanille Koodinmurtaja, joka julkaistiin suomeksi 2017.”

Toimittaja Mai Jian Pekingiin suuntautuvalla työmatkalla tapahtuu ikävä välikohtaus, joka myöhemmin osoittautuukin aikamoiseksi onnenpotkuksi. Episodin seurauksena Mai Jia pääsee Kiinan turvallisuudesta vastaavan Erikoisyksikkö 701:n johdon lähipiirin ja saa liikkua yksikön alueella kohtuullisen vapaasti tutustuen toimintaan. Mai Jialle selviää, että yksikön tehtävänä on tarkkailla vihollisvaltioiden sotilasviestintää ja yksikkö koostuu kolmesta osastosta. Viestitiedusteluosasto sieppaa sanomia, salakirjoitusosasto purkaa ne ja operaatio-osasto puolestaan huolehtii kentällä suoritettavasta tiedustelusta, eli perinteisestä vakoilusta.

Sitä mukaan, kun yksikön salaisuudet muuttuvat julkisiksi, niin Mai Jiakin saa arvokkaita haastatteluita. Yksikönjohtaja Qianilta hän kuulee viestitiedustelijoihin, eli tuulen kuuntelijoihin, liittyvän mielenkiintoisen tarinan. Yksikönjohtaja An Zaitian puolestaan kertoo Huang Yiyistä, tuulen tarkkailijasta, joka koodinmurtajana on varsin eksentrinen ihminen. Chen Erhun suojatti taas toimittaa Mai Jialle kirjeenvaihtoa, joka avaa eläköityneen koodinmurtajan vanhuudenpäiviä ja operaatio-osaston konkari, toveri Ly, paljastaa lopuksi erään valokuvan taakse kätkeytyvän tapahtumasarjan, jota tuuleen tarttujat kutsuvat omaksi mestariteoksekseen.

Tämä Koodinmurtajan itsenäinen jatko-osa on käsittääkseni täysin fiktiota, vaikka kirjailija onkin nimennyt päähenkilön itsensä mukaan. Romaani ei myöskään ole jännäri eikä trilleri, vaan neljä eri tarinaa kertovat vakoilun parissa työskentelevien erityisistä luonteenpiirteistä samoin kuin siitä, miten kansalaiset ovat valtiota varten, eikä valtio suinkaan kansalaisia. Pidinkin kovasti ensimmäisestä tarinasta, mutta toinen oli aivan liian pitkä ja puuduttava kiukuttelu siitä, kuka saa rakastaa ketäkin. Kolmatta tarinaa aloittaessani huomasin kirjan hohdon tyystin kaikonneen ja kesti jonkin aikaa saada lukuinto takaisin, mutta seuraavat tarinat osoittautuivat kyllä yhtä mielenkiintoisiksi kuin ensimmäinenkin. Toisella tarinalla oli kuitenkin väistämättä vaikutus lukukokemukseen, eikä romaani myöskään ollut yhtä tiivis kuin Koodinmurtaja, mutta kirja valotti mielenkiintoisella tavalla tiedustelupalvelun eri tehtävissä työskentelevien ihmisten maailmaa.

Jälkisanat:

Pidän Mai Jian molempia suomennettuja romaaneja kiehtovina ja ehdottomasti lukemisen arvoisina, mutta nyt molemmat kirjat luettuani minut on kyllästetty koodinmurtamiseen ja vakoiluun liittyvillä tiedoilla. Olen kuitenkin hurjan iloinen siitä, että kiinalaisten nykykirjailijoiden teoksia on alettu suomentamaan, koska olen löytänyt aivan uuden ja kiinnostavan kirjailijajoukon.

tiistai 19. maaliskuuta 2019

Rouva C.

Rytisalo, Minna (2018): Rouva C.. Gummerus. E-kirja, vastaa painettuna 367 s.

”Ehkä sellainen on avioliitto, Minna ajattelee, kahdella sanalla pikaisesti solmittu mutta hitaasti kasvava. ”Harjun juurella järvikaupungissa on harmaa talo, jossa on kahdeksan kamaria, kuusi lasta sekä lehtori ja hänen rouvansa. Rouvan sisällä myrsky katkoo oksia eikä hiljene. Keittiössä kakut palavat tai jäävät raaoiksi, eikä rouvalle vieläkään riitä se, mikä riittää muille. Hänessä on voima, joka etsii pääsyä ulos, kasvaa ja riepottelee, kyseenalaistaa luonnonlait ja saa välillä vaipumaan melankoliaan. Rouva C. kuvaa erään avioliiton tarinan ja näyttää, millaisista silmuista puhkeaa se Minna Canth, jonka me tunnemme: esikuva, taistelija, patsas. Piian ja pumpulikauppiaan tytär päätyy naimisiin opettajansa kanssa ja huomaa olevansa aina raskaana. Perhe kasvaa, mutta samalla kasvaa halu tehdä kodin ulkopuolella paljon enemmän. Rouva C. on rakkaustarina ja ystävyyden kuvaus. Vaikka aika on eri, kysymys on sama: missä kulkevat yksilön rajat? Romaani on myös voimakas, kaunokirjallinen kannanotto tyttöjen ja naisten oikeuksien puolesta.”

Minna Canth, tuo ankaran ja arvokkaan näköinen rouva saa minut aina katseellaan kutistumaan ja pyytelemään anteeksi, miten en tiedä hänestä juuri mitään muuta kuin kirjalliset ansionsa sekä 19.3. vietettävän Minna Canthin ja tasa-arvon päivän. Erityistä tämän vuoden päivässä on se, että Minna Canthin syntymästä tulee kuluneeksi 175 vuotta, mutta hänen vimmaa täynnä olevat sanansa: ”Naiskysymys ei ole pelkästään naiskysymys, vaan ihmiskunnan kysymys” ovat edelleen ajankohtaisia.

Minna Canthin kirjeenvaihtoa tai päiväkirjoja ei ole juurikaan säilynyt, joten nuoresta Minnasta sekä Ferdinand ja Minna Canthin avioliitosta kertova romaani on pitkälti fiktiota. Romaanissa Rytisalo kuvaa Ferdinand Canthin paljon aikaansa edellä olevaksi mieheksi ja Canthien avioliiton puolestaan hyvin tasa-arvoiseksi ja onnelliseksi. Ferdinand kannustaakin Minnaa kirjoittamaan, eikä hän myöskään estä vaimoaan sohimasta mielipiteillään ampiaispesää. Minna hyökkääkin voimakkaasti tyttöjen ja naisten ahtaita rooleja vastaan, mutta ei hän myöskään tahdo hyväksyä herrasväelle asetettuja käytösmalleja.

Rouva C. tuokin hienosti esille sen, miten Minna Canth on 1800-luvun naisena kuin norsu yhteiskunnan posliinikaupassa. Hän ei kerta kaikkiaan sovi tuon ajan naisen muottiin tiedonjanollaan ja eriarvoisuuden kyseenalaistamisellaan, joten hän aika ajoin vaipuu syvään synkkyyteen ja miettii: ”Elämä on haaveista luopumista, sen on huonoja päätöksiä ja surkeiden vaihtoehtojen vitsamainen tienvarsivesaikko. Elämä on risuluuta ja menetetty usko, kadonnut toivo ja tieto siitä, että piiskaa saa kintuilleen, valitsi mitä tahansa.” Ferdinand ymmärtää Minnan voimakkaita mielialanvaihteluita, mutta Minna menettää aviopuolisonsa ja ainoan tukijansa aivan liian varhain. Ferdinandin perintö Minnalle on kuitenkin usko itseensä. Minä voin, en pelkää, toteaa leskeksi jäänyt Minna noustessaan reestä lapsuudenkotinsa pihassa Kuopiossa.

Minna Rytisalo kirjoittaa kaunista ja sujuvaa kieltä, jota on nautinto lukea. Eniten ihailen kuitenkin sitä, miten hän taitavasti asetelluilla henkilöillä ja sanoilla saa esiin Minna Canthin kamppailun niin itsensä kuin ympäröivän maailman kanssa. Romaani on toki avioliittokuvauskin, mutta pikemminkin avioliitto antoi Minnalle turvallisen suojapaikan, jossa hän yhdessä Ferdinandin kanssa loi ehkä tietämättäänkin perustan tulevalle työlleen naisten ja köyhien oikeuksien puolestapuhujana.

Jälkisanat:

Rouva C. voitti Suuren journalistipalkinnon vuoden kirja 2018 -kategorian ja palkintalautakunta kuvaa kirjaa vaikuttavaksi romaaniksi, joka avaa ikkunan historiallisen henkilön yksityiseen maailmaan.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Syntax Error

Pulkkinen, Marko (2019): Syntax Error. Tammi. E-kirja, vastaa painettuna 285 s.

”Röyhkeää naurua aikamme suurimmalle nälälle – huomionkipeydelle!

Popparit esiin! Kaikkien tunteman mediapersoonan Harry S. Turusen hervottoman hauska syöksykierre menestyksestä tuhon partaalle. Harryn ura on kuin mikropopparit – se alkaa lupaavasti poksahdellen, kiihtyy tasaiseen rätinään ja hiipuu, kunnes jäljellä on vain kasa käryävää hiillosta. Alussa kaikki on hyvin: Elämäntapavalmentaja Harrya revitään puhujakeikalta toiselle, hän hurmaa yleisönsä ja firma kukoistaa. Vierellä on edustava nuori puoliso. Harryn firman hallitus pursuaa mediamaailman julkkiksia. Isän kuoleman myötä mopo karkaa käsistä: alkavat harkitsemattomat ja yli-itsevarmat irtiotot jotka johtavat someraivoon. Maine on vaakalaudalla, bisnes sakkaa.

Marko Pulkkisen esikoisromaani on röyhkeän humoristinen satiiri nykyajan ilmiöistä ja menestyksen nälästä - ja sen hinnasta.

Sulkavalainen Seppo Turunen, Osuuskaupan Sepoksikin kutsuttu, oli jo nuorena poikana päättänyt pyrkiä juuristaan niin kauaksi kuin se Suomessa vain on mahdollista. Äitinsä muistotilaisuudessa muutama vuosi myöhemmin Seppo puolestaan vannoo ettei koskaan enää jää sanattomaksi, eikä olekaan sen jälkeen tehnyt muuta kuin puhunut. Kansa tunteekin ainoastaan Harry S. Turusen, kuulun tietokirjailijan ja luennoitsijan, joka työskentelee perustamassaan koulutus- ja konsultointiyritys Erratumissa.

Ajan hengen mukaisesti luennoitsijoilla on kovasti kysyntää, mutta nimekkäät, suuret asiakkaat eivät seuranneetkaan Harrya Erratumiin ja yrityksen tulevaisuus on vaakalaudalla. Muistisairautta sairastava iäkäs isäkin tuo mukanaan omat ongelmansa, joten paineita Harrylla piisaa ja oma olemassaolokin olisi todistettava lähes taukoamattomilla somepäivityksillä. Muutama ajattelematon teko yhden iltapäivän aikana kuitenkin johtaa siihen, että illan ja yön aikana Harry ammutaan somessa ja mediassa alas. Kohussa ryvettynyt Harry ei nöyristele, vaan feeniks-linnun tavoin nousee tuhkasta tekemällä onnistuneen takinkäännöksen. Entinen naisystävä toteaa Harrylle pitäneensä enemmän unelmia ja tulevaisuutta myyneestä self-help miehestä, mutta Harry viittaa toteamukselle kintaalla ja keskittyy täysillä uuteen tehtäväänsä oikeistopopulistien kasvona. Nimihän voi olla enne.

Esittelytekstin mukaan Syntax Error on röyhkeän humoristinen satiiri nykyajan ilmiöistä, mutta itse miellän satiirin kriittisyydeksi tai ivaksi, enkä löytänyt romaanista satiiriin sopivaa purevaa pilkkaa. Tarinassa kyllä tulee hienosti esiin tähän aikaan liittyvä sisällötön konsulttijargon, somepäivityksistä eläminen samoin kuin henkilökohtaisten arvojen muuttuminen saadun hyödyn mukaan, mutta romaanissa käsitellään paljon myös päähenkilön ja hänen isänsä välistä suhdetta. Isäsuhteen pohtiminen toi päähenkilöön haavoittuvuutta, eikä ivailun pitäisi herättää minussa myötätuntoa, joten ei tämä ollut oikein parodiakaan.

Romaanin vajaaseen kolmeensataan sivuun onkin mahdutettu ihmissuhteet isään, omaan poikaan ja nuoreen naisystävään, samoin kuin maineen tuhoutuminen ja uusi nousu otsikoihin. Tämä teki tarinasta hieman liian nopeatempoisen ja rönsyilevän, vaikka ymmärrän kyllä esimerkiksi isäsuhteen merkityksen asioiden taustoittajana. Vauhdikkuuteen kun vielä lisätään lehtiartikkelia, twiittia, plokikirjoitusta ja PowerPoint -esitystä, niin väsyin runsauteen ja keskittyminen alkoi selvästi herpaantua. Yhteenvetona kuitenkin totean, että kirja on naseva katsaus tähän minusta kovin merkilliseen aikaan ja etenkin siihen, miten käsittämättömän nopeasti ja armottomasti some joukkolynkkaa, mutta toisaalta myös yhtä nopeasti nostaa aallonharjalle ratsastamaan.

Jälkisanat:

Marko Pulkkinen on Puoli seitsemän -ohjelman toimittaja ja aiemmin työskennellyt Ylessä tiedetoimittajana ja käsikirjoittanut Iltalypsyä. Romaani on saanut loistavia arvosteluita, joten lukekaa ja muodostakaa oma mielipiteenne.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 31. Kirjassa kuljetaan metrolla.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Jään muisti

McGrath, M. J. (2012): Jään muisti. Suom. Anu Nyyssönen. Like. E-kirja, vastaa painettuna 391 s.

”Huumaavan yllätyksellinen trilleri vie lukijan keskelle arktisen tundran jylhänkaunista luontoa. Kanadan hyytävällä tundralla inuitti Edie Kiglatuk opastaa metsästysseuruetta. Armoton lumimyrsky yllättää ryhmän, ja yksi seurueen jäsen kuolee hämärissä olosuhteissa. Edien poikapuoli Joe, arktisen jäätikön kokenut kulkija, katoaa seuraavalla opastusretkellä ja löydetään pian kotiin selviydyttyään kuolleena omasta vuoteestaan. Edie alkaa tutkia kuolemantapauksia itsenäisesti inuittien vanhimpienneuvoston ankarasta vastustuksesta huolimatta. Pian hän tajuaa sotkeutuneensa venäläisten ja amerikkalaisten öljy-yhtiöiden veriseen kilpailuun napa-alueen luonnonvaroista.”

En muista ikänä lukeneeni takakantta tai esittelytekstiä, joka näin tehokkaasti spoilaa kirjan juonen, mutta onneksi luun ympärillä on paljon lihaa. Kirjailija on palkittu toimittaja ja Arktiksen asiantuntija, joten Jään muisti on myös hyvin mielenkiintoinen matka inuittien kulttuuriin. Tapahtumapaikka on Ellesmerensaari Pohjoisella jäämerellä ja alueen asukkaat ovat pitkälti Kanadan hallituksen Quebecistä 1950-luvulla siirtämien inuittien jälkeläisiä. Inuittien koulutustason ollessa lähes olematon, terveydenhuoltohenkilökunta esimerkiksi muodostuu etelästä saapuneista valtaväestön edustajista, qalunaateista. Toki hallitus toivoo, että edes jotkut nuorista saisivat päättötodistuksen ja jatkaisivat opintojaan etelän yliopistoissa, mutta tämä ei ole inuittilasten haave. Miksi opiskella jonkin ammatin eteen, joka on vuosikymmeniä annettu muille kuin alkuperäisväestön edustajille.

Päähenkilö Edie Kiglatuk elättää itsensä opettamalla inuittilapsille englantia ja toimimalla oppaana. Muut kuin inuitit eivät selviäisi Arktiksen ankarissa olosuhteissa kovinkaan pitkään millään tuntemillaan keinoilla, mutta Edien perimätietona saadut tiedot ja taidot pelastavat hänet monesta pulasta. Ainoastaan inuitti voi lonkalta tietää minkälaisesta lumesta rakennetaan kestävä suoja lumimyrskyn aikana tai miten mädätetyn mursunlihan syöminen pitää lämpimänä. Ympäristöolosuhteiden ja kulttuuriperinteiden kuvauksen lisäksi tarina toi esille inuittien ja alkuperäisväestön hyiset välit. Väestöryhmien todellisuudet eivät voisi enempää erota toisistaan, joten inuitit hyvin mielellään muodostaisivat oman pienen autonomisen yhteisönsä ja ratkaisisivat ongelmansa vuosisataisten perinteiden mukaan. Kirjassa vanhimpienneuvosto toteaakin kuolemat harmillisen ikäviksi tapahtumiksi, joissa ei kuitenkaan ole mitään tutkittavaa, eikä poliisia näin ollen tarvita. Vanhimpienneuvoston päätöksen kyseenalaistaminen on sosiaalinen itsemurha ja Ediekin harkitsee pitkään, uskaltaako uskoutua poliisi Derek Palliserille. Edie kuitenkin aina toteaa, että: ”Ainoa laki, joka täällä pätee, on se laki, jonka luonto sanelee elantonsa puolesta taisteleville.”

Tarina etenee vauhdikkaasti eikä minulle tullut lukemisen edetessä kertaakaan tunnetta, että asiat ovat toisistaan jollaintapaa irrallisia, vaan inuittikulttuuri on saumattomasti kytketty juonen kulkuun. Oli alueen kätkemät luonnonvarat sitten keksittyjä tai ei, niin romaanissa kuvatut ilmastonmuutoksen vaikutukset ihmisiin ja eläimistöön ovat totta. Suomessa muutokset taitavat toistaiseksi näkyä vahvimmin säässä, mutta Arktiksella koko ekosysteemi on jo vaarassa ja Ediekin menettää osan talostaan jään liikkumisen takia. Jään muisti onkin hyvin monitahoinen ja mukaansatempaava ekojännäri, joka piti hyvin otteessaan loppuun asti. Jos ei jännäreistä niin välitä, niin suosittelen lämpimästi lukemaan jo pelkästään luonto- ja inuittikulttuurikuvauksen takia. Jos ei niistäkään välitä niin tiedoksi, että Suomikin on mainittu.

Jälkisanat:

Ajattelin esittelytekstissä olevan virhe, koska siinä käytetään termiä inuitti. Itselleni huomattavasti tutumpi on inuiitti ja mielenkiinnosta tarkistin löytyykö Kielikellosta (kielenhuollon tiedotuslehti, www.kielikello.fi) jotakin asiaan liittyvää. Selvisi, että inuit-termin suomenkielinen vastine ei ole kovin vakiintunut ja suomen kielen lautakunta on vuonna 1995 suositellut ensisijaisesti käytettäväksi muotoa inuitti.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 20. Kirja käsittelee entuudestaan sinulle vierasta kulttuuria.

lauantai 9. maaliskuuta 2019

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Moyes, Jojo (2014): Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Suom. Heli Naski. Gummerus. E-kirja, vastaa painettuna 532 s.

”Jennifer Stirling herää vuonna 1960 lontoolaisessa sairaalassa auto-onnettomuuden jälkeen. Hän ei muista aiempaa elämäänsä, ei aviomiestään, ei mitään ajasta ennen onnettomuutta. Kotiuduttuaan sairaalasta hän löytää riipaisevan rakkauskirjeen, jonka täytyy olla osoitettu hänelle. Allekirjoituksena on vain B mies, jonka eteen hän oli ollut nähtävästi valmis uhraamaan kaiken. Vuonna 2003 motivaationsa ja parisuhdekiemuroiden kanssa kamppaileva toimittaja Ellie Haworth löytää työpaikkansa arkistojen kätköistä samaisen kirjeen ja haluaa vimmaisesti selvittää tuntemattomien rakastavaisten kohtalon siinä toivossa, että hänenkin tarinansa saisi onnellisen lopun.

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä on paitsi taiten kerrottu ja aseista riisuva tarina rakkaudesta, myös rakkauskirje kahden eri vuosikymmenen Lontoolle ja ylistys käsin kirjoitetun sanan voimalle. On hyvin vaikeaa luoda rakkaustarina, joka on paitsi vangitseva myös todentuntuinen ja kirjallaan Ole niin kiltti, älä rakasta häntä Jojo Moyes onnistui tekemään sen vieläpä kahdesti.”

Säkenöivä, sanavalmis ja kaikkien juhlien keskipiste Jennifer Stirling elää mukavaa elämää. On rahaa, miehenä menestyvä yritysjohtaja, laaja ystäväpiiri mutta kahden ihmisen välinen kemia on merkillinen asia. Kun kohtaa ihmisen johon tuntee voimakasta selittämätöntä vetoa, niin se saa huomaamaan kaiken mitä nykyisestä elämästä puuttuu. Tavattuaan B:n Jenniferkin alkaa katsoa avioliittoaan aivan uusin silmin ja huomaa kaiken pinnan alla olevan mädän. Varakkaan edustusvaimon osa ei tunnukaan enää riittävältä siinä vaiheessa, kun saa ehdotonta rakkautta. Lopulta on tehtävä päätöksiä, mutta lokakuussa 1960 Jennifer joutuu auto-onnettomuuteen ja potee muistinmenetystä. Tunnemuisti ei kuitenkaan petä ja löydettyään hänelle osoitetun rakkauskirjeen, Jenniferin on etsittävä kirjeen allekirjoittanut B.

Vuosi 2003 ei ole näyttänyt toimittajana työskentelevälle Ellie Haworthille parhaita puoliaan.  Ellie on koukussa naimisissa olevaan mieheen päivystäen puhelimen vieressä ja eläen lyhyistä tapaamisista sekä harvasanaisista viesteistä. Mielen täyttää suhteen ruotiminen, joten koko muu elämä on jäänyt toissijaiseksi, etenkin työ. Ellielle annetaan yhä vaatimattomampia työtehtäviä, entisestä tähtitoimittajasta on jäljellä vain kalpea varjo. Seuraavaksi Ellien olisi kirjoitettava harjoittelijatason artikkeli, joka peilaa naisen elämän muutosta 40-50 vuoden takaa nykypäivään. Tie vie lehden arkistoon ja Ellien tutkiessa erästä kansiota, hän löytää 4.10.1960 päivätyn kirjeen, joka on osoitettu kultaisimmalle ja ainoalle rakkaudelle. Kirje kouraisee Ellietä syvältä ja hänelle herää halu tietää mitä rakastavaisille on tapahtunut, kuka on B?

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa ja Jenniferin tarina sijoittuu 1960-luvun alkuun, kun taas Ellie Haworth tasapainottelee kinkkisen suhteensa kanssa reilut 40 vuotta myöhemmin. Aiheestaan huolimatta tässä ei ole viettelijöitä eikä kummatkaan suhteet ole mitään lemmen ilotulitusta, vaan ne tuovat mukanaan paljon pelkoa, kipua ja hämmennystä. Tarina oikeastaan kuvaakin kahta eri aikakaudella elävää naista, jotka vaikeamman läksyn kautta löytävät oman voimansa. Jennifer Stirling oppii arvostamaan itseään ja tajuaa ansaitsevansa tulla ihmissuhteissa kuulluksi ja rakastetuksi. Ellie Haworth puolestaan ymmärtää ettei niinkään ollut ihastunut ihmiseen, vaan hän tarvitsi suhteen herättämiä tunteita. Juonikaan ei etene täysin ennalta arvattavasti, joten en enää yhtään ihmettele miksi Jojo Moyesin realistiset, mutta toisaalta myös hyvin lempeät romaanit ovat niin pidettyjä.  

Jälkisanat:

Ympärilläni on paljon Jojo Moyesia lukevia, mutta itse olen tähän asti vierastanut romaaneja ja ajatellut niiden olevan samanlaista siirapinsekaista nyyhkyä kuin muutama vuosi sitten näkemäni elokuva Kerro minulle jotain hyvää. Tämän kirjan perusteella oletan, että elokuvantekijät eivät ole tavoittaneet läheskään kaikkia tarinan nyansseja, joten nyt ennakkoluulojeni kariuduttua otan Jojo Moyesin lukulistalleni ja aion lukea jossain vaiheessa tuon elokuvana näkemäni kirjan.

torstai 7. maaliskuuta 2019

Veri ei vaikene

Porvali, Mikko (2016): Veri ei vaikene. Atena. E-kirja, vastaa painettuna 339 s.

Veri ei vaikene on Karelia Noir -trilogian toinen osa. Tähän mennessä ilmestyneet osat ovat:

2.     Veri ei vaikene
3.     Kadonneen kaupungin varjo

”Karelia Noir -sarjan toinen osa kuvaa äärioikeiston nousua 1930-luvulla
Viipuri 1931. Lapualaisten mustat umpiautot nostattavat pölyä Kannaksen hiekkateillä, viinan salakuljettajat ampuvat läpi tiesulkujen eivätkä kommunistit sääli kohdalleen osuvia poliiseja. Etsiväkomisariot Salomon Eckert ja Jussi Kähönen tutkivat rikoksia nuoressa tasavallassa, jota ääriliikkeet uhkaavat oikealta ja vasemmalta. Kieltolain kumoaminen lopettaa pirtusodan, mutta rikospoliisien vastapelureiksi nousevat maanalainen kommunistipuolue ja poliitikkojen tukema lapuanliike. Oikeusvaltion puolustajat ovat harvassa vallanpitäjien tasapainotellessa kansansuosion ja ääriliikkeiden välillä. Sitten alkaa talvisota, ja Eckert ja Kähönen joutuvat uuden tilanteen eteen, kun poliisin ja sotilaan tehtävät sekoittuvat puna-armeijan saartamassa kaupungissa.”

Heinjokelainen suutari Erik Mättö on kadonnut kolme kuukautta aiemmin ja Mätön vaimo kannellut oikeuskanslerille, ettei paikallinen poliisi tee asiassa parastaan. Viipurin läänin poliisitarkastaja Sven Metsävainio komentaa Jussi (Johannes) Kähösen ja Ekku (Salomon) Eckertin tutkimaan katoamista. Kaksikolle toki vaihtelua poliisimurhien ja pirtun salakuljetuksen tutkimiseen, mutta kumpikaan ei innostu tehtävästä ennen kuin kuulevat, että katoamiseen liittyy suurella todennäköisyydellä poliisi.

Jäljet johtavat hyvin nopeasti kansakunnan sylttytehtaalle Pohjanmaalle, mutta Kähösellä ja Eckertillä on työ saada lapuanliikkeeseen kuuluvia miehiä syytettyjen penkille. Suojelijoita riittää, eikä liike kaihda kataliakaan keinoja omiensa suojelemiseksi. Lapuanliikkeeseen liittyvän tutkinnan ohella sekä Kähösen että Eckertin elämässä tapahtuu monenlaisia käänteitä, jotka koettelevat etenkin oikeamielistä Jussia. Lahjomatonta ja velvollisuudentuntoista miestä ei kuitenkaan hevin nujerreta, mutta sitten syttyy talvisota ja Jussin uskoa horjutetaan ankarimman kautta.

Mikko Porvalin kerronta on edellisen kirjan tavoin napakan toteavaa ja asiallista. Tyyli sopii mainiosti tähän kirjasarjaan, jonka keskeinen tavoite on kuvata suomalaisen rikostutkinnan kehittymistä sekä poliitikkojen ja poliisiorganisaation suhdetta. Kirjailija ei kuitenkaan unohda henkilöiden tärkeyttä, vaan tässä osassa avataan etenkin Ekku Eckertin taustoja. Suomen historiasta kiinnostuneille mielenkiinnon ylläpitämiseksi riittäisi pelkät tosipohjaiset tapahtumat, mutta rikosromaanien ystäville jännitystä rakennetaan Jussin ja Ekun ystävyyssuhteella. Ystävyys punnitaan moneen kertaan, mutta yhdessä koetut kiperät paikat ovat hitsanneet kaksikon yhteen. Ihmissuhteet eivät kuitenkaan näyttele pääosaa, vaan tarina pitäytyy tiukasti poliisintyössä ja sisäpolitiikassa, joten tämä toinenkin osa on erinomainen katsaus itsenäisen Suomen historiaan.

Jälkisanat:

Suomen dekkariseura myönsi romaanille Vuoden johtolanka 2017 -palkinnon ja lyhyt ote palkintolautakunnan perusteluista: ”Veri ei vaikene ei nojaa perinteiseen juonikaavaan. Sen sijaan tärkeäksi nousee tiivis rajaus: viipurilaisen poliisin näkökulma poliittisesti kuohuvaan vuosikymmeneen. Kyseessä on vahva ajankuva, joka samalla resonoi tätä päivää ääriliikkeineen ja sodan keskelle joutuvine ihmisineen.”

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 45. Kirjan nimessä on kieltosana.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Menneisyyden kaiku

Solomon, Rivers (2018): Menneisyyden kaiku. Suom. Einari Aaltonen. Like. E-kirja, vastaa painettuna 355 s.

”Yksi nainen nousee avaruusajan rotusortoa vastaan. Valkoinen yläluokka on orjuuttanut tummemman väestönosan raadantaan avaruusalus HSS Matildan ruumassa. Uhmakas Aster saa tietää kuolleen tutkijaäitinsä suunnitelmasta rakentaa pakoalus. Mutta valtaistuimelle nousee uusi hirmuhallitsija, jota Asterilla on henkilökohtainen syy vihata. Asterin on valittava: pako vapauteen vai kosto kuoleman uhalla.”

Nooan arkkiin verrattavissa oleva HSS Matilda on kyntänyt avaruutta yli 300 vuotta etsiessään luvattua maata. Aluksen tummaihoiset alakantelaiset syntyvät orjuuteen, kun taas valkoihoiset yläkantelaiset elävät yltäkylläisyydessä ja pitävät valtaa Jumalan nimissä. Jumalan oikeuttamana alakantelaisia voi piinata lukemattomin mielivaltaisin tavoin ja alakansilla asuva 25-vuotias Aster onkin ottanut ensijaiseksi tehtäväkseen aluksen valkoisen päällystön tuhoamisen. Hänen toissijaisena tehtävänään puolestaan on selvittää mitä tapahtui hänen äidilleen, Lune Graylle, pian hänen syntymänsä jälkeen.

Aluksen ylilääkärinä työskentelevän Theo (Theophilus) Smithin etevänä kisällinä Aster pääsee liikkumaan lähes rajoituksetta ja tästä on huomattavaa apua, kun Asterin ystävä Giselle hoksaa Lune Grayn sekavien päiväkirjamerkintöjen olevankin koodikieltä. Päättäväinen Aster alkaa kokoamaan äitinsä tekemiä merkintöjä kuin palapeliä ja lopulta ymmärtää mekaanikkona työskennelleen Lunen löytäneen jotakin merkittävää. Jotakin sellaista, joka vihdoin saisi aluksen ylipäällikön valkoisine valtoineen polvilleen. Aster miettii kuumeisesti keinoa toteuttaa äitinsä suunnitelma, mutta kohtalo ehtii puuttua peliin ja Asterin on tehtävä lopullinen ratkaisu taakseen katsomatta.

Edellinen kirja Kolmen kappaleen probleema ei saanut minua innostumaan scifistä, mutta tämän Menneisyyden kaiun otin luettavaksi täsmäkirjana Helmet-haasteen kohtaan 46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö. Romaanin henkilöt eivät kuitenkaan minusta oikein istuneet tähän kohtaan ja minua suorastaan kismitti. Siitä en kuitenkaan päässyt mihinkään, että änkyröimisestäni huolimatta en voinut jättää lukemista kesken.

Menneisyyden kaiku ei ole tieteisjännäri, vaan vahva kuvaus vahvemman käyttämästä oikeudesta ja sorrosta. Tummaihoiset ovat aluksella paarialuokkaa, joilla ei ole minkäänlaista ihmisarvoa, mutta kirjailija ei kuitenkaan sorru kuvailemaan yksityiskohtaisesti tummiin kohdistuvia väkivallantekoja. Sen sijaan julmuuden tarinaan toi ylipäällikön langettamat rangaistukset, jotka täysin syytön joutuu kärsimään syyllisen seuratessa vieressä ja väitän tämän olevan sadistista väkivaltaa huomattavasti tehokkaampi keino herättää lukijassa tunteita ja ajatuksia. Asterin, Gisellen ja Theon kautta puolestaan avataan sitä mitä loputon alistamisen ja halveksunnan ilmapiiri ihmisessä aiheuttaa. Yhdestä tulee pelottoman uhmakas, toisesta itsetuhoinen ja kolmas ruoskii itseään.

Jälkisanat:

En osannut laittaa romaania mihinkään kategoriaan ja etsin tietoja kirjailijasta. Lukemistani haastatteluista selvisi, että kirjailija kirjoittaa afrofuturismia. Afrofuturismilla puolestaan tarkoitetaan menneisyyden ja tulevaisuuden synteesiä, jossa keskitytään tummaihoisten ihmisten ahdinkoon.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 10. Rodullistetun kirjoittajan kirja. En kerta kaikkiaan ymmärrä mitä rodullistetulla kirjailijalla tarkoitetaan, mutta jos kirjailija itse sanoo kirjoittavansa tummaihoisten ihmisten ahdingosta, niin häntä voisi ajatella rodullistettuna kirjailijana.