tiistai 31. joulukuuta 2019

Henkien labyrintti

Ruiz Zafón, Carlos (2017): Henkien labyrintti. Suom. Antero Tiittula. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 956 s.

Saaga Unohdettujen kirjojen hautausmaasta sisältää seuraavat kirjat:

4. Henkien labyrintti

”Ratkeavatko Unohdettujen kirjojen hautausmaan mysteerit viimein? Tuulen varjon aloittaman saagan lumoava päätös on kunnianosoitus kirjallisuuden ja elämän yhdistävälle taianomaiselle siteelle.

Daniel Sempere ei ole enää se sama pikkupoika, joka aikoinaan löysi tiensä Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Äidin kuoleman selvittämätön mysteeri on jättänyt ammottavan haavan Danielin sydämeen, eivätkä hänen vaimonsa Bea tai ystävänsä Fermín ole voineet sitä yrityksistään huolimatta parantaa.

Juuri kun Daniel uskoo ratkaisevansa äitinsä salaisuuden, tapahtuu jotakin, joka suistaa kaiken raiteiltaan.”

Romaanin ensimmäisellä sivulla kirjailija muistuttaa, että romaanisikermän teokset liittää toisiinsa yhteiset henkilöhahmot sekä juonisäikeet, jotka rakentavat niiden välille temaattisia ja kerronnallisia siltoja, joskin jokainen osa tarjoaa suljetun, riippumattoman ja itsellisen tarinansa. Tässä viimeisessä osassa kirjailija marsittaakin näyttämölle kaikki aiemmista osista tutut henkilöt ja nostaa tarinan päähenkilöksi nuoren Alicia Grisin, joka tähän asti on ollut lähinnä häivähdys Fermín Romero de Torresin ajatuksissa.

Alicia Gris on yksinäinen susi, joka komennetaan tutkimaan ministeri Mauricio Vallsin katoamista. Pala palalta Gris saa selville Francon diktatuurin aikaisia hirmutekoja, jotka eivät kestä päivänvaloa ja joiden toteuttamisessa tarvittiin kipeästi Vallsin tapaisia ahneita, sydämettömiä ihmisiä. Julmimmat tekonsa Mauricio Valls teki olleessaan vankilanjohtaja Montjüicin vankilassa ja Vallsin suuruudenhulluudesta sai kärsiä eritoten kirjailija David Martín, jota Valls ei kuitenkaan onnistunut lopullisesti tuhomaan. Martínin vankitoveri Víctor Mataix sen sijaan kohtasi Vallsin kynsissä loppunsa ja kun Alicia Grisille selviää Mataixin perheen julma kohtalo, hän on selvittänyt myös Daniel Semperen äidin, Isabella Semperen, salaisuuden.

Petosta ja valheita sisältävässä rikosjuonessa on yllättäviä käänteitä, mutta kirjailijalla on ollut kirjoittaessaan työstettävänä aikamoinen dilemma. Kyseessä on saagan päätösosa ja Ruiz Zafónin pitäisi paljastaa asioita kertomatta kuitenkaan kaikkea, koska kirjathan pitäisi pystyä lukemaan missä tahansa järjestyksessä ja jokaisessa osassa tulee olla jotakin jännitettävää. Tästä seuraa se, että tarina polveilee sisältäen lukemattomia samankaltaisia kohtauksia kirjailijan rakennellessa aasinsiltoja tapahtumien välillä ja lopputulema on se, että sarjan kokonaisuudessaan lukeneelle jotkin asiat vain jäävät jollain tapaa hämäriksi tai tyystin vaille vastausta. Pidin kyllä edelleen kielestä ja kirjailijan perustyylistä, mutta jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä, niin tuskin olisin tarttunut muihin osiin. Olisin mitä luultavimmin tuskastunut täysin turhaan pitkittämiseen mutta etenkin siihen, että lähes kaiken päällä leijuu jonkinlainen utu, kysymysmerkki. Saaga on ehdottomasti kunnianhimoinen, mutta tämä viimeinen osa osoitti siinä olevan tylsääkin tylsemmän ansan, joka olisi pitänyt kyllä tajuta jo aiemmin.

Jälkisanat:

Espanjassa selvitellään edelleenkin Francon diktatuurin aikaista lapsikauppaa. Selvitysten mukaan viiden vuosikymmenen aikana espanjalaisvanhemmilta varastettiin lähes 300 000 vauvaa ja lapset myytiin lapsettomille pariskunnille, joiden talous ja poliittinen vakaumus olivat kunnossa.

torstai 26. joulukuuta 2019

Helmen sisar

Riley, Lucinda (2019): Helmen sisar. Suom. Hilkka Pekkanen. Bazar. E-kirja, vastaa painettuna 736 s.

Helmen sisar on D’Aplièsen sisaruksista kertovan seitsenosaisen sarjan neljäs osa. Tähän mennessä suomennetut ovat:

1.     Seitsemän sisarta
2.     Myrskyn sisar
3.     Varjon sisar
4.     Helmen sisar

”CeCe on yksinäinen. Adoptioisä on kuollut, ja tiet Tähti-sisaren kanssa ovat erkaantuneet. Myös CeCen taiteellinen luovuus on kadoksissa. Siipi maassa hän lentää lomalle Thaimaahan, missä ote elämästä lujenee taas, kun hän alkaa selvittää omaa taustaansa. Papa Saltin vihjeiden johdattamana CeCe etsii omaa paikkaansa tuhansien tähtien taivaalta, aboriginaalien uniaikatarinoista.

Edinburghissa vuonna 1906 Kitty McBride täyttää pian kahdeksantoista. Edistyksellinen, Darwinin ajatuksiin viehtynyt nuori nainen haluaisi opettajaksi hankkiakseen oman elantonsa. Äidistä ajatus on absurdi, koska sitä vartenhan naisella on aviomies. Kun rikas rouva McCrombie, jonka suku vilisee sopivia sulhasehdokkaita, etsii seuraneitiä Australian-visiitilleen, isä passittaa oitis matkaan tyttärensä. Niin alkaa Kittyn uusi elämä, Intian valtamerta kohti puuskuttavan höyrylaiva Orientin kannelta.”

Sisarista CeCelle (Celaeno) kaikkien läheisin on hieman aiemmin kääntänyt elämässään kokonaan uuden sivun, jossa Tähti ei enää tarvitse, eikä etenkään halua CeCetä puskuriksi itsensä ja maailman väliin. Tähden yllättävästä ja nopeasta itsenäistymisestä mielensä pahoittanut CeCe pakkaa matkalaukkunsa ja matkustaa Australian Broomeen aikeenaan etsiä oma perheensä. Johtolankoina CeCellä on vain vanha valokuva sekä nimi Kitty Mercer, joten vihjeet eivät ole kovin kaksisia. Broomeen saavuttuaan CeCe kuitenkin onnekkaasti tapaa Chrissien, jonka avustuksella CeCe selvittää keitä valokuvassa olevat ihmiset ovat ja lopulta hän kuulee Kitty Mercerin, oman isoisoäitinsä koko elämäntarinan. Matka omille juurille on muutoinkin monella tapaa käänteentekevä ja CeCe alkaa ymmärtämään mitä Papa Salt oli tarkoittanut armillaariin kaiverruttamalla viestillä: ”Jumalan armosta olen se mikä olen.”

Lucinda Riley on taas kerran tehnyt hienoa taustatyötä ja nostaa esille etenkin Australian aboriginaalien kulttuuria. Kerrontakin on sujuvaa ja juoni sisältää useita yllättäviä käänteitä, mutta Kittyn värikkäästä ja vaiherikkaasta elämästä huolimatta tarina ei temmannut minua mukaansa. Mitä pidemmälle luin, sitä kipeämmin olisin tässä neljännessä osassa kaivannut jotakin, joka olisi etenkin CeCen osuuksissa tuonut mukanaan jonkinlaista uutta raikkautta. Edellisessä Varjon sisaressa tällainen mukava tuulahdus oli omaperäinen Orlando ja tässä osassa vastaavaa ilmeisesti yritettiin Anand ”Ace” Changrokilla, mutta Acesta puuttui persoonallisuus, eikä hänen tekojensa motiivejakaan avattu, joten en oikein ymmärtänyt Acen merkitystä tarinan kannalta.

Sarjan sudenkuoppa onkin siinä, että jokaisen kuuden sisaren osuuden on noudatettava jokseenkin samaa käsikirjoitusta, jolloin tarinan sivuhenkilötkin korostuvat. Jos henkilöissä ei ole mitään itseä viehättävää särmää, niin lukiessa huomio kiinnittyy liiaksi tuttuun kaavaan, jossa jokainen tyttäristä löytää lähes tismalleen samassa järjestyksessä niin juurensa, itsensä, rakastettunsa kuin paikkansakin tässä maailmassa. Mietin myös sitä, että Papa Saltin ympärillä olevaa mysteeriä olisi voinut osa osalta hieman raottaa, mutta toisaalta tämä olisi sitten muuttanut oleellisesti kirjailijan ideaa, eikä yhdessä kirjassa olisi voitu keskittyä yhteen tyttäreen. Lopuksi kuitenkin totean, ettei romaani ole suinkaan huono, mutta jollain tapaa minusta tuntuu kuin olisin ollut neljänsillä peräkkäisillä kokkareilla, joissa vain vieraat ovat vaihtuneet.

Jälkisanat:

Romaanissa Riley sivuaa aboriginaalilasten huostaanottoja sekä englantilaisia lapsisiirtolaisia. Australian hallituksen toimeenpanemat aboriginaalilasten huostaanotot alkoivat 1800-luvun lopussa päättyen vasta 1970-luvulla ja vanhemmistaan erotettiin arviolta ainakin 100 000 lasta. Englantilaista lastenkodeista puolestaan lähetettiin Australiaan vuosien 1922 ja 1967 välillä lähes 10 000 lasta, joista nuorimmat olivat vasta kolmevuotiaita.

lauantai 14. joulukuuta 2019

Merten Gorilla

Wegelius, Jakob (2017): Merten Gorilla. Suom. Kati Valli. WSOY. E-kirja, vastaa painettuna 646 s.

”Merten gorillan kertoja on Sally Jones, rahtilaiva Hudson Queenin koneenkäyttäjä – ja gorilla. Kun Sally Jones ja hänen Pomonsa, suomalaiskapteeni Henry Koskela, saavat lastikeikan Portugalissa, heidän laivansa haaksirikkoutuu ja kaksikko huomaa joutuneensa mukaan hämäriin salakuljetusbisneksiin. Pian Koskela tuomitaan syyttömänä Alphonse Morro -nimisen miehen murhasta ja koko Lissabon jahtaa ”murhaajan apinaa”. Uskollinen Sally Jones päättää todistaa kaikille, että Pomo on syytön, ja siitä alkaa seikkailu, joka vie gorillan Lissabonin sataman hämyisistä kortteleista maailman merille ja aina Intiaan saakka.”

En avaa juonenkulkua esittelytekstiä enempää, mutta tämän Jakob Wegeliuksen yläkouluikäisille suunnatun romaanin päähenkilöinä ovat naarasgorilla Sally Jones ja hänen pomonsa, merikapteeni Henry Koskela. Erityisen taitava laivakoneenkäyttäjä Sally Jones on hyväntahtoinen ja lojaali ihmisapina, joka tuntee iloa, rakkautta, vihaa ja pelkoa siinä missä ihmisetkin. Henry Koskela puolestaan ei ole mikään maailman meriä seilaava suomalainen tuurijuoppo, vaan valoisa ja sisukas mies, jota vastoinkäymiset eivät lannista. Ensi alkuun mietin miksi Wegelius on valinnut suomalaisen päähenkilön, mutta toisaalta surumielisten fadojen säestäminen harmonikalla sopii ehkä parhaiten suomalaiseen, hieman melankoliseen mielenmaisemaan.

Romaanin kertojana toimii Sally Jones, joka kirjoituskoneen korjattuaan päättää kirjoittaa totuuden neljän vuoden takaisesta Alphonse Morron murhasta. Rikosjuonellisesta tarinasta sukeutuu lopulta huikea seikkailukertomus, jossa on niin syvää, pyyteetöntä ystävyyttä kuin rikollisten vehkeilyä ja kateudesta kumpuavaa pahansuopuuttakin. Tarinan avulla voidaankin etenkin nuorempien lukijoiden kanssa käsitellä esimerkiksi itsekkyyttä ja kateutta sekä sitä, minkälainen vaikutus näillä mahdollisesti on ihmisten tapaan toimia. Lopussa kuitenkin hyvä voittaa pahan, joten päällimmäiseksi tunteeksi jää jälleennäkemisen riemu ja ilo uusista seikkailuista.

Jälkisanat:

Jakob Wegelius on tehnyt historiaa voittamalla Merten gorillalla sekä Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Augustprisetin vuoden parhaasta lasten- ja nuortenkirjasta 2014 että Pohjoismaiden lasten- ja nuortenkirjapalkinnon 2015.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 9. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja.

perjantai 6. joulukuuta 2019

Kahdeksantoista

Berg, Anton (2019): Kahdeksantoista. Suom. Kari V. Koski. Otava. 428 s.

”Vetävä salaliittotrilleri Stieg Larssonin ja Dan Brownin hengessä tuo päivänvaloon vuosisataisen ääriliikkeen, joka pitää nyky-Ruotsia tiukassa otteessaan.

Radiotoimittaja Axel Sköld törmää dokumenttia tehdessään yllättävään yhteyteen kolmen selvittämättömän kuolemantapauksen välillä: Olof Palmen murhan, asetarkastajan itsemurhan ja asevientiä tutkineen toimittajan kuoleman. Sköldin työnantaja, Ruotsin radio, pitää teoriaa pelkkänä arvailuna ja vaatii häntä jättämään aiheen sikseen.

Sköld ei luovuta, ja pääsee vuosisataisen salaseuran jäljille, jonka jäseniä on yhteiskunnan huipulla. Järjestö ei kaihda mitään keinoja pysyäkseen vallassa, ja pian Sköld tajuaa olevansa hengenvaarassa.”

Toimittaja Axel Sköld tekee radiodokumentteja ja hänellä on pettämätön vainu siitä, minkälaiset asiat kiinnostavat etenkin nuoria kuuntelijoita. Sköldin mottona onkin miten kaikki paljastukset saavat alkunsa rohkeudesta ajatella sellaista, mitä kukaan muu ei ole ajatellut ja nyt hän on hoksannut yhteyden Olof Palmen murhan, asetarkastajan väitetyn itsemurhan ja asevientiä tutkineen toimittajan kuoleman välillä. Kanavan johto kuitenkin kieltää Axelia julkaisemasta uskaliasta teoriaansa, mutta Axel ottaa riskin ja häviää. Mikään mediatalo ei halua palkata maineensa loannutta toimittajaa, mutta yllättäen Alex saa tapaamiskutsun pankkiiri Ragnar von Scheeleltä. Von Scheele kehottaa Axelia jatkamaan tutkimuksiaan ja Axelille selviää nopeasti, että hänellä on vastassaan valtaapitävistä muodostuva Goljat, jolla on käytössään lähes rajaton varallisuus.

Annan plussaa kirjan kannesta, mutta miinuslista on jo sitten huomattavasti pidempi. Tarinasta puuttuu fokus, napakkuus ja vauhti, joita kaikkia odotan esittelytekstissä mainitulta salaliittotrilleriltä. Anton Berg on kyllä keksinyt hyvän idean ja lähtee rivakasti liikkeelle muutaman vuoden takaisesta Panaman paperit -skandaalista, mutta ei pysty jatkojalostamaan ideaansa ja kytkemään salaseuraa mitenkään onnistuneesti Axel Sköldin tutkimuksiin. Suurin ongelma mielestäni onkin se, että kaikki jäljet johtavat salaperäiseen järjestöön, jonka toimintaa ja motiiveja Berg ei mitenkään avaa. Berg myös sortuu aivan liiaksi kuvailemaan päähenkilöiden henkilökohtaista elämää, mutta tämä voi kieliä siitä, että hän ei itsekään oikein kyennyt hahmottamaan tapahtumien välisiä yhteyksiä, etenkään niiden puutetta ja ilmaan jää leijumaan useita miten- ja miksi-kysymyksiä. En kyllä innostunut tästä pitkäveteisestä ja hapuilevasta tarinasta, jossa Berg on ilmeisesti halunnut yhdistää kaksi tutkivan journalistin Pandoran lipasta, Panaman paperit ja Palmen murhan.

Jälkisanat:

Kustantajan sivuilta selvisi, että päähenkilö Axel Sköld on Anton Bergin alter ego. Anton Berg on ruotsalainen radiotoimittaja ja palkittu dokumenttijournalisti, jota on kiitetty erityisesti P3-dokumenteistaan. Hänen Spår-podcastillaan on noin 400 000 kuulijaa.