perjantai 29. syyskuuta 2017

Tavalliset pikku pihajuhlat

Moriarty, Liane (2017): Tavalliset pikku pihajuhlat. Suom. Helene Bützow. WSOY. E-kirja, vastaa painettuna 464 s.

”Bestsellerkirjailijan huumorilla ryyditettyjä oivalluksia rakastamisesta, vanhemmuuden vaikeudesta ja naisten mutkikkaista ystävyyssuhteista. Fiksu uutuus Hyvä aviomies -romaanin tekijältä.

Ihan tavalliset pihajuhlat. Kuusi vastuullista aikuista, kolme sööttiä lasta ja piskuinen koira. Eihän mikään voi mennä vikaan? Iloa ei pilaa edes menoa kyttäävä hapan naapuri. Lupaava sellisti, Clementine, voi hetkeksi heittää mielestään tärkeän koe-esiintymisen. Lapsuudenkodin traumatisoiman Erikan kireys hieman jo höltyy, ehkä hänestäkin tulee vielä äiti. Hemaiseva emäntä, Tiffany, tietää miten vieraita viihdytetään. Huomio hervahtaa vain hetkeksi ja seuraukset ovat järkyttäviä.

Tavalliset pikku pihajuhlat ponnahti heti bestsellerlistan ykköseksi sekä Australiassa että Yhdysvalloissa! Elokuvaoikeudet Moriartyn uutuuteen ostettiin oitis kirjan ilmestyttyä.”

Olen laittanut Liane Moriartyn kirjat lukulistalle aina uuden kirjan ilmestyttyä, koska pidän hänen tarkkanäköisistä ihmiskuvauksistaan sekä tavasta kirjoittaa. Kirjat eivät kuitenkaan ole ihan puhdasta viihdettä, vaan niissä on aina kulkenut pinnan alla jonkinlainen musta virta, jokin syvempi teema mitä tarkastellaan.

Tavallisissa pikku pihajuhlissa Erika on miehensä Oliverin kanssa kutsunut kylään Erikan ystävän Clementinen perheineen. Ystävysten tapaamisen luonne muuttuu, kun Erika tapaa pihalla naapurinsa Vidin ja Vid päättää järjestää grillijuhlat. Luonnollisesti naapureiden olisi osallistuttava juhliin yhdessä vieraidensa kanssa. Erika ei siinä vaiheessa tiedä, miten lupautuminen juhliin tulee muuttamaan heidänkin elämäänsä.

Alkuun tarina imaisi mukaansa, mutta tapahtumia avataan turhan hitaasti ja lukeminen alkoi olla vähän pitkäpiimäistä. Erikalla on muistikatkoja, Vidin ja Tiffanyn tytär sulkeutunut kuoreensa, Clementinen mies Sam ei pysty keskittymään työhönsä ja soittamisen sijasta Clementine käy erilaisissa tilaisuuksissa puhumassa aiheenaan "Eräänä tavallisena päivänä". Kaikki grillijuhlissa olleet tuntuvat välttelevän toisiaan ja käpertyvän itseensä.

Itse grillijuhlia kierretään kuin kissa kuumaa puuroa ja juonen huipennusta, grillijuhlien saamaa käännettä, kehrätään lähes kirjan puoleen väliin asti. Juhlien jälkeen Erika on ainoa joka haluaisi puhua tapahtuneesta, koska muistikatkojen takia hänellä on vain ärsyttävä aavistus siitä, että tapahtumien kannalta jokin käänteentekevä hetki on häneltä pimennossa. Kukaan muu juhlissa olleista ei kuitenkaan halua keskustella, vaan jokainen yrittää vain jatkaa normaalia arkeaan parhaan kykynsä mukaan.

Tapahtuman taaksejättäminen ei kuitenkaan ole helppoa ja tarinan loppupuolella selviää miten kukin pääsee tapahtuneesta yli. Kirjan loppu sitoo myös muut tapahtumat yhteen. Erikan muisti palaa, eikä kärttyisä naapuri Harrykään ollut pelkkä sivujuoni. Itse asiassa tarinan ainoan vihlaisun sydänalassa aiheutti Harry, jonka roolia olin siihen asti vähän ihmetellytkin.

Loppujen lopuksi grillijuhlat ovat vain syy, jonka ympärille kirjailija kerää monenlaisia teemoja. Kirjassa käsitellään niin syyllisyyttä, ystävysten eri tavalla kokemaa ystävyyttä kuin aikuisen lapsen suhdetta vanhempaansa. Lisäksi myös muistutetaan, ettei toisesta ihmisestä tiedä loppujen lopuksi mitään muuta kuin sen, mitä ihminen itse haluaa paljastaa.

Jälkisanat:

Lukiessa tuli kerronnan sujuvuudesta huolimatta jonkinlainen väsymys. Ymmärrän kyllä esimerkiksi aikuinen lapsi-äitisuhteen esiin nostamisen ja alleviivaamisen tarinan ystävyyssuhteen ymmärtämisen kannalta, mutta vähemmän olisi ollut enemmän.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Perintötila

Ragde, Anne B. (2017): Perintötila. Suom. Katriina Huttunen. Tammi. E-kirja, vastaa painettuna 277 s.

Perintötila on Neshovin suvun ja tilan elämää kuvaavan sarjan neljäs osa. Suomennetut sarjan kirjat ovat:

1.     Berliininpoppelit
2.     Erakkoravut
3.     Vihreät niityt
4.     Perintötila

”Rakastettu Berliininpoppelit-trilogia saa kuin saakin jatkoa! Railakkaan rehellinen norjalaissarja kuvaa kimurantteja perhesuhteita ja elämän vaikeita valintoja lempeän humoristisesti. Odotetussa Perintötila-romaanissa Anne B. Ragde jatkaa Neshovin perheen ja autioksi jääneen sikatilan tarinaa.

Muutamassa vuodessa yllätysperijätär Torunnille, Kööpenhaminassa asuvalle huikentelevaiselle Erlendille, hautausurakoitsija Margidolle ja Tormod-vaarille on ehtinyt tapahtua paljon. Vuonon rannalla seisova sikala toimii nyt ruumisarkkuvarastona. Erlendin ja Krummen sopuisa kaupunkilaiseksistenssi on saanut uusia ulottuvuuksia kolmen pienen lapsen ja näiden hysteeristen äitien, lesbopariskunta Lizzin ja Jytten myötä. Entä mitä tekee nyt nelikymppinen Torunn, joka on tottunut isoihin irtiottoihin ja yllättäviin tempauksiin?”

Trilogia Berliininpoppelit, Erakkoravut ja Vihreät niityt muuttui tetralogiaksi, kun kirja Perintötila julkaistiin. Ilahduin kovasti tästä neljännestä kirjasta, koska mielestäni trilogian päätöskirja Vihreät niityt jätti henkilöiden osalta paljon avoimeksi. Tuntui, että tarina etenkin Torunin, mutta myös Erlendin ja Margidon osalta loppui aivan kesken.

Vihreiden niittyjen lukemisesta on vierähtänyt jo muutama vuosi, joten ennen Perintötilaan tarttumista mietin onko aika vaikuttanut kerrontaan. Kirja oli kuitenkin kuin vanha ystävä, jonka kanssa juttu jatkuu luontevasti siitä mihin edellisellä kerralla jäätiin vaikka edellisestä tapaamisesta olisi vuosia. Ajankulu ei näy mitenkään, vaan kerronta on aivan yhtä elämänmakuista ja samalla tapaa koskettavaa kuin aiemmissakin kirjoissa.

Nyt vanhus, Tormod, on vihdoin päässyt hartaan toiveensa mukaisesti hoitokotiin ja viihtyy siellä loistavasti sotakirjojensa parissa. Hoitokodissa Tormod on saanut ihmisarvonsa takaisin. Hänestä on tullut näkyvä, hänellä on oikeus olla olemassa.

Kööpenhaminassa eletään ruuhkavuosia. Erlendillä on rakkaan Krummensa kanssa kädet täynnä työtä kolmen leikki-ikäisen kanssa, mutta Erlend rakastaa Krummea, työtänsä, lapsiansa ja lastensa äitejä. Tekee edelleen kaiken täysillä mahdollisimman näyttävästi, ”Less is bore” toteaa Erlend väännöksenä toteamuksesta ”Less is more”.

Margido taas on isojen kysymysten äärellä. Hautausala digitalisoituu vauhdilla ja Margido miettii pystyykö vastaamaan nykyajan vaatimuksiin. Margidon omasta mielestä elämässä ei ole enää tasapainoa eikä sopusointua. Liturgiakaan ei enää innosta, mutta sitten Torun soittaa Margidon ovikelloa.

Torun puolestaan huomaa yllättäen seisovansa Margidon oven takana. Vierailusta alkaa Torunin ja Margidon ystävyyssuhteen rakentaminen varovasti tunnustellen. Vähitellen Torun ymmärtää, ettei Margido koskaan itsestään selvästi olettanut Torunin jäävän pitämään tilaa. Margido omalla hyvin vähäeleisellä tavallaan halusi ainoastaan auttaa, mutta Torun tulkitsi avun väärin ja luuli Margidollakin olevan ketunhäntä kainalossa.

Kirjan luettuani tuntuu, että asiat Neshovin suvussa on nyt saatu oikealle tolalle ja päätökseen. Kirjailija voi kuitenkin olla toista mieltä, koska loppu antaa selkeästi option jatkaa tarinaa. Jos tarina jatkuu, niin haluan ehdottomasti tietää miten kaikkien elämät sekä suunnitelmat ovat edenneet ja mitä heille sitten kuuluu.

Jälkisanat:

Kirjassa, kuten koko sarjassa on jotain aitoa. Jotain sellaista, joka kestää niin aikaa kuin lukemiskertojakin.

perjantai 22. syyskuuta 2017

Tummiin vesiin

Hawkins, Paula (2017): Tummiin vesiin. Suom. Antti Autio. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 415 s.

”Kavahda tyyntä pintaa - et ikinä voi tietää, mitä sen alle kätkeytyy! Teini-ikäisen tytön ja keski-ikäisen naisen ruumiit löytyvät pikkukaupungin läpi virtaavasta joesta vain muutaman viikon päässä toisistaan. Kun tapauksia aletaan tutkia, esiin piirtyy kätketty tarina vuosien takaa.

Nainen junassa -jättimenestyksen tekijän uusi, vangitseva trilleri sukeltaa muistin petollisuuteen ja menneisyyden aavemaisiin kaikuihin."

Pidin kovasti Paula Hawkinsin edellisestä trilleristä Nainen junassa, mutta tämän kirjan esittelyteksti ei ihan vakuuttanut. Kirja on kuitenkin kummittelut koko ajan takaraivossa, joten pakkohan tähän oli sitten tarttua ja selvittää mitä nämä menneisyyden aavemaiset kaiut ovat.

Beckfordin pikkukaupunkia halkoo joki, jonka yksi mutka on surullisen historiansa takia nimetty Hukkuneiden mutkaksi. Vuosisatoja sitten kohdassa uitettiin noidaksi epäiltyjä naisia ja sittemmin useita naisia on löydetty mutkasta hukkuneina. Toiseksi viimeisimpänä 15-vuotias Katie Whittaker, ja viimeisimpänä Nel Abbott, Katie Whittakerin parhaan ystävän Lenan äiti.

Poliisi alkaa selvittämään Nelin kuolemaa rutiininomaisena kuolemansyyntutkintana ja Nelin sisko Jules (Julia) yrittää löytää tapahtuneeseen jotain järkeä, jonkinlaista selitystä. Jules alkaakin heti Beckfordiin saavuttuaan käymään läpi Nelin tavaroita ja löytää Nelin muistiinpanoista pahaenteisen lauseen: ”Beckford ei ole mikään epätoivoisten ihmisten suosima itsemurhakohde, vaan paikka jossa hankkiudutaan eroon hankalista naisista”. Lause oli itsensä toteuttava.

Julesille selviää, että Nel oli kiinnostunut Hukkuneiden mutkasta ja aloittanut mutkan historiaan liittyvän tutkimuksen aikeenaan kirjoittaa kirja. Tutkimuksellaan ja siihen liittyvillä kyselyillä Nel oli saanut useammankin kaupunkilaisen varpailleen, eikä tutkimukseen suhtauduttu suopeasti. Poliisin tutkinnassa kaupunkilaisista pikkuhiljaa paljastuukin asioita, jotka asianomaiset olisivat mieluiten pitäneet salaisuuksina. Juonen edetessä selviää sekin, että joesta löydetyt naiset, myös Katie ja Nel, olivat jollekulle uhka. Kukin omalla tavallaan hankala nainen.

Tarinassa on kaksi teemaa, joiden päälle juoni rakentuu. Louise ei kerta kaikkiaan ymmärrä miksi tytär on tehnyt itsemurhan. Katie oli iloinen, tavallinen nuori jolla ei äitinsä mukaan ollut minkäänlaista syytä hukuttautua. Jules puolestaan ei usko Nelin itse hypänneen kuolemaan mutkan ylle kohoavalta kalliojyrkänteeltä. Nel oli aikoinaan itse sanonut, että hänestä se ei ollut oikea tapa. Kallio ei ollut riittävän korkea.

Siinä missä Louise piinaa itseään etsimällä syytä Katien itsemurhaan, niin Jules kamppailee Nelin kuoleman seurauksena pintaan nousseiden tunteiden ja muistojen kanssa. Jules oli kieltänyt isosiskonsa koko aikuisikänsä, koska Julesissa Nel herätti pelkkää katkeruutta.

Kirjan juonta kuljetetaan eteenpäin monen henkilön kertomana ja eri aikatasoilla. Lukijalle tiputellaan pitkin kirjaa tiedon murusia, joiden tarkoitus on selkeästi hämmentää. Tyylistä tulee kuitenkin mieleen ikivanha kuppitemppu, jossa muutamia kuppeja pyöritetään vinhasti ja katsojan pitää lopuksi arvata minkä kupin alta pieni esine löytyy. Tämä vaan ei toimi kirjassa, vaan tekee kirjasta sekavan.

Kirjan loppuosa sitoo kyllä kaiken yhteen. Jules saa menneisyyden haamuilta vihdoin rauhan, Katien ja Nelin kuolemille saadaan selitys ja poliisin suorittamien tutkimusten sivutuotteena paljastuu muitakin salaisuuksia. Tekojen motiivit ovat samoja mitä ne ovat olleet maailman sivu, epätoivo ja pelko.

Jälkisanat:

Kirja oli jännittävän sijasta surullinen. Surullinen tarina siitä mitä sanoista ja teoista voi seurata, kun niistä ei pystytä syystä tai toisesta keskustelemaan.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Kolmen kohtalokas leikki

Rudberg, Denise (2017): Kolmen kohtalokas leikki. Suom. Anu Koivunen. Into Kustannus. E-kirja, vastaa painettuna 286 s.

Kolmen kohtalokas leikki on Marianne Jidhoff-sarjan kolmas osa. Tähän asti on suomennettu:

1.     Yksi tappava syrjähyppy
2.     Toinen toista pahempi
3.     Kolmen kohtalokas leikki

"Tukholmassa kuohuu. Arvostettu ulkoministeriön virkamies Bror Hemros löydetään kuolleena verisen kirjoituskoneen viereltä. Samaan aikaan katoaa kaksi naista, joita yhdistää karu menneisyys murhatun miehen kanssa. Murhat eivät pääty tähän: asianajotoimiston neuvonantaja ammutaan, toimiston omistaa toisen kadonneen naisen aviomies.

Valtion syyttäjänvirastossa työskentelevä Marianne Jidhoff on jälleen työn touhussa: hän saa selvitettäväkseen oudon tapauksen, jossa jokaisella näyttää olevan sanansa sanottavanaan Hemrosista. Apuna hänellä on tuttu poliisikaksikko, nuhjuinen Torsten ja nuori ja komea Augustin. Marianne kollegoineen uskoo päässeensä selville tekijästä, mutta saadaanko tätä koskaan tilille?” 

 
Löysin Marianne Jidhoff -sarjan tänä kesänä, kun kahlasin läpi Helmet-kirjaston e-kirjavalikoimaa. Sarja tuntui kiinnostavalta, koska tutkintaa vetää syyttäjä ja lähtöasetelma on hieman erilainen poliisivetoisiin dekkareihin verrattuna. Sekä ensimmäinen että toinen kirja olivatkin ihan kivoja välipaloja, nopeasti luettuja tusinadekkareita joille antaa paljon anteeksi.

Ensimmäisessä kirjassa poliisin ja syyttäjänlaitoksen riesana olivat tietovuodot, joten pääsyyttäjä Olle Lundqvist sai ylemmältä taholta käskyn perustaa pieni erikoisryhmä arkaluontoisia tapauksia varten. Olle tarvitsi parikseen terävän ja analyyttisen ihmisen, joten hän houkutteli Marianne Jidhoffin palaamaan pitkältä virkavapaalta takaisin syyttäjänsihteeriksi. Poliisista ryhmään kiinnitettiin rikostutkija Torsten Ehn aisaparinsa konstaapeli Augustin Madridin kanssa.

Lähtökohta on siis houkuttelevan erilainen, mutta rikokset jäävät sarjan kirjoissa enemmänkin toissijaiksi. Kantavana pääteemana on Mariannen, Torstenin ja Augustinin henkilökohtainen elämä. Torsten Ehn on eronnut ja vajaan parikymppisen pojan yksinhuoltaja. Augustin Madrid on rakastunut naiseen, joka heidän tapaamishetkellään on ollut tahollaan naimisissa. Marianne Jidhoff on puolestaan keski-ikäinen leski, jonka edesmennyt mies, pääsyyttäjä Hans Jidhoff, oli eläessään ollut varsinainen häntäheikki. Hansin naissuhteet kummittelevat Mariannen arjessa, mutta pääasiassa huolta aiheuttavat aikuiset lapset.

Kirjoissa aiempia tapahtumia ei juurikaan kerrata vaikka niihin viitataan useasti, joten tästä syystä kirjat kannattaakin lukea julkaisujärjestyksessä. Ilmeisesti sarja onkin löytänyt lukijansa, koska tässä viimeisimmässä suomennetussa kirjassa oli enemmänkin varaajia. Kirjan luettuani jäin kuitenkin miettimään kannattaako mahdollisia jatko-osia enää lukea, koska Kolmen kohtalokas leikki ei oikein tee kunniaa edes bulkkidekkareille. 

Kirjassa tapahtuu pari erittäin kömpelöä kaappausta ja muutama yhtä kömpelö murha. Pääasiassa kirjassa keskitytään Torstenin, Augustinin sekä Mariannen arkeen ja ihmissuhdekiemuroihin. Torstenin luokse paukahtaa muutaman muuttokassin kanssa vanha kollega. Augustin kipuilee aviomiehestään eron ottaneen naisystävänsä takia. Mariannellakin olisi vientiä, mutta tapailulle ei riitä energiaa kun huolta aiheuttaa aikuisen lapsen alkoholiongelma.

Se miten rikoksia tutkitaan, jää tässäkin kirjassa lukijalle arvoitukseksi. On tapahtunut rikos ja ryhmä kutsutaan koolle Marianne Jidhoffin kotiin. Kaikki ovat saapuneet, tarjoillaan kahvia, joku ottaa purtavaa ja sitten ryhmä hajaantuukin. Kukin lähtee tahoilleen toimittamaan mitäkin omaa asiaa. Sama kuvio toistuu oli kyse sitten uudesta rikoksesta tai uusista johtolangoista. Itse tutkintaa tai sen edistymistä ei juuri mitenkään kuvata.

Syyllisen löytyminen tapahtuu yhtä mystisesti. Jossain vaiheessa ryhmä tajuaa kuka on tekojen takana ja mikä on motiivi. Tämä on lukijalle ilmoitusluontoinen asia ja lukija jää vähän ihmettelemään, että missä välissä ja miten tähän johtopäätökseen on tultu.

Tämän kirjan luettuani halusin ottaa selvää Denise Rudbergista. Pikaisella googlettamisella selvisi, että Denise Rudbergia on tituleerattu Ruotsin chick-lit-romaanien kuningattareksi ja tämä taitaa selittää asian. Olisiko niin, että Nordic Noir -hypetyksen innoittamana Rudberg halusi vaihtaa tyyliä mutta rehellisyyden nimissä on todettava, ettei seepra noin vain raidoistaan pääse.

Jälkisanat:

Jos olisi ihastunut Torstenin, Augustinin tai Mariannen persooniin ja utelias seuraamaan miten elämä heitä heittelee, niin Marianne Jidhoff -sarja voisi olla jatkossakin ihan kiinnostava.

lauantai 16. syyskuuta 2017

Jää

Lundberg, Ulla-Lena (2012): Jää. Suom. Leena Vallisaari. Teos. 366 s.

”Jää on tarina saaristoseurakuntaan saapuvasta papista, hänen perheestään ja kirkkosaarta ympäröivien kylien ihmisistä - ikiaikaisista salaisuuksista, joita meri ja jää kyläläisten hartioille uskovat. Eletään sotien jälkeistä aikaa, taistelut ovat loppuneet ja maassa rauha.

Saarien muodostamalle paikkakunnalle voi saapua vain veneellä, jos onnistuu postinkuljettajan tai merivartijan läheisyydessä harsimaan reittinsä esiin kavalan saariston läpi. Ja sinne papinperhe haluaa asettua asumaan. He ovat täynnä uskoa tulevaan; pappilassa uhkutaan elämää, iloa ja välittämistä. Kesällä alueen asukkaat rakentavat terveysasemaa, siltaa ja tulevaisuutta. Silakanpyytäjät tulevat Helsingin markkinoilta taskut omaisuutta pullollaan ja saarilla vallitsee kristillinen vieraanvaraisuus. Mutta talvella jää asettuu eri alueiden ja kirkkosaaren väleihin kuin kivilattia.

Pappilan ulkopuolella, kulkuvesillä ja jäällä, vallitsevat iänikuiset voimat. Sen tietää myös postinkuljettaja, joka näkee enemmän kuin muut. Enemmän kuin kohti pappilan ikkunasta kajastavaa valoa kohti kulkeva pappi. Postinkantaja tietää, että jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä. Lundbergin henkeäsalpaavan kaunis romaani ei päästä otteestaan. Se vangitsee lukijan jään tavoin odotuksen, kaipuun ja vapauden murtumiin.”

Kivitaskun lukemisen jälkeen jostain kumpusi tarve lukea Jää. Tämä kirja on Tarja Halosen vuonna 2012 valitsema Finlandia-voittaja ja se on kirjoitettu äärettömän kauniisti lämmöllä ja pieteetillä.

Tarinan keskiössä on Kummelin perhe. Nuori pastori Petter Kummel on saanut virkamääräyksen Luodoille Ahvenanmaan saaristoon lähelle Utöta. Heti kirkkolaiturille astuessaan Petter rakastuu kirkkoluotoon, ensimmäisessä jumalanpalveluksessa seurakuntaansa ja seurakuntalaiset laulavaan pappiinsa. Elämä saaristolaispappina on Jumalan lahja Petterille ja Petter luotolaisille.

Petterin vaimo Mona on myös luotolaisten keskuudessa pidetty, mutta toisella tavalla. Monalla on kipakka luonne ja terävä pää. Toimissaan Mona on kuin hurrikaani, joka on hetkessä saanut kaaoksen järjestykseen: ”Hän toimii erittäin pätevästi, järjestää ja huolehtii ja valvoo sitä, mikä on hänen haltuunsa uskottu”.

Petter ja Mona ovat luonteeltaan monessa asiassa toistensa vastakohdat, mutta Mona rakastaa miestään valtavasti. Suureksi osaksi Monan kipakkuus on puhdasta turhautumisesta siihen, että seurakuntalaiset vievät niin paljon aviomiehen aikaa. Mona purkaa turhautumisen ensisijaisesti heidän pieneen tyttäreensä Alexandraan, jota Sannaksi kutsutaan. Sen sijaan, että Mona puhuisi miehelleen, niin mustasukkaisuus seurakuntalaisia kohtaan verhotaan kasvatusperiaatteiden taakse joista ei jousteta piiruakaan, ettei lapsi vain alkaisi kuvittelemaan itsestään liikoja.

Kummeleiden elämä Luodoilla asettuu kuitenkin nopeasti uomiinsa. Petter nimitetään pastoraalitutkinnon suorittamisen jälkeen Luodoille kirkkoherraksi ja perhe on täydentynyt toisella tyttärellä, kun tapahtuu tragedia. Posti-Anton taisi jo aavistaa tulevan kun toi nuoren pappisperheen ensimmäistä kertaa maihin: ”Ensivaikutelma on hyvä. Mutta kun hän aikoo astua maihin, vene liukuu laiturista aivan kuin meri tahtoisi ottaa hänet takaisin, ja salmen läpi käy kylmä viima. Mitä se tarkoittaa, sitä en osaa sanoa.”

Kirja kietoo edelleen pauloihinsa. Aikakaan ei ole vaikuttanut lukukokemukseen, vaan Jää herättää vuosia myöhemminkin samoja tunteita ilosta, surusta, välittämisestä ja lujasta, pyyteettömästä ystävyydestä.

Jälkisanat:

Tätä kirjaa ei voi sanoilla kuvata, vaan tämä pitää itse lukea ja kokea. Kirja on ajaton ja kestää monia, monia lukukertoja.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Kivitasku

Kytömäki, Anni (2017): Kivitasku. Gummerus. E-kirja, vastaa painettuna 645 s.

”1959. Helenan viimeinen kesä on kuin Helena itse, pitkä ja arvaamaton. ”Minä en ole ihminen, minä olen tosikko”, 16-vuotias Helena ajattelee. Hän muuttaa Mustasaareen, lukee tutkimusmatkailijan kirjaa Pääsiäissaaresta ja haaveilee seikkailuista. Kesän lopussa alkaa kuitenkin toisenlainen matka.

1849. Sergei on uneksinut vallankumouksesta. Nyt hän seisoo Pietarissa teloituslavalla ja pelkää.

2012. Veka on menossa osastohoitoon, mutta antaakin linja-auton viedä hänet Louhurantaan, jossa suvulla on mökki. Pako on ainoa keino jäädä henkiin, ehkä. Veka ei vielä tiedä, että samoilla rannoilla on piileksinyt moni muukin. Menneisyys avaa silmänsä ja odottaa.

Anni Kytömäen Finlandia-ehdokkaaksi valittu Kultarinta (2014) oli ylistys metsälle. Kivitasku kuljettaa lukijansa veden ääreen ja kalliolle. Järkälemäinen sukupolviromaani on kirkkaasti ajattelevan kirjailijan rohkea puolustuspuhe mielen ja ruumiin vapaudelle. Teoksessa rinnastuvat järisyttävällä tavalla kallioperä ja ihmisen aivot, oma peruskalliomme.”

Kirjan kantta katsellessani mietin, että pitelenkö käsissäni tämän vuoden Finlandia-ehdokasta? Voisiko kirjailija päästä ehdokkaaksi sekä esikoisellaan että toisinkoisellaan? Mielessä myös jo kutkutti, että miten 16-vuotias Helena, vallankumouksellinen Sergei ja sairas Veka liittyvät toisiinsa.

Koska kirja on esittelyn mukaan sukupolviromaani, niin lähtökohtaisesti voi olettaa Helenan, Sergein ja Vekan olevan samaa verta. Sergein, suvun kantaisän, kuolemantuomio muutetaan vuonna 1849 pakkotyöksi. Aikanaan monien mutkien kautta Sergei perheineen asettuu pysyvästi Louhurantaan ja tästä saa alkunsa Mustasalmen suku.

Kirjassa henkilöiden tarinat nivoutuvat toisiinsa niin, että tapahtumia on hyvin hankala avata viemättä niitä hetkiä kun lukijalle selviää, ettei asiat olleetkaan ihan niin kuin hän oli tulkinnut. Kirja kuitenkin kertoo tarinan joka sisältää rakkautta ja rakkaudesta kumpuavia tekoja, mutta myös surua sekä vaiettuja asioita, jotka ajan myötä muuttuvat salaisuuksiksi.

Kirjan kieli ja kerronta on Kultarinnan tavoin soljuvan kaunista ja sisältää hienoja kielikuvia: ”Minä olen kuin vuoksi ja luode. Nousuvesi ja laskuvesi, joita kuu ohjaa. Se mikä kulloinkin on kuu, vaihtelee.” Kirjan alku on kuitenkin verkkaista ja aloin jo vähän odottelemaan milloin asiat saisivat selityksensä. Kirjan puolivälin ylitettyäni huomasinkin selkeän rytmin vaihtumisen. Kuin taikaiskusta tempo huomattavasti nopeutui, juoni tihentyi ja loppu antoikin pikavauhtia kaikelle edellä pitkään pohjustetulle merkityksen.

Loppupuolella oli myös muutamia kohtia, joissa kertojat yht' äkkiä vaihtuivat kovin kummallisesti aiempaan verrattuna. Näissä kohdissa jouduin palaamaan taaksepäin ja tarkistamaan, olinko alun perin ymmärtänyt lukemani ihan väärin. Jälkimauksi ehkä siihen asti lukemastani jäikin vähän kiireen tuntu. Ikään kuin kirjailija olisi kirjoittamisen puolivälissä tajunnut, että alku olikin aivan liian laveasti kerrottua ja nyt tulikin kiire saattaa kirja pikavauhtia loppuun.

Olisin myös kaivannut enemmän Helenan ääntä. Alun jälkeen Helenan tarina avautuu kokonaisuudessaan aika lailla muiden kertomana. Toisaalta maailmaa on varmasti vaikea katsoa aikuisen Helenan silmin, mutta nyt Helena jäi pinnalliseksi sivujuoneksi. Esittelytekstin henkilöistä tarinan keskiössä olivatkin Sergei ja Veka.

Jälkisanat:

Tarina ei vienyt mukanaan samalla tavalla kuin Kultarintaa lukiessa, mutta kirja kokonaisuudessaan on vaikuttava ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Januksen kivi

Griffiths, Elly (2017): Januksen kivi. Suom. Anna Lönnroth. Tammi. E-kirja, vastaa painettuna 335 s.

Januksen kivi on Ruth Galloway-sarjan toinen osa. Tähän asti on suomennettu:

1.     Risteyskohdat
2.     Januksen kivi

"Suosikkiarkeologin tutkimukset jatkuvat. Arkeologi Ruth Galloway joutuu jälleen mukaan rikostutkintaan Elly Griffithsin suositun brittidekkarisarjan toisessa osassa.

Norwichilaisen talon purkutyömaalta löytyy lapsen luita kynnyksen alta. Talo on aiemmin ollut katolisen papin johtama lastenkoti, mutta kuinka vanhoja luut ovatkaan? Luita tutkiva Ruth tietää hyvin, että muinaiset roomalaiset muurasivat uhrinsa ovenpieliin ja kynnyksiin lepyttääkseen Janusta, alkujen ja loppujen kaksikasvoista jumalaa. Etsivä Harry Nelson uskoo kuitenkin syyllisen löytyvän nykyhetkestä. Ja Ruthillakin on salaisuus, jota hän ei haluaisi paljastaa.”

Ruth Galloway – dekkarisarja alkoi kirjalla Risteyskohdat ja sarja on raikas lisä dekkarigenreen. Karun marskimaan reunalla asuva arkeologi Ruth Galloway on neljissäkymmenissä, ja toimii forensisen arkeologian laitoksen johtajana Pohjois-Norfolkin yliopistossa. Ruth on ambivertti tarkkailija, joka itsekseen yhdistelee irtonaisia langanpäitä ja saakin niitä solmittua, tosin vähän puolivahingossa.

Naimisissa oleva, kahden teini-ikäisen tyttären isä etsivä Harry Nelson tuo mieleen Yorkshiren etsivien Andy Dalzielin. Andyn lailla Harry on suorasukainen toiminnan mies, joka itseltäänkin puolisalaa viehättyy Ruthin itsenäisestä ja maanläheisestä persoonasta. Samanlainen, vähän kuiva huumorintaju yhdistää ja edellisessä kirjassa yksi lyhyt hetki veikin molemmat mukanaan.

Januksen kiven voi mainiosti lukea, vaikka ei olisikaan lukenut ensimmäistä kirjaa. Lukiessa ei tarvinnut pinnistellä muistaakseen kuka kukin on, koska ihmiset esitellään lukijalle uudestaan. Ruthin ja Harryn keskinäiset ihmissuhdekuviot tuovat juoneen oman pienen twistinsä, mutta tältäkin osin tapahtumat lyhyesti kerrataan, eikä heidän keskinäistä ihmissuhdettaan nosteta mitenkään korostetusti esille.

Molemmat sarjan kirjat ovat tuoneet mukavaa vaihtelua siinäkin mielessä, ettei murhat ole mitenkään karmivia. Juonikaan ei ole tihentynyt sellaiseksi, että kirjaa alkaa lukemaan varovasti sormien välistä tirkistellen ja samalla miettien, onko rikoksien kammottavuudessa taivaskaan enää rajana. 

Tylsäksi kirjaa ei voi kuitenkaan sanoa. Juoni on hyvin punottu ja huomasin uppoutuvani lukemiseen. Kirjan imaistessa mukaansa suusta livahti muutaman kerran: ”Hui kamala, säikytit!”. Pidin myös siitä, että Ruthin salaisuuskin paljastui, eikä se jäänyt roikkumaan kysymysmerkkinä taka-alalle ties mihin sarjan kirjaan asti.

Jälkisanat:

Hyvä, kekseliäs juoni ei kuitenkaan pelasta, jos draaman kaari alkaa olla identtinen kirjasta toiseen. Tulen kyllä varmasti lukemaan vielä kolmannenkin Ruth Galloway – dekkarin ja toivon, että: "Omnia mutantur, nihil interit", "Kaikki muuttuu, mikään ei häviä".


maanantai 4. syyskuuta 2017

Yyteet

Rönkä, Matti (2017): Yyteet. Gummerus. E-kirja, vastaa painettuna 251 s.

”Miltä Tuntematon sotilas näyttäisi, jos sen päivittäisi vuoteen 2016 ja työpaikalle?

Ville Koskela toimii esimiehenä pienessä IT-firmassa, Varma-Datassa. Koskela on company man, joka työpaikan juhlissa viihtyy ennemmin oman tiimin kuin johdon pöydässä. Vanhan toimarin vetäytyessä paikalle ilmestyy moderni johtaja Lammio. Pian ei firman pakuja enää niin vain lainailla eikä kahvia kannella pahvimukeissa omille työpisteille. Pienten arjen taistelujen taustalla vilahtelee kuitenkin koko ajan kaksikirjaiminen peikko, YT. Osa porukasta kestää, osa karkaa, kaikki eivät selviä hengissä loppuun saakka.
 

Yyteet on tiukka yhteiskunnallinen kommentaari, jota lukiessa saa itkeä ja nauraa. Rönkä löytää työelämän hiertymät ja lautumat ja kirjoittaa niistä viisaasti ja terävästi. Kuten Koskelansa, Rönkä välttää yksisilmäisyyden karikot, sanoo kun on aihetta mutta pitää lopulta aina kaverista huolta.”

Huono henkilömuisti taitaa tässä tapauksessa olla onni, koska ei ole mitään mielikuvaa minkälainen on Tuntemattoman Koskela, Lammio tai Rokka. Voisivat aivan hyvin olla Erkki, Pertti tai Jouko jostain toisesta kirjasta, joten tartuin tähän kirjaan ilman ennakkokäsityksiä.

Yyteet kuvaa mielestäni hyvin tätä aikaa. Toimisto-jargon jauhaa ja joka päivä on ylitettävä itsensä, kehityttävä, oltava valmis muuttumaan jos ei muun niin pelkän muutoksen itsensä vuoksi. Eteenpäin mennään sellaisella vauhdilla kuin joku ajaisi puukon kanssa hallituksen jäseniä takaa. Tavoitteet, strategiat ja organisaatiokaaviot muuttuvat nopeammin kuin ehtii sanoa: "Joo, otan kopin tästä".

Kirjan Varma-Data on toiminut vuosia samalla hyväksi havaitulla, luotettavalla ja vakaalla, tavalla. Venettä ei ole mitenkään keikutettu. Muutoksen kouriin joudutaan, kun firman perustanut toimitusjohtaja päättää eläköityä ja uutena toimitusjohtajana aloittaa varsinainen rottwailer Tanja Lammio. Lammion missiona on yhdessä konsultin kanssa tuoda firma tähän päivään ja vauhti on sellainen, että deadline muutokselle on ollut eilen.

Lammion myötä niin muu johto kuin työntekijätkin joutuvat matalapaineen kouriin ja mukaan mahtuu yksi fuusiokin. Irtisanomisuhka leijuu koko ajan kuin Damokleen miekka päiden päällä, ja Koskelan johdolla porukka käsittelee tilanteita pitkälti mustan huumorin keinoin. Kuten oikeassakin elämässä, niin jotkut tilannettaan pohdittuaan päätyvät tekemään omat ratkaisunsa ja joku lopullisenkin.

Rankankin herjan heiton alta nousee kuitenkin havahtuminen siihen, että kohta joku pitkään yhdessä töitä tehneestä porukasta saattaakin puuttua. Tunnustetaan, että jokaisella on omat kotkotuksensa mutta yhtä kaikki, jokainen on omana itsenään ollut tärkeä osa työyhteisöä. Työkavereita katsoo ihan uusin silmin, kun kenenkään läsnäolo työpaikalla ei ole enää itsestään selvää.

Toisaalta kirjasta tulee esiin se miten uudet ihmiset integroituvat nopeasti porukkaan ja lähtenyt jättää aukon vain hetkeksi. Lähteneitä ei varsinaisesta unohdeta, mutta rivit työpaikalla järjestyvät nopeasti uudestaan ja hommat jatkuvat.

Loppukaneetiksi vielä ote kirjasta: ”Mutta yyteet ovat nerokas keksintö. Ne muuttavat paskamaiset päätökset persoonattomiksi. Johtaja ne tekee, mutta kun kierrätetään yyteen kautta, niin siitä ei tule henkilökohtaista. Kaikki voivat vain pahoitella että voi, voi, tämmöistä se vain on.”

Jälkisanat:

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja itsessään ikävää asiaa käsitelty osuvan huumorin keinoin. Tästä saa vertaistukea jos/kun sitä vähintään seuraavan 20 vuoden aikana tarvitsee.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Kultarinta

Kytömäki, Anni (2014): Kultarinta. Gummerus. E-kirja, vastaa painettuna 644 s.

"Kultarinta on kertomus miehestä joka asettui kalliolle jäätyäkseen kuoliaaksi. Naisesta joka kirjoitti muuttaakseen maailmaa. Tytöstä joka kasvoi isäänsä rohkeammaksi. Pojasta joka löysi joutsenen pesän ja haistoi mesikämmenen jäljen, taltutti pelon ja kohtasi metsässä villinä kulkevan sydämen.

Kevät 1917. Varakkaan helsinkiläisen metsänomistajan poika Erik Stenfors tapaa Lidian, korpimökistä kaupunkiin muuttaneen työläistytön. Tuttavuus ei etene, ja Erik alkaa etsiä uutta suuntaa elämälleen. Siinä missä toiset liittyvät punakaarteihin tai suojeluskuntiin, poliittisesti puolueeton Erik ottaa suunnaksi pohjoisen erämaan ja metsänvartijan tehtävät. Talvi täydellisessä yksinäisyydessä yllättää luonnontutkijan koulutuksen saaneen miehen. Vielä suuremmat yllätykset ovat vastassa, kun Erik palaa keväällä takaisin Helsinkiin. Suomi on itsenäistynyt ja Lidiasta on tullut lainsuojaton.

Anni Kytömäki maalaa pienillä, tarkoilla siveltimenvedoilla eeppisen tarinan, joka saa hehkunsa tekijän rikkaasta luonnon ja kansanperinteen tuntemuksesta. Esikoiskirjailijan proosa on hallittua ja ilmavaa. Levollinen ja inhimillisyydessään ajaton kertomus rakentuu taiten viritetyistä kohtauksista ja käänteistä, joita synnyttää arvaamaton ja oikullinen elämä itse.”

Onnittelut Kultarinnalle, joka on tämän blogin ensimmäinen julkaisu. Nostetaan kahvikuppi sille! Santsikuppi sitten itselleni, kun sain muutaman vuoden ajatustyön jälkeen luotua tämän sähköisen kirjapäiväkirjan. Toivon, että lukemani kirjat jäisivät paremmin muistiin ja saisin jotain pientä lisää lukuhetkiin. Ajattelen lukukokemuksen olevan ehkä syvempi, kun jo lukiessa lukemaansa joutuu pohtimaan hieman eri tavalla, mutta aika näyttää miten koen kirjapäiväkirjan kirjoittamisen.

Mennään sitten itse kirjaan. Olin karsastanut kirjaa esittelytekstien takia ja ajatellut, että tämä ei ole ollenkaan minun makuuni. Kiinnostuin kuitenkin Kivitaskusta, joten päätin haastaa itseni ja tarttua ensin Kultarintaan. Kirja on nyt luettu, ennakkoluulot karisseet ja istun vähän hämmentyneenä miettimässä lukemaani. 

Esittelytekstin mies on Erik Stenfors. Vaatimattomuudellaan isänsä vastakohta ja rahan sijasta välittää vain metsästä. Nainen on Erikin rakastettu ja tuleva vaimo Lidia. Nuorena Lidia on kapinallinen, punainen hamekaartilainen, jonka Erik täpärästi pelastaa takaa-ajajilta. Tyttö on heidän tyttärensä Malla, oman tiensä kulkija, joka yrittää äärimmäisinkin keinoin löytää tilanteestaan ulospääsyä. Poika on nuoren Mallan rakastettu Joel, joka ei halua ampua eikä tulla ammutuksi. Mutta mikä mies se sellainen on joka ei armeijaa käy?

Kirja jakaantuu kahteen osaan, Erikin ja Malla-tyttären. Erikin osiossa painottuu Erikin rakkaus luontoa kohtaan ja Erik tuntuukin elävän ja hengittävän metsästä. Erik kaipaa kyllä läheisyyttä ja sitä tarjoaa ensin vaimo Lidia ja Lidian jälkeen nuorehko naisystävä Elsi Kottarainen. Mallan elämässä muut asiat ovat tapetilla metsää enemmän, mutta metsä merkitsee Mallallekin turvaa ja yhteyttä isään. Lidia ja Joel puolestaan ovat Erikin ja Mallan elämässä kaksi tähdenlentoa, jotka toimivat primus motoreina niin Erikin kuin nuoreksi varttuneen Mallankin päätöksille.

Ensimmäiset noin 300 sivua kirja etenee todella verkkaisesti. Askelia kuunnellessä ei kuulla nopeaa kopinaa tai hiljaista tassutusta vaan: "Hän painaa pään tyynyyn ja kuuntelee askelia. Ne ovat erilaisia. Varvikko suhisee, kun kengät tai paljaat jalat viistävät uraa sen halki. Jäkälä murtuu auringon korventamalla kalliolla. Märkä sammal maiskahtelee, savi lutisee, vesi läiskyy, mukulakiveus kopisee. Peitonalaiset jalat hytkähtelevät, ne tunnistavat askelensa, ovat varastoineet jokaisen, kuten aivot ovat varastoineet ajatukset." Mallan osuudessa tarina alkaa tekeytyä ja edetä hieman nopeammin, mutta kerronta pysyy edelleen tasapainoisena ja kirjaa on levollista lukea.

Kaiken kaikkiaan teksti on rikasta, kuvailevaa ja kerronta etenee soljuen. Toisaalta pikkutarkat kuvaukset välillä hieman pitkästyttivät, mutta se ei kuitenkaan häirinnyt lukukokemusta. Tämän kirjan lukemiseen on syytä varata hieman aikaa ja sopiva mielentila. Jos takaraivossa nakuttaa kaikki tekemättömät työt eikä vuorokauden 24 tuntia tunnu riittävän, niin sitten kannattaa yrittää rentoua toisenlaisen kirjan parissa. Verkkaisuudestaan huolimatta kirja ei ole yllätyksetön, vaan Erikin, Lidian, Mallan ja Joelin elämässä on käänteitä niin kuin ihmisen elämässä aina on.

Jälkisanat:

Lukemisen jälkeen jäi tunne, että minulta jäi hämmästyksestä luultavasti paljonkin huomaamatta. Jossain vaiheessa tämä kirja pitää lukea uudestaan ja luulen, että toisella lukukerralla kirja on varmasti vielä hienompi lukukokemus.