Koonti luetuista kirjoista

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Kivitasku

Kytömäki, Anni (2017): Kivitasku. Gummerus. E-kirja, vastaa painettuna 645 s.

”1959. Helenan viimeinen kesä on kuin Helena itse, pitkä ja arvaamaton. ”Minä en ole ihminen, minä olen tosikko”, 16-vuotias Helena ajattelee. Hän muuttaa Mustasaareen, lukee tutkimusmatkailijan kirjaa Pääsiäissaaresta ja haaveilee seikkailuista. Kesän lopussa alkaa kuitenkin toisenlainen matka.

1849. Sergei on uneksinut vallankumouksesta. Nyt hän seisoo Pietarissa teloituslavalla ja pelkää.

2012. Veka on menossa osastohoitoon, mutta antaakin linja-auton viedä hänet Louhurantaan, jossa suvulla on mökki. Pako on ainoa keino jäädä henkiin, ehkä. Veka ei vielä tiedä, että samoilla rannoilla on piileksinyt moni muukin. Menneisyys avaa silmänsä ja odottaa.

Anni Kytömäen Finlandia-ehdokkaaksi valittu Kultarinta (2014) oli ylistys metsälle. Kivitasku kuljettaa lukijansa veden ääreen ja kalliolle. Järkälemäinen sukupolviromaani on kirkkaasti ajattelevan kirjailijan rohkea puolustuspuhe mielen ja ruumiin vapaudelle. Teoksessa rinnastuvat järisyttävällä tavalla kallioperä ja ihmisen aivot, oma peruskalliomme.”

Kirjan kantta katsellessani mietin, että pitelenkö käsissäni tämän vuoden Finlandia-ehdokasta? Voisiko kirjailija päästä ehdokkaaksi sekä esikoisellaan että toisinkoisellaan? Mielessä myös jo kutkutti, että miten 16-vuotias Helena, vallankumouksellinen Sergei ja sairas Veka liittyvät toisiinsa.

Koska kirja on esittelyn mukaan sukupolviromaani, niin lähtökohtaisesti voi olettaa Helenan, Sergein ja Vekan olevan samaa verta. Sergein, suvun kantaisän, kuolemantuomio muutetaan vuonna 1849 pakkotyöksi. Aikanaan monien mutkien kautta Sergei perheineen asettuu pysyvästi Louhurantaan ja tästä saa alkunsa Mustasalmen suku.

Kirjassa henkilöiden tarinat nivoutuvat toisiinsa niin, että tapahtumia on hyvin hankala avata viemättä niitä hetkiä kun lukijalle selviää, ettei asiat olleetkaan ihan niin kuin hän oli tulkinnut. Kirja kuitenkin kertoo tarinan joka sisältää rakkautta ja rakkaudesta kumpuavia tekoja, mutta myös surua sekä vaiettuja asioita, jotka ajan myötä muuttuvat salaisuuksiksi.

Kirjan kieli ja kerronta on Kultarinnan tavoin soljuvan kaunista ja sisältää hienoja kielikuvia: ”Minä olen kuin vuoksi ja luode. Nousuvesi ja laskuvesi, joita kuu ohjaa. Se mikä kulloinkin on kuu, vaihtelee.” Kirjan alku on kuitenkin verkkaista ja aloin jo vähän odottelemaan milloin asiat saisivat selityksensä. Kirjan puolivälin ylitettyäni huomasinkin selkeän rytmin vaihtumisen. Kuin taikaiskusta tempo huomattavasti nopeutui, juoni tihentyi ja loppu antoikin pikavauhtia kaikelle edellä pitkään pohjustetulle merkityksen.

Loppupuolella oli myös muutamia kohtia, joissa kertojat yht' äkkiä vaihtuivat kovin kummallisesti aiempaan verrattuna. Näissä kohdissa jouduin palaamaan taaksepäin ja tarkistamaan, olinko alun perin ymmärtänyt lukemani ihan väärin. Jälkimauksi ehkä siihen asti lukemastani jäikin vähän kiireen tuntu. Ikään kuin kirjailija olisi kirjoittamisen puolivälissä tajunnut, että alku olikin aivan liian laveasti kerrottua ja nyt tulikin kiire saattaa kirja pikavauhtia loppuun.

Olisin myös kaivannut enemmän Helenan ääntä. Alun jälkeen Helenan tarina avautuu kokonaisuudessaan aika lailla muiden kertomana. Toisaalta maailmaa on varmasti vaikea katsoa aikuisen Helenan silmin, mutta nyt Helena jäi pinnalliseksi sivujuoneksi. Esittelytekstin henkilöistä tarinan keskiössä olivatkin Sergei ja Veka.

Jälkisanat:

Tarina ei vienyt mukanaan samalla tavalla kuin Kultarintaa lukiessa, mutta kirja kokonaisuudessaan on vaikuttava ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Ei kommentteja: