Koonti luetuista kirjoista

lauantai 16. syyskuuta 2017

Jää

Lundberg, Ulla-Lena (2012): Jää. Suom. Leena Vallisaari. Teos. 366 s.

”Jää on tarina saaristoseurakuntaan saapuvasta papista, hänen perheestään ja kirkkosaarta ympäröivien kylien ihmisistä - ikiaikaisista salaisuuksista, joita meri ja jää kyläläisten hartioille uskovat. Eletään sotien jälkeistä aikaa, taistelut ovat loppuneet ja maassa rauha.

Saarien muodostamalle paikkakunnalle voi saapua vain veneellä, jos onnistuu postinkuljettajan tai merivartijan läheisyydessä harsimaan reittinsä esiin kavalan saariston läpi. Ja sinne papinperhe haluaa asettua asumaan. He ovat täynnä uskoa tulevaan; pappilassa uhkutaan elämää, iloa ja välittämistä. Kesällä alueen asukkaat rakentavat terveysasemaa, siltaa ja tulevaisuutta. Silakanpyytäjät tulevat Helsingin markkinoilta taskut omaisuutta pullollaan ja saarilla vallitsee kristillinen vieraanvaraisuus. Mutta talvella jää asettuu eri alueiden ja kirkkosaaren väleihin kuin kivilattia.

Pappilan ulkopuolella, kulkuvesillä ja jäällä, vallitsevat iänikuiset voimat. Sen tietää myös postinkuljettaja, joka näkee enemmän kuin muut. Enemmän kuin kohti pappilan ikkunasta kajastavaa valoa kohti kulkeva pappi. Postinkantaja tietää, että jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä. Lundbergin henkeäsalpaavan kaunis romaani ei päästä otteestaan. Se vangitsee lukijan jään tavoin odotuksen, kaipuun ja vapauden murtumiin.”

Kivitaskun lukemisen jälkeen jostain kumpusi tarve lukea Jää. Tämä kirja on Tarja Halosen vuonna 2012 valitsema Finlandia-voittaja ja se on kirjoitettu äärettömän kauniisti lämmöllä ja pieteetillä.

Tarinan keskiössä on Kummelin perhe. Nuori pastori Petter Kummel on saanut virkamääräyksen Luodoille Ahvenanmaan saaristoon lähelle Utöta. Heti kirkkolaiturille astuessaan Petter rakastuu kirkkoluotoon, ensimmäisessä jumalanpalveluksessa seurakuntaansa ja seurakuntalaiset laulavaan pappiinsa. Elämä saaristolaispappina on Jumalan lahja Petterille ja Petter luotolaisille.

Petterin vaimo Mona on myös luotolaisten keskuudessa pidetty, mutta toisella tavalla. Monalla on kipakka luonne ja terävä pää. Toimissaan Mona on kuin hurrikaani, joka on hetkessä saanut kaaoksen järjestykseen: ”Hän toimii erittäin pätevästi, järjestää ja huolehtii ja valvoo sitä, mikä on hänen haltuunsa uskottu”.

Petter ja Mona ovat luonteeltaan monessa asiassa toistensa vastakohdat, mutta Mona rakastaa miestään valtavasti. Suureksi osaksi Monan kipakkuus on puhdasta turhautumisesta siihen, että seurakuntalaiset vievät niin paljon aviomiehen aikaa. Mona purkaa turhautumisen ensisijaisesti heidän pieneen tyttäreensä Alexandraan, jota Sannaksi kutsutaan. Sen sijaan, että Mona puhuisi miehelleen, niin mustasukkaisuus seurakuntalaisia kohtaan verhotaan kasvatusperiaatteiden taakse joista ei jousteta piiruakaan, ettei lapsi vain alkaisi kuvittelemaan itsestään liikoja.

Kummeleiden elämä Luodoilla asettuu kuitenkin nopeasti uomiinsa. Petter nimitetään pastoraalitutkinnon suorittamisen jälkeen Luodoille kirkkoherraksi ja perhe on täydentynyt toisella tyttärellä, kun tapahtuu tragedia. Posti-Anton taisi jo aavistaa tulevan kun toi nuoren pappisperheen ensimmäistä kertaa maihin: ”Ensivaikutelma on hyvä. Mutta kun hän aikoo astua maihin, vene liukuu laiturista aivan kuin meri tahtoisi ottaa hänet takaisin, ja salmen läpi käy kylmä viima. Mitä se tarkoittaa, sitä en osaa sanoa.”

Kirja kietoo edelleen pauloihinsa. Aikakaan ei ole vaikuttanut lukukokemukseen, vaan Jää herättää vuosia myöhemminkin samoja tunteita ilosta, surusta, välittämisestä ja lujasta, pyyteettömästä ystävyydestä.

Jälkisanat:

Tätä kirjaa ei voi sanoilla kuvata, vaan tämä pitää itse lukea ja kokea. Kirja on ajaton ja kestää monia, monia lukukertoja.

Ei kommentteja: