Koonti luetuista kirjoista

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Sandra

Köngäs, Heidi (2017): Sandra. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 285 s.

Sisällissota pyyhkäisee kotipihaan ja murskaa tulevaisuuden. Sandra ja Janne ovat pystyttäneet torpan Ylä-Väärin kulmalle, ja lapsiakin on siunaantunut. Kesken työteliään elämän se tulee, sota, ja Janne tempaistaan kaartiin. Sandra jää yksin huolehtimaan kaikesta, ja huomaa miten suhtautuminen häneen muuttuu. Ylpeys on nieltävä, jos leivän syrjässä aikoo pysyä. Mutta paljon pahempaa on edessä.

Kalmanhajuinen kevät avautuu toisin Sandran tyttärentyttärelle, joka lähes sata vuotta myöhemmin tutkii vanhoja muistiinpanoja. Hän on oppinut, että vaikeneminen on kultaa eikä kipeistä asioista puhuta. Kaikki mennyt on äkkiä läsnä, järkyttävänä. Miksi ihmismieli pehmenee anteeksiantoon niin hitaasti?”

Pidin kovasti Heidi Köngäksen edellisistä kirjoista Dora Dora ja Hertta, joista Dora Dora kertoo Albert Speerin Lapin matkasta ja Hertta poliitikko Hertta Kuusisesta. Odottelinkin vähän jo malttamattomana tätä kirjailijan uusinta kirjaa enkä pettynyt. Kirja on hieno.

Kirjassa on kolme kertojaa Klaara, Lyyti ja Sandra. Klaara on Sandran tyttärentytär, joka äitinsä peruja olevasta kirstusta löytää muistivihkoja. Vihkot luettuaan Klaaralle valkenee äidinpuoleisen suvun kantama salaisuus. Isoäiti Sandra oli punaiseksi leimatun miehen vaimo ja äiti miehen tytär.

Sandran tarina avautuu Sandran naton Lyytin ja Sandran itsensä kertomana. Lyyti on naimaton ja tienaa elantonsa ennen kansalaissotaa herrasväen palkollisena. Sandrasta ja miehestään Jannesta tulee torppareita ja ensimmäiset lapsetkin ovat syntyneet. Elämä on kaikin puolin hyvää, mutta Sandra pohtii: ”Kun nyt kaikki menisi hyvin, minun on niin vaikea luottaa tulevaan, pelko on pesiytynyt jonnekin syvälle.”

Vuodet kuitenkin vierivät, Jannen ja Sandran perhe kasvaa ja torpan taksvärkit on hoidettu, joten tulevaisuus näyttää valoisalta. Tosin Lyytillä on omat seikkailunsa, joita Sandrakaan ei aina katso hyvällä, mutta Lyytin sisällä palaa tuli. Helmikuussa 1918 kaikki muuttuu, kun Janne haetaan kotoaan punakaartiin. Jos ei olisi hyvällä suostunut, niin sitten pahalla ja Janne valitsee kahdesta huonosta vaihtoehdosta vähemmän huonomman.

Jannen viemisestä alkaa Lyytin ja etenkin Sandran koskettava kertomus kansalaissodan vaikutuksesta perheeseen. Sandran hätä niin Jannesta kuin omasta pärjäämisestä lasten kanssa on käsin kosketeltavaa. Jannen myöhemmin lähettämät lyhyet kirjeet kertovat karua kieltä punaisten oloista ja Sandran huoli vain kasvaa. Tuleeko Janne enää ikinä kotiin? Ajan kuluessa Sandran voimat alkavat käydä vähiin ja Sandra miettii miten käy torpan ilman miesvoimaa ja jos torppa menee, niin miten käy lasten?

Klaaran löytämistä vihkoista selviää torpan, samoin kuin sen asukkaiden kohtalo ja lähes satavuotta myöhemmin torpan pihassa seisoessaan Klaara ymmärtää: ”Kaikki mikä on tapahtunut aiemmin jättää meihin monimutkaisia jälkiä, en tiennyt, että oli olemassa joku loimilanka, joka liitti minutkin tähän vanhaan hirsitaloon.”

Aloitettuani lukemisen rentouduin. Nautin lukemisesta, kielestä, kerronnan konstailemattomuudesta, lyhyistä ja napakoista virkkeistä. Kansalaissodan sytyttyä tunsin sisuskaluissani Sandran hädän ja huomasin pidätteleväni hengitystä. Myötäelin kaikki kirjan sivut Sandran tarinaa.

Jälkisanat:

Kirjassa kiteytyy koskettavalla tavalla kansalaissodan tragedia: ”Enhän minä ole mitään kapinaa aloittanut, mutta olen saanut kärsiä kaikin tavoin, vaikken ole koskaan tahtonut muuta kuin elää omaa elämääni niin siivosti ja ahkerasti kuin suinkin kykenen.”

Ei kommentteja: