keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja 2017

Tänään on julkistettu vuoden 2017 kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja ja ministeri Elisabeth Rehn valitsi voittajaksi Juha Hurmeen teoksen Niemi.

”Jokunen tovi alkuräjähdyksen jälkeen, astronomisten, geologisten ja sen sellaisten sattumien seurauksena, Telluksen pohjoisella pallonpuoliskolla alkoi törröttää niemi. Sitten tulikin vuosi 1809, ja siinäpä oikeastaan koko tarina olisikin, ellei tuolle 14 miljardin vuoden aikajänteelle mahtuisi joitakin niin kohottavia kuin askarruttaviakin episodeja, joiden kertomisesta saattaa olla lukijalle hyötyä ynnä huvia.

Niemi on maailmankaikkeuden kulttuurihistoria à la Juha Hurme. Kustantamon pihistelyn vuoksi teos keskittyy tuon mainitun niemennökön ympäristöön, toki vertaillen sen saavutuksia eurooppalaiseen ja laajempaankin hengentuotantoon. Venäjän vallan aika ja Suomen tasavallan historia on siis jätetty pois.

Hurmeen tutkain löytää aina uutta jo muka tiedetystä. Taiteilijan ja tieteilijän yhdistelmäkatse paikantaa niemen ylivertaisesti käännetyimmän tekstin satojen vuosien takaa, pureutuu kansanrunouteen ilman Kalevalan välikättä ja näyttää niemen perusteellisen kansainvälisyyden jo ajalta ennen ristiretkiä. Uskonkiihko ja typerä isottelu eivät ole kirjoittajalle suuressa arvossa, sivistys, kulttuuri ja uuden keksiminen ovat.

Juha Hurmeen Niemi ei ole vielä Suomi, mutta sellaisia piirteitä, juuria ja juonteita siinä on, jotka saattavat vaikuttaa tutuilta.” 

Perusteluissaan Elisabeth Rehn muun muassa totesi: ”Valitsemani kirja tarjoaa valtavan määrän tietoa maapallomme vaiheista sen synnystä asti, maaperästä, elävistä olennoista joista hiljalleen tuli ns. ihmisiä. Heidän saavutuksensa historian kulussa tieteen, taiteen, ilmaisun ja uskontojen alalla muodostavat valtavan tietopaketin. Kertoja katsoo hyväntahtoisesti tapahtumia kuin ulkopuolelta, uskomattomalla huumorilla yhdistäessään niitä nykyaikaan.” 

Julkistettaessa Finlandia-ehdokkaat totesin, että luen ehdokkaista ainoastaan Cristina Sandun kirjan Valas nimeltä Goliat ja muut jätän suosiolla toisten luettavaksi. Ministeri Elisabeth Rehn on kuitenkin perustellut valintaansa tavalla, joka herätti mielenkiintoni. Taidan sittenkin laittaa kirjan hankintalistalle ja katsoa jaanko Elisabeth Rehnin kanssa samankaltaisen huumorintajun.


tiistai 28. marraskuuta 2017

Rotko

D’Andrea, Luca (2017): Rotko. Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä. Tammi. E-kirja, vastaa painettuna 538 s.

"Tummasävyinen menestystrilleri suljetun laakson salaisuuksista. Tirolin vuoret kehystävät Luca D'Andrean hypnoottista esikoistrilleriä Rotko, joka valloittaa maailmaa Stephen Kingin ja Joël Dickerin jalanjäljillä. Kun dokumentaristi Jeremiah Salinger muuttaa vaimonsa tunnelmalliselle kotiseudulle Italiaan, hän ei aavista mitä salaisuuksia vuoret voivat kätkeä.

Sattuma vie hänet tutkimaan kolmenkymmenen vuoden takaista kolmoismurhaa, joka on jättänyt jälkensä laakson jokaiseen perheeseen. Salinger vaeltaa vaarallisilla poluilla seuratessaan pahaa, jonka juuret ovat syvällä menneisyydessä, ja mitä syvemmälle hän pääsee, sitä lähemmäs menneisyyden tuntematon uhka tulee myös hänen rakkaitaan. Kosto ja oikeus, rakkaus ja petos kietoutuvat vyyhdeksi, jonka purkautumista lukija seuraa henkeään pidättäen."

Luca D'Andrea on bolzanolainen opettaja, ja Rotko on hänen esikoisteoksensa. Se on myyty yli kolmeenkymmeneen maahan."

Olin pannut kirjan merkille, mutta esittelyteksti ei houkutellut lukemaan ennen kuin kuulin erään valvoneen lähes koko yön kirjan parissa. Pakkohan kirja oli hankkia ja odotin Stephen Kingin Hohdon tyyppistä tarinaa yhdistettynä Joël Dickerin tapaan kuljettaa tarinaa eteenpäin. Menin taas kerran miinaan.

Jeremiah Salingerin käsikirjoittama tosi-tv -sarja on kohonnut suuren yleisön suosikiksi. Neljännen tuotantokauden jälkeen Salinger päättää ottaa aikalisän ja muuttaa perheineen vaimonsa kotikylään Siebenhochiin, Pohjois-Italian Etelä-Tiroliin. Siebenhochissa Jeremiah saa idean uudesta tosi-tv -sarjasta, joka kertoo Alppien Dolomiittien hengenpelastusjoukoista. Uutta sarjaa on alettu kuvaamaan, kun kuvaustilanteessa tapahtuu traaginen onnettomuus.

Onnettomuuden jälkeen Jeremiah kamppailee posttraumaattisen stressireaktion aiheuttamien oireiden kanssa, kun kuulee Bletterbachin kanjonissa, eli rotkossa, tapahtuneesta kolmoismurhasta. Vuonna 1985 rotkossa surmattiin raa’alla tavalla siellä retkeilleet sisarukset Evi ja Markus Baumgartner, sekä Evin avomies Kurt Schaltzmann. Jeremiahin appi, Werner Mair, kuitenkin kehottaa Jeremiahia olemaan tutkimatta kuulemaansa. Wernerin mukaan Bletterbachin tragedia hotkaisee kitaansa, jos sen päästää ryömimään ihonsa alle.

Wernerin varoituksista huolimatta Jeremiah alkaa penkomaan vuosikymmenten takaisia tapahtumia, eikä pysty pitämään apelleen ja vaimolleen Anneliselle antamiaan lukemattomia lupauksia jättää asia sikseen. Jeremiahin tutkimukset tulehduttavatkin välit niin perheeseen kuin kylälaisiinkin ja lopulta tilanne eskaloituu Bletterbachin rotkon reunalle niin, että useampi henki on vaarassa.

Kirjan ensimmäiset kymmenet sivut olivat vauhdikasta muka-vitsikästä dialogia ja kerrontaa, jonka koin kaikkea muuta kuin hauskana. Alun jälkeen kerronta onneksi rauhoittui ja muuttui ihan kelvolliseksi, mutta kirjailijan tarinaan sisällyttämän Jeremiahin ja Clara-tyttären välisen sanaleikin tarkoitusta en ymmärtänyt. Leikki ei tuonut tarinaan särmää, eikä myöskään tehnyt Jeremiahia yhtään enempää inhimillisemmäksi tai lähestyttävämmäksi.

Tarinasta puuttui myös lukijan tyrmäävät käänteet ja hyytävyys, vaikka kirjailija oli kyllä onnistunut ujuttamaan mukaan yhden yllätyksen. Pääasiassa tarina kuitenkin kertoo omien demoniensa kanssa kamppailevasta miehestä, joka vähän vahingossa selvittää kolme henkirikosta. Jännittävyyttä ei ole nimeksikään ja kirjailijan keksimä loppuratkaisukin olisi saanut jäädä Bletterbachin säilyttämäksi ikuiseksi salaisuudeksi.

Jälkisanat:

Yritän keksiä mikä tästä kirjasta tekee esittelytekstissä mainitun trillerin, saatika menestystrillerin. Myyntiä tietysti lisää kun markkinoinnissa käytetään nimiä Stephen King ja Joël Dicker.

lauantai 25. marraskuuta 2017

Kohtalokas merimatka

Theils, Lone (2016): Kohtalokas merimatka. Suom. Kari Koski. Aula & Co. 380 s.

Kohtalokas merimatka on Nora Sand -sarjan ensimmäinen osa. Tähän asti on suomennettu:

1.     Kohtalokas merimatka
2.     Runoilijan vaimo

"Kaksi tanskalaista tyttöä katoaa jäljettömiin risteilyllä matkalla Englantiin vuonna 1985. Kymmeniä vuosia myöhemmin pienen englantilaisen kylän antiikkikaupasta löytyy vanha matkalaukku, jonka sisältä paljastuu tyttöjen valokuva. Kuvat löytää tanskalaisen lehden Lontoon kirjeenvaihtaja Nora Sand, joka kiinnostuu tapauksesta ja palaa Tanskaan selvittämään tyttöjen taustaa epämääräisessä nuorisokodissa.

Pian hän huomaa sekaantuneensa pahamaineisen, Wolfhallin vankilassa elinkautista istuvan englantilaisen sarjamurhaajan tekoihin. Tapahtumat saavat uusia, odottamattomia käänteitä, ja pian Nora joutuu pelkäämään omankin henkensä edestä. Kirjan ihastuttava ja inhimillinen sankaritar, sisukas ja terävä Nora Sand harrastaa potkunyrkkeilyä, sotkee rakkauselämänsä kerta toisensa jälkeen ja tekee liikaa töitä, jotta pystyisi koskaan viettämään tavallista elämää. Kohtalokas merimatka on toimittaja Nora Sandista kertovan dekkarisarjan ensimmäinen osa.

Lone Theils on toimittaja ja kirjailija, joka työskenteli 15 vuotta Lontoossa tanskalaisen Politiken-lehden ulkomaankirjeenvaihtajana. Toimittaja Nora Sandista kertovan dekkarisarjan aloittava Kohtalokas merimatka on hänen ensimmäinen romaaninsa. Kirjan tarina sai alkunsa tositapahtumasta, erään amerikkalaisen sarjamurhaajan tarinasta. Miehellä oli tapana ottaa valokuvia tulevista uhreistaan. Kun hänet oli vangittu ja tuomittu kuolemaan, poliisi löysi hänen vuokraamastaan varastosta yli 200 valokuvaa tuntemattomista ihmisistä. Yksi kuvista oli selvästi otettu Tanskassa."

Vannoutuneena dekkareiden lukijana on mukava löytää lukulistalta pois jääneiden kirjailijoiden tilalle uusia raikkaita tulokkaita. Joissakin aiemmin lukemissani dekkarisarjoissa alettiin keskittymään liiaksi muuhun kuin rikostutkintaan ja toisissa taas tapahtumat alkoivat raaistua niin, että kirjat olivat jännittävän sijasta enemmänkin kuvauksia siitä, mihin ihminen kaikessa pahuudessaan pystyy.  

Kohtalokas merimatka aloittaa Nora Sand – sarjan, jonka päähenkilö Nora (Leonora) on tanskalaisen Globalt-viikkolehden Lontoon kirjeenvaihtaja. Yhdellä haastattelukeikalla Nora piipahtaa pienessä käytettyjen tavaroiden liikkeessä ja ostaa sisustusesineeksi matkalaukun. Kotona Nora huomaa, että matkalaukku sisältää pinon amatöörimäisesti otettuja polaroid-valokuvia, jotka kaikki esittävät teini-ikäisiä tyttöjä. Yksi kuvista kiinnittää Noran huomion, koska kuvassa olevien kahden tytön takana olevassa kyltissä lukee tanskaksi ”Autokansi 2”.

Noralle selviää, että kuvassa olevat tytöt, Lulu Brandt ja Lisbeth Mogensen, katosivat vuonna 1985 laivamatkalla Lontooseen. Nora kiinnostuu katoamistapauksesta ja kytkee tytöt Wolfhallin vankilassa elinkautista istuvaan sarjamurhaajaan William Hickleyyn, aka Bill Hixiin. Toimittajana Nora haistaa olevansa jymyjutun jäljillä ja päättää selvittää mitä Lululle ja Lisbethille tapahtui kymmeniä vuosia aiemmin. Samaan aikaan Noran ajatukset askartelevat tanskalaisessa rikospoliisi Andreas T. Janssonissa, joka on tullut Lontooseen Scotland Yardin järjestämään koulutukseen. Andreas ja Nora ovat nuoruuden aikaisia ystäviä ja Andreas haluaa vihdoin selvittää välit Noran kanssa.

Tarina keskittyy Noran elämään ja henkilöhistoriaan melkein yhtä paljon kuin katoamisten tutkimiseen, mutta toisaalta ensimmäisessä kirjassa on perusteltua rakentaa henkilöhahmojen perusta ja esitellä henkilöt. Kirjan juoni on kuitenkin vetävä ja sivut kääntyivät kuin itsestään. Kerrontakin on sujuvaa, paikoin hauskaakin ja puolessavälissä totesin kirjan olevan ihan kiva perusdekkari. Kirjan loppupuolella jouduin kuitenkin muuttamaan mielipidettäni. Olen useammankin kirjan kohdalla harmitellut, että kekseliäs tarina vähän vesitetään helpolla, mielikuvituksettomalla lopulla, mutta tässä kirjassa kävi toisinpäin. Perusdekkarin juoni saikin lopussa täysin yllättävän ja jännittävän käänteen, jota en lukemani perusteella osannut ollenkaan odottaa.

Jälkisanat:

Nora Sand – sarjan toinen kirja Runoilijan vaimo on jo hankintalistalla ja odotan mielenkiinnolla, minkälainen lukukokemus se on. Onko tarinan pääpaino Nora Sandin tutkimuksissa vai liukuuko se liiaksi Noran henkilökohtaisen elämän puolelle, kuten on käynyt esimerkiksi Camilla Läckbergin kirjoittamalle Erika Falck – sarjalle.

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Vielä tänään olemme elossa

Pirotte, Emmanuelle (2017): Vielä tänään olemme elossa. Suom. Lauri Holma. Minerva. E-kirja, vastaa painettuna 255 s.

”Vielä tänään olemme elossa on toisen maailmansodan loppuun, Ranskan ja Belgian raja-alueille sijoittuva sotakertomus. Saksan armeijan sotilaan ja orvon seitsenvuotiaan juutalaistytön epätodennäköinen kohtalonyhteys uhmaa sodan raakoja lakeja. 

Päähenkilö Mathias on Saksan armeijan erikoisjoukkojen sotilas, jonka tehtävä on murtautua voittoisien liittoutuneiden selustaan ja tarpeen mukaan soluttautua vihollisjoukkoihin. Siksi kaikki hänen varusteensa ovat amerikkalaista mallia. Historiallisesti kyse on operaatio Greifista, joka toteutettiin 1944-1945.

Draama alkaa, kun kymmenittäin ihmisiä tappanut Mathias ja hänen toverinsa saavat käsiinsä orvon 7-vuotiaan juutalaistytön Renéen. Kaunis ja riipaiseva romaani yhdistää toisen maailmansodan brutaaliuden ja inhimillisen toiveikkuuden unohtumattomaksi tarinaksi, joka pitää otteessaan viimeiselle sivulle saakka."
 
Vielä tänään olemme elossa on palkittu Ranskassa vuoden 2016 parhaana historiallisena romaanina. Yleensä olen ollut ranskalaisten palkintoraatien kanssa samaa mieltä ja lähes poikkeuksetta pitänyt palkituista romaaneista. Kirja onkin ehdottomasti ansainnut historiallisen tapahtuman kuvaamiseen liittyvän palkintonsa, mutta muuten en puhkea ylistykseen.

Seitsemänvuotiasta juutalaistyttö Renéetä on vuosia piiloteltu saksalaisilta ja heittopussin tavoin Renée on joutunut vaihtamaan paikkaa aina, kun paljastuminen on uhannut tavalla tai toisella. Operaatio Greifin alettua ja saksalaisten rynnistäessä kylään, Renéen on taas paettava henkensä edestä ja tällä kertaa pientä pakolaista auttaa pappi. Pappi näkee amerikkalaisten jeepin, pysäyttää auton ja kirjaimellisesti tyrkkää Renéen takapenkille. Onnetonta tilanteessa on se, että jeeppiä kuljettaa amerikkalaisiksi naamioituneet saksalaissotilaat Mathias ja Hans.

Mathias ja Hans päättävät empimättä eliminoida takapenkillä istuvan pikkutytön. Sopivan paikan löydyttyä Renéen tyyneys ja pelottomuus väistämättömän edessä saa Mathiaksen perumaan aikeet, mutta Mathias ei pysty selittämään itselleen miksi hän haluaa säästää juutalaisen, miksi hän haluaa säästää juuri tämän lapsen. Syrjäisen metsätien tapahtumat kuitenkin sitoo Mathiaksen ja Renéen peruuttamattomasti yhteen ja tämä epäsuhtainen kaksikko suojelee toisiaan niin amerikkalaisilta kuin saksalaisiltakin sotilailta.

Sotakertomuksena tarina on vaikuttava ja siitä välittyy etenkin siviiliväestön kärsimys. Sodan osapuolten toteuttaessa omaa tehtäväänsä, siviilit valjastetaan palvelemaan aina kulloistakin niskan päällä olijaa. Myöskään siviileihin kohdistuvan väkivallan oikeutusta ei mietitä, vaan siviilit voidaan uhrata surutta jonkin suuremman tavoitteen hyväksi. Tarina on myös hieno kertomus yhden miehen, Mathias Straussin, sodasta. Mathiaksen mietteistä käy ilmi mitä yksi Saksan armeijan eliittisotilas ajattelee sodankäynnistä, natsi-Saksasta, natsien ideologiasta sekä itsestään.

Minua kuitenkin häiritsi tarinan kantava teema, Mathiaksen ja Renéen keskinäinen suhde. Toinen on 35-vuotias mies ja toinen seitsemänvuotias pikkutyttö, mutta aivan kuin he olisivat löytäneet toisistaan sielunkumppanit. Kumpikaan ei pysty päästämään toisesta irti ja mielestäni Renée kuvataankin huomattavasti ikäänsä aikavampana. Renée ei oikein istu minun käsitykseeni lapsesta ja lapsen ajatusmaailmasta, joten ehkä tästä syystä koin Mathiaksen ja Renéen suhteen niin merkillisenä ja hämmentävänä.

Jälkisanat:

En odota kirjalta realismia, mutta tietysti peilaan lukemaani omaan kokemusmaailmaani ja tässä kirjassa kuvattu aikuisen ja lapsen suhde tuntui minusta sen verran eriskummalliselta, että en voi sanoa pitäneeni kirjasta.

Myöhempi lisäys: Luultavasti syy miksi en pitänyt kirjasta onkin se, että Mathiaksen ja Renéen suhde tuntui epärealistiselta kun taas muu tarina realistiselta ja tässä on ristiriita, joka minua jäyti koko lukemisen ajan.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Yön kantaja

Kallio, Katja (2017): Yön kantaja. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 383 s.

”Levottoman Amandan karu ja hellä kohtalotarina vie metropoleista hullujen naisten saarelle. Vasta vankilasta vapautunut Amanda Aaltonen on älykäs irtolaistyttö, joka ei sopeudu varattomille naisille tarkoitettuun nöyrään elämään. Euroopan kadut kutsuvat, ja Amanda lyöttäytyy ranskalaisen kuumailmapallolentäjän matkaan.

Pariisin kovat kokemukset saavat hänen tasapainonsa horjumaan, ja palattuaan hän joutuu passitetuksi Seilin saarelle parantumattomasti mielisairaana. Seilissä saaristolaiset, potilaat ja hoitajat elävät irrallaan muusta maailmasta. Mutta Amanda ei ole tullut sopeutumaan. Alkaa taistelu antautumisesta. Kun ruumiillinen vapaus viedään, ainoa vaihtoehto on kehittää salainen minä.”

Olen aikoinaan lukenut muutaman Katja Kallion kirjoittaman kirjan ja profiloinut kirjailijan viihteellisemmän kirjallisuuden kirjoittajaksi. Kiinnostuin kuitenkin Yön kantajasta luettuani, että kirja perustuu todelliseen henkilöön ja kirjailija itse oli löytänyt idean Seilin saaren mielisairaanhoitoa käsittelevästä väitöskirjasta. Väitöskirjassa siteerataan Turun lääninsairaalan raporttia, jonka mukaan potilas Amanda Aaltonen oli muun muassa kertonut lentäneensä kuumailmapallolentäjän jalkavaimona Pariisiin, Lontooseen, Hampuriin sekä muihin Euroopan suurkaupunkeihin. Tämä lause oli herättänyt kirjailijan mielenkiinnon.

Tarinan Amanda Fredrika Aaltonen, Hassu-Amanda, on erityinen ihminen. Tarinassa Amandan äiti Adolfina kuvaa Amandaa seuraavasti: ”Suureellinen, syyttävä ja anteeksipyytävä, vilpitön ja teeskentelijä. Kirjoittaa kauniisti, puhuu rumia ja huutaa”. Adolfina ei pärjääkään enää aikuisen Amandan kanssa, koska Amanda osoittautuu aivan liian kovaksi vastukseksi ja lopulta Adolfinan on katkaistava välit Amandaan. Adolfinan on hylättävä oma lapsensa.

Kadulle jouduttuaan koditon Amanda hankkii rahaa myymällä itseään, mutta irtolaisena Amanda on yhteiskunnan pohjasakkaa. Amanda huomaa tilaisuutensa pois pääsyyn, kun Turussa vierailee pariisilainen ilmailija Philippe Duplessis. Ilmailijan mukana Amanda matkustaa kuumailmapallossa Pariisiin, mutta Amanda ei pysty muuttamaan syvässä istuvia käyttäytymismallejaan ja Duplessisin sisar Céline lähettää Amandan takaisin Suomeen. Saavuttuaan kotiin Turkuun Amanda toimitetaan samoin tein Seilin mielisairaalaan diagnoosinaan insania epileptica menstrualis, epileptinen kuukautishulluus.

Seilin saarella Amanda hoksaa nopeasti mistä naruista vedellä ja minkälaista potilasta esittää, joten pian Amanda saakin vapaakävelijän oikeudet. Hänen katsotaan olevan erityisen luotettava ja terve potilas, joten hän saa tehdä töitä ja kuljeskella saarella omin päin. Myöhemmin saarella asuva renki Isaksson opettaa Amandan korjaamaan kalaverkkoja ja Amanda onkin verkkojen parantajana oikein taitava. Huhut Isakssonin ja Amandan liian läheisistä väleistä alkavat kuitenkin liikkua ja Isakssonin on turvattava oma selustansa. Tässä vaiheessa Amandakin luovuttaa. Amanda on kyllä elossa, mutta ei enää elä ja myöhemmin Amanda miettiikin: ”Miten läheltä se oli kulkenut hänen ohitseen. Oikea elämä.”

Alussa pidin kerrontaa vähän liian karkeana ja ronskina kunnes tajusin, että Amandahan on karkea ja ronski eikä Amandan persoonaa voi saada esille sovinnaisemmalla, siloitellummalla tavalla. Seilin saarella Amanda taas käyttäytyy huomattavasti rauhallisemmin ja tasapainoisemmin kuin ennen saarelle joutumistaan, joten myös tarina selkeästi seestyy ja kerrontakin muuttuu hienostuneemmaksi, jollain tapaa kauniimmaksi. Kirjailija herättääkin Amandan ja Amandan tarinan eloon äärettömän taitavalla kielenkäytöllään, joten kirja on kertakaikkisen hienoa luettavaa.

Jälkisanat:

Laitan kirjailijan nimen taas korvan taakse ja odotan mielenkiinnolla hänen seuraavaa kirjaansa. Toivottavasti sellainen olisi jossain vaiheessa tulossa.

torstai 16. marraskuuta 2017

Valas nimeltä Goliat

Sandu, Cristina (2017): Valas nimeltä Goliat. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 265 s.

”Nautinnollisen täyteläinen esikoisromaani vie nykypäivän Helsingistä Ceaușescun Romaniaan ja vainottujen kohtaloihin. Kolmekymppinen Alba on syntynyt ja kasvanut Helsingissä suomalaisen äidin ja romanialaisen isän tyttärenä. Alban suhde isän kotimaahan ei ole yksinkertainen: hän muistaa lapsuuden onnelliset kesälomat paahtavan auringon alla, mutta muistoja varjostavat diktatuurin vuodet salaisuuksineen.

Kun Alba matkustaa romanialaisen isoisänsä hautajaisiin, hän alkaa samalla tutkia sukunsa tarinaa. Alba sukeltaa pienen romanialaiskylän historiaan, jossa osansa on ollut niin maanjäristyksillä, pohjoisesta maasta saapuneella morsiamella kuin maailmaa kiertävällä valaalla.”

Kiinnostuin kirjasta, koska en tunne Romaniaa tai romanialaista kulttuuria juuri ollenkaan. Yhdistän Romaniaan ainoastaan vampyyrikreivi Draculan ja Draculan esikuvan Vlad Seivästäjän, mutta siihen tietoni jäävätkin. Ei siis kovin kaksista.

Tarinan keskushenkilö on Helsingissä romanian kielen tulkkina toimiva Alba Julia, jonka äiti on suomalainen ja isä Romaniasta. Alban isänisä, Susi Popescu, on vakavasti sairas ja suru-uutisen saatuaan Alba vanhempineen matkustaa hautajaisiin Romaniaan. Hautajaisvalmisteluista alkaa Alban tutkimusmatka omiin juuriinsa.

Tarinassa Alba pohtii suhdettaan vanhempiinsa, etenkin isäänsä Mihaihin, ja muistelee lapsuuttaan sekä Romaniassa isovanhempiensa luona viettämiään kesiä. Pääasiassa Alban muistojen kautta lukijalle avataan myös Alban ja romanialaisen filosofin Albert Tanasen vuosia kestänyt suhde, joka päättyi Albertin päätökseen jäädä Romaniaan.

Ulkopuolinen kertoja puolestaan kertoo Popescun perheen tarinan, joka alkaa Alban isoäiti Flavian ja isoisä Susi Popescun tapaamisesta vuonna 1952. Lukijalle paljastuu minkälaista on elää kommunistisessa diktatuurissa jossa korruptio rehottaa, voitelu rahalla tai tavaralla on arkipäivää ja yhteydet länteen ovat kullanarvoisia. Popescut ovatkin onnekkaita kun Alban isä Mihai pääsee 1980-luvun alussa Suomeen, mutta muuttoon tarvittavasta luvasta maksetaan kova hinta. Susi joutuu myymään suurella vaivalla hankkimansa auton.

Kommunismin romahdettua vanhat valtasuhteet keikahtavat päälaelleen, joten Flavia ja Susi Popescun on selviydyttävä täysin uudenlaisessa maailmassa. Elämää helpottaa kuitenkin se, että Mihai on Suomessa ja Mihain veli Costel on lottovoiton saatuaan muuttanut Amerikkaan. Kiinnostavinta Popescujen tarinassa onkin se, miten eritavalla ulkomailla asuvat veljekset kokevat kotimaansa. Siinä missä Mihai Popescu on kaikin keinoin yrittänyt sopeutua Suomeen, niin Costel Popescu on rakentanut Amerikassa ympärilleen pikku-Romanian.

Tarinaan on myös sinne tänne ujutettu valaista kertovia lyhyitä kappaleita ja ilmeisesti valaat, etenkin Goliat, pitäisi ymmärtää kommunismin symbolina. Valaiden merkitys tässä yhteydessä ei kuitenkaan aukea minulle, vaikka pienet Popescun veljekset aikoinaan Goliatin nähdessään ymmärsivät:”on olemassa toinen maailma heidän maailmansa ulkopuolella, ja sinne he aikovat päästä.”

Pidin kyllä Popescun perheen tarinasta, mutta kirjan rakenne on mielestäni hajanainen ja henkilöt Albaa lukuunottamatta jäivät pinnallisiksi. Jäin esimerkiksi miettimään, että miten Flavia ja Susi kokivat sen hetken, kun Suden työtoverit salaisesta poliisista hakivat Flavian veljen ja Suden langon Pavelin? Tarina ei paljasta tällaisia ja koinkin kerronnan lähinnä toteavaksi ja tunteilemattomaksi, eikä siinä oikein ole mielestäni syvyyttä. Kirja on kuitenkin ihan kelpo luettavaa, lämminhenkinen ja jotenkin sympaattinenkin valaineen.

Jälkisanat:

Valas nimeltä Goliat on yksi vuoden 2017 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaista. Tarina on viehättävä, mutta en koe kirjaa niin ansiokkaaksi romaaniksi, että se minun mielestäni lunastaisi paikkansa suomenkielisen kaunokirjallisuuden pääpalkintoehdokkaana.

maanantai 13. marraskuuta 2017

Vaietut salaisuudet

Archer, Jeffrey (2017): Vaietut salaisuudet. Suom. Auri Paajanen. Sitruuna. E-kirja, vastaa painettuna 431 s.

Vaietut salaisuudet on Jeffrey Archerin seitsenosaisen Clifton-kronikan kolmas osa. Tähän asti on suomennettu:

1.     Vain aika näyttää
2.     Isän synnit
3.     Vaietut salaisuudet

"1945. Ylähuone on äänestänyt Barringtonin perheen omaisuuden perijästä. Harry palaa Amerikkaan edistääkseen viimeisimmän kirjansa myyntiä. Emma etsii pientä tyttöä, joka löytyi hylättynä hänen isänsä toimistosta yönä, jolloin isä tapettiin. Giles Barrington joutuu puolustamaan paikkaansa alahuoneessa ja on kauhuissaan huomatessaan kuka hänen vastustajansa on. Harryn ja Emman poika Sebastian vaikuttaa yllättäen vaalien tulokseen.

1957 Sebastian saa stipendin Cambridgen yliopistoon ja näin Cliftonin perheen uusi sukupolvi astuu näyttämölle. Sebastian joutuu tahattomasti mukaan kansainvälisen taidepetoksen vyyhteen, johon liittyy Rodin-patsas. Täysin tietämättömänä patsaan todellisesta arvosta Sebastian on yhtäkkiä hengenvaarassa.

Kansainvälisen bestseller-kirjailijan lumoava tarina Cliftonin ja Barringtonin sukujen kohtalosta jatkuu. Vaietut salaisuudet on sarjan kolmas osa."

Olen aina pitänyt Jeffrey Archerin kirjoista, eivätkä Clifton-kronikan kirjat ole tehneet poikkeusta. Se tosin on todettava, että vauhdikkaiden ja dramaattisten käänteiden takia kirjoja ei voi lukea montaa peräkkäin. Kirjat ovat kuin oikein täyteläisiä suklaaleivoksia, yksi pieni pala silloin tällöin riittää mainiosti.

Kronikan edellinen kirja Isän synnit päättyi cliffhangeriin ja avoimeksi jäi, että kumpi, Harry Clifton vai Giles Barrington, perii edesmenneen Sir Hugo Barringtonin baronetin arvonimen ja omaisuuden. Tapaus Barrington vastaan Clifton jätettiin lordikanslerin, ylähuoneen puheenjohtajan, ratkaistavaksi.

Tämä kirja,Vaietut salaisuudet, alkaa lordikanslerin ratkaisulla, jolla ei kuitenkaan ole vaikutusta Harry Cliftonin ja Giles Barringtonin ystävyyssuhteeseen. Jupakasta huolimatta miehet ovat edelleen mitä parhaimpia ystäviä ja kumpikin menestynyt elämässä omilla tahoillaan. Harry Clifton on maailmankuulu bestseller-kirjailija ja Giles Barrington Bristolin satama-alueen vaalipiiriä edustava työväenpuolueen kansanedustaja.

Giles Barrington menee naimisiin lady Virginia Fenwickin kanssa, mutta avio-onnea ei kestä kauaa ja lady Virginia häviää nöyryytettynä Gilesin elämästä. Pian tämän jälkeen Barringtonin perheen omistaman Barrington Shipping Linen johtokunta huomaa, että yhtiö on joutunut nurkanvaltauksen kohteeksi. Hieman myöhemmin myös Giles Barringtonille valkenee, että häntä yritetään kaikin keinoin kammeta kansanedustajan paikalta.

Gilesin tavoin Harryllakin on huolensa. Tarinassa seurataan Harryn pojan Sebastianin kasvua nuoreksi mieheksi ja nuori Sebastian hankkiutuu vaikeuksiin uhmaamalla koulun sääntöjä. Sebastian ymmärtää rehtorin nuhteet väärin ja luulee menettäneensä jatko-opiskelupaikan ja häpäisseen perheensä. Hätäpäissään Sebastian pestautuu opiskelutoverinsa isän Don Pedro Martinezin avuksi, mutta ei tiedä toimivansa muulina. Salakuljetusoperaatio kuitenkin epäonnistuu pahasti ja Don Pedro vannoo kostoa, mutta kohtalo puuttuukin tässä vaiheessa peliin.

Tarina on jatkumo kahdelle edelliselle kirjalle, joten pitäydyin vain pääjuonissa. Yritin visusti olla kertomatta sellaisia asioita ja yhteyksiä, jotka tulisivat paljastamaan edellisten kirjojen koukkuja ja tärvelemään lukukokemuksen. Tässä tarinassa on kuitenkin kaikista Archerin kirjoista tuttu vastakkainasettelu hyvä vastaan paha ja rakkaus vastaan viha. Voimakkaat tunteet toimivatkin ehtymättöminä polttoaineina lähes tauotta toisiaan seuraaville hyökkäyksille, torjunnoille ja vastaiskuille.

Jälkisanat:

Clifton-kronikan kirjat sopivat hetkeen, jossa kaipaa juonivetoista ja vauhdikasta lukemista. Kronikan kirjat kannattaa kuitenkin lukea järjestyksessä, koska muuten tarinaa ei oikein ymmärrä.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaat

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaat julkistettiin eilen 10.11. ja vuoden 2017 ehdokkaat ovat:

Hauru, Hanna: Jääkansi (Like)
Hurme, Juha: Niemi (Teos)
Liimatta, Tommi: Autarktis (Like)
Liukkonen, Miki: O (WSOY)
Sandu, Cristina: Valas nimeltä Goliat (Otava)
Yli-Juonikas, Jaakko: Jatkosota-extra (Siltala)

Raadin perusteluiden perusteella pidän valintoja jonkinlaisena kannanottona kokeilevan ja rajoja rikkovan kirjallisuuden puolesta, koska lähinnä perinteistä romaania taitaa olla Cristina Sandun kirja Valas nimeltä Goliat. Cristina Sandun kirjan saan varmaan näillä hetkillä kirjastosta lainaksi, mutta muut ehdokaskirjat jätän muiden luettavaksi.

Olen aina lukenut, enemmän tai vähemmän, yleensä enemmän ja lukemisen tärkeys on jatkuvasti vain korostunut. Huomaan arkeni olevan täynnä keskeytyksiä, erilaisia ärsykkeitä ja nopeita hyppyjä asiasta toiseen, joten tasapainotan arkea lukemalla. Haluan rauhoittua ja rentoutua sellaisen kirjan parissa, jossa on jonkinlainen selkeä tarina alkuineen ja loppuineen, eikä kirja vaadi minulta lukijana kauheasti ponnisteluita. Tulevaisuudessa lukulaitteestani voi löytyä näitä kirjoja, mutta tällä hetkellä en koe ehdokkaita Cristina Sandun kirjaa lukuun ottamatta millään tavalla kiinnostaviksi.

Jälkisanat:

Lopullisen valinnan tekee ministeri Elisabeth Rehn ja kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto jaetaan Suomen kirjasäätiön tiedotteen mukaan keskiviikkona 29.11.2017.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Seitsemän sisarta

Riley, Lucinda (2017): Seitsemän sisarta. Suom. Hilkka Pekkanen. Bazar. E-kirja, vastaa painettuna 677 s.

”Maia D'Aplièse ja hänen viisi sisartaan ovat kokoontuneet heidän lapsuudenkotiinsa Atlantikseen - upeaan, syrjäiseen linnaan Genevenjärven rannalla. Pa Salt, heidän isänsä, omalaatuinen miljonääri, on kuollut. Pa Salt on adoptoinut jokaisen tytön vauvana, ja nyt, tämän kuoleman jälkeen, saa jokainen heistä kirjekuoren, joka sisältää vihjeen tytön historiaan. Maian vihje vie hänet toiselle puolelle maailmaa, Rio de Janeiroon, jossa hänen tarinansa palapeli alkaa rakentua.

Kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin, Rion villillä 20-luvulla, Jeesus Kristus -patsaan rakennustyö on vasta alkamassa. Arkkitehti Heitor de Silva Costa perheineen purjehtii Pariisiin etsimään kuvanveistäjää suureen projektiinsa. Heidän kanssaan matkustaa Izabela Bonifacio, joka on isänsä tahdosta vasta kihlautunut. Montmartren taiteilijapiirit muuttavat nuoren naisen elämän täysin. Paluu takaisin Rioon ei ole helppo.

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta aloittaa ainutlaatuisen kirjasarjan seitsemästä nuoresta naisesta. Rileyn inspiraation lähteenä on ollut Seulasten tähtikuvioon liittyvä mytologia. Kreikkalaisessa mytologiassa Seulaset olivat seitsemän sisarusta, joita Orion jahtasi. He pyysivät apua Zeukselta, joka muutti heidät kyyhkyiksi ja sijoitti taivaalle. Seitsemän sisarta on lukuromaani vailla vertaa. Se tempaa lukijan mukaansa eikä päästä irti ennen kuin tarina on kerrottu loppuun.”

Olin jo aiemmin laittanut tämän kirjasarjan korvan taakse, koska sarjan idea tuntui erilaiselta ja hauskalta. Kirjasarjan kuusi ensimmäistä osaa kertoo aina yhden adoptiotyttären matkasta omille juurilleen ja ilmeisesti viimeinen, seitsemäs osa, vetää kaikki aiemmat osat yhteen. Tämä sarjan aloittava kirja kertoo tyttäristä vanhimman, Maian, tarinan.

Miljardööri D'Aplièse, jota Maian antaman lempinimen mukaan kutsutaan kirjassa Papa Saltiksi, eikä esittelyteksin mukaan Pa Saltiksi, on kuollut. Maian johdolla kaikki sisarukset kerääntyvät lapsuudenkotiinsa kuulemaan testamentin ja yllättyvät, kun Papa Salt on jättänyt heille jokaiselle johtolangat omien juuriensa löytämistä varten.

Jokainen tytär saa adoptioisänsä, Papa Saltin, kirjoittaman kirjeen ja paikat joista tyttäret on adoptoitu, on merkitty paikkakoordinaatein taivaankantta kuvaavaan kojeeseen, armillaariin. Koordinaattien lisäksi armillaariin on kaiverrettu voimalauseet ja Maian kohdalla lause kuuluu: ”Älä koskaan anna pelon päättää kohtalostasi”.

Maian koordinaatit osoittavat Brasiliaan Rio de Janeiroon, mutta arka ja vähän varovainen Maia pohtii mitä hän tiedoilla tekisi. Elämä päättää asian Maian puolesta ja Maia lähtee kohti Rio de Janeiroa mukanaan kirjeessä ollut pieni liuskekivilaatta. Saavuttuaan Rio de Janeiroon Maia ottaa yhteyttä brasilialaiseen kirjailijaan Floriano Quintelasiin, jonka kirjan Maia on juuri kääntänyt portugalista ranskaksi. Sattumoisin kirjailija Quintelas on myös historiantutkija, jonka innokkaalla avustuksella Maia alkaa etsimään sukulaisiaan.

Ensin Maia ja Floriano törmäävät vaikenemisen muuriin, mutta muutaman sinnikkään yrityksen jälkeen Maian biologisen perheen tarina alkaa pikkuhiljaa paljastua. Maia saa selville surullisen kauniin rakkaustarinan, joka alkaa 1920-luvun lopun Pariisissa Heitor da Silva Costan etsiessä kuvanveistäjää Rio de Janeiron Kristus-patsaalle. Maialle muun muassa selviää, että hänen mukaan ottamansa liuskekivilaatta on ollut patsaan rakennusmateriaalia ja laattaa on pidellyt kädessään hänen isoisoäitinsä Izabela Aires Cabral, tyttönimeltään Bonifacio.

Kirjan alussa koin kerronnan jollain tavalla lällyksi ja ehdin jo miettiä, että tällaistako loputkin sadat sivut ovat. Maian päästyä Rio de Janeiroon lällyys oli kuitenkin tipotiessään ja uppouduin tarinaan. En olisi millään malttanut keskeyttää kirjaa, mutta kirja oli vain välillä laitettava pitkin hampain sivuun. Voin siis käsi sydämellä todeta, että tarina todellakin tempaisi mukaansa, eikä päästänyt irti ennen kuin viimeisellä sivulla.

Kuten edellä totesin, niin koin tarinan ja juonen vangitsevana, mutta minua jäi kaihertamaan käännös. Nimi Pa Salt on muutettu jostain syystä Papa Saltiksi, erisnimi Star ainoana nimenä suomennettu Tähdeksi ja miljardöörikin kääntynyt miljonääriksi. Hyvin pieniä silmään sattuneita asioita, mutta seuraavat osat taidan lukea poikkeuksellisesti englanniksi. 

Jälkisanat:

Maian tarinasta käy ilmi, että tyttärensä Plejadien tähtikuvion mukaan nimennyt Papa Salt ei löytänyt seitsemättä tytärtä ja jäin miettimään syytä. Ehkä syynä on se, että Plejadien seitsemäs tähti Merope loistaa vain himmeästi ja kirjailija seitsemännessä kirjassaan selittää kaiken sen, mikä edellisissä kirkkaina loistavien tähtien kirjoissa on jätetty auki.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Exitus

Aho, Toni (2017): Exitus. Nordbooks. E-kirja, vastaa painettuna 378 s.

”Lääketieteen opiskelija Milla Vartiainen on saanut unelmiensa kesätyöpaikan pohjoisen Nälviän kunnan terveyskeskuksesta. Lääkärin arki osoittautuu kuitenkin paljon odotettua haastavammaksi, ja Milla, mielenterveyskuntoutuja itsekin, alkaa epäillä ammatinvalintansa järkevyyttä. Kaiken lisäksi vuodeosastolla sattuu kuolemantapauksia, jotka eivät vaikuta opiskelijan mielestä luonnollisilta. Onko heidän keskuudessaan murhaaja? Ja mitä tekemistä sillä voi olla paikkakunnalla vaikuttaneen uskonlahkon kanssa?

 Nuori lääkäri alkaa penkoa tapahtumia uupumuksestaan huolimatta ja huomaa äkkiä olevansa syöksykierteessä, jonka panoksena ei ole enää pelkästään hänen ammatillinen uskottavuutensa vaan myös hänen henkensä. Exitus on lääketieteellinen trilleri kaikille lukijoille, joita kiinnostaa, mitä todella tapahtuu tutkimushuoneen oven sisäpuolella, kun ihmismielen synkeimmät lokerot avautuvat. Samalla se on kehitystarina: tarina lääkäriksi kasvamisesta sekä ammatin hyvistä ja huonoista puolista.”

Kate Mortonin kirjan jälkeen tarvitsin jotain jännittävää ja esittelytekstien perusteella huutooni vastasi parhaiten Toni Ahon Exitus. En tunnistanut kirjailijaa ennestään ja pikaisella googlettamisella selvisi, että kirjailija on oululainen ihotautilääkäri. Exitus on Ahon kolmas kirja ja aiemmin häneltä on julkaistu esikoisteos Samuel ja toisinkoinen Vettä sakeampaa. 

Exituksen tarina rakentuu Milla Vartiaisen ympärille. Millan äiti olisi toivonut tyttärestään kosmetologia ja työnsä jatkajaa, mutta vastoin äidin toiveita Milla opiskeleekin lääkäriksi. Opiskelu on haastavaa ilman tasapainottoman äidin tukea, mutta opiskelujen ohessa Milla käy terapiassa avaamassa mielensä solmuja. Terapiassa hiljalleen rakennettu itsetunto on hauras, ja Millan itseluottamus onkin kovilla kesäkandina Nälviän terveyskeskuksessa.

Nälviän pimeämpään historiaan kuuluu paikkakunnalla muutama vuosikymmen aiemmin vaikuttanut vähäkyröläisyys ja Milla saa uskonlahkoon kosketuksen löytäessään väliaikaisasunnostaan vihkon. Vihkon sisältö karmii Millan selkäpiitä, mutta herättää Millassa kiinnostuksen tutkia lahkoa ja lahkon toiminnan lopettanutta skandaalia. Samaan aikaan terveyskeskuksen vuodeosastolla alkaa esiintyä merkillisiä tapauksia, joissa hoidossa olevan potilaan kunto heikentyy nopeasti ja lopulta potilas menehtyy kaikista hoitoyrityksistä huolimatta. 

Milla epäilee potilaskuolemia tahalleen aiheutetuiksi ja yhdistää niihin vähäkyröläisyyden siitä huolimatta, että lahko ei ole ollut aktiivinen kymmeniin vuosiin. Lahkon maanalaisesta toiminnasta ei voi kuitenkaan olla varma ja Milla tuntee olevansa pakotettu selvittämään mitä terveyskeskuksen vuodeosastolla oikein tapahtuu. Millalle panokset ovat kuitenkin korkeat, mahdollinen pakkohoito ja lääkärin oikeuksien menetys.

Exitus on lääkäritrilleri, mutta maallikkolukijana en kokenut toimenpidekuvauksia tai lääketieteellisiä termejä hankalina. Kuvaukset ja termit ovat luonteva osa tarinaa ja koin kirjan mielenkiintoiseksi kurkistukseksi lääkärin työhön. Voisin kuvitella, että jokainen lääkärinä toimiva joutuu eettisten kysymysten eteen ja pohtimaan Millan tavoin, olisiko valmis antamaan kuolinapua sitä anelevalle kuolemansairaalle. 

Kerronta ei ehkä ole niin viimeisen päälle viilattua ja hiottua, mutta koin kielen omakseni ja oli hauska huomata, että monessa kohdassa olisin itse käyttänyt täsmalleen samoja sanoja kuin Milla. Kerronta on kuitenkin sujuvaa ja yhdessä vetävän juonen kanssa tarina on jännittävä ja paikoin jopa hyytävä. Hyytävyys ei tarvitse muuta kuin karmivan talonmiehen asunnon, öisiä huutoja, autioituneita tiloja ja hiiviskelyjä paikoissa joissa ei pitäisi olla. 

Jälkisanat:

Kirjailijan kotisivujen mukaan Exituksen on tarkoitus olla Milla Vartiaisesta kertovan trilogian ensimmäinen osa ja tämän kirjan perusteella tulen ehdottomasti lukemaan seuraavat osat.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Talo järven rannalla

Morton, Kate (2017): Talo järven rannalla. Suom. Hilkka Pekkanen. Bazar. E-kirja, vastaa painettuna 671 s.

”Kesäkuu 1933. Edevanen perheen idyllinen talo Cornwallissa on valmiina jokavuotista juhannusaaton juhlaa varten. Koko tila odottaa malttamattomana satoja vieraita saapuvaksi. Alice Edevane, kuusitoistavuotias kirjailijan alku, on erityisen innoissaan. Eikä vain siksi, että hänellä on vihdoin kunnon juonikehitelmä romaaniinsa, mutta koska hän on täydellisen rakastunut mieheen, johon ei pitäisi. Vaan kun kello lyö kaksitoista ja juhannusaaton ilotulitus alkaa, kaamea tragedia paljastuu. Edevanen perheen kuopus, Theo-vauva, on kadonnut.

Kesäkuu 2003. Lontoolainen rikostutkija Sadie Sparrow lähetetään pakkolomalle pahasti pieleen menneen rikostutkimuksen takia. Sadie vetäytyy rakkaan isoisänsä luo Cornwalliin, mutta löytää pian itsensä tuuliajolla, toimettomana. Kunnes eräänä päivänä hän löytää umpeenkasvaneen puutahran keskellä olevan hylätyn talon. Huhu kertoo, että kauan sitten talosta katosi poikavauva kuin tuhka tuuleen. 

Samaan aikaa tyylikkään Hampsteadin kodin ullakkohuoneessa kuuluisa kirjailija Alice Edevane jatkaa dekkareiden kirjoittamista. Hänen elämänsä on yhtä tarkkaan harkittua kuin bestsellerinsä. Kunnes eräs rikostutkija alkaa kysellä Edevanen perheen menneisyydestä. Alicen on vihdoin kohdattava monimutkainen salaisuuksien vyyhti, jota hän on yrittänyt koko elämänsä ajan paeta.”

Kaipasin perinteistä lukuromaania ja muistelin pitäneeni Kate Mortonin kirjoista Paluu Rivertoniin ja Kaukaiset hetket. Kahta muuta kirjaa, Hylättyä puutarhaa ja Salaisuuden kantajaa, en olekaan mielestäni lukenut, mutta lukuromaanin kaipuuseen Talo järven rannalla tuntui esittelytekstinsä perusteella oikein sopivalta. 

Kirjan tarina rakentuu lontoolaisen rikoskonstaapeli Sadie Sparrown ympärille. Sadien menneisyys on saanut hänen kiinni ja asiasta järkyttynyt Sadie tekee työssään virheen vuotamalla tietoja tutkimastaan katoamistapauksesta. Sisäisen tutkinnan ajaksi hyllytetty Sadie matkustaa isoisänsä Bertien luokse Cornwalliin ja yhdellä juoksulenkillään Sadie löytää Edevanen perheen hylkäämät tilukset.

Kysyessään hylätystä talosta Sadie saa kuulla Edevanen perheen 70 vuoden takaisesta tragediasta, Theo-vauvan katoamisesta. Ajankulukseen Sadie päättää alkaa tutkimaan Theon katoamista ja saadakseen lisätietoja Sadie ottaa yhteyttä Alice Edevaneen. Alice Edevane säikähtää Sadien yhteydenottoyrityksiä ja päättää jättää vastaamatta. Sadien jättämät viestit kuitenkin palauttaa menneisyyden elävästi Alicen mieleen ja etenkin syyllisyydentunne alkaa kalvamaan iäkästä Alicea.

Alicen hiljaisuus ei kuitenkaan lannista Sadieta, vaan Sadie päättäväisesti jatkaa tutkimuksia itsenäisesti. Tutkimustyönsä ohessa Sadie käy läpi niin menneisyyttään kuin pohtii mahdollisuuksiaan palata työhönsä. Sadien asemaa ei helpota suinkaan se, että kadonneen Maggie Baileyn äiti Nancy Bailey ottaa säännöllisesti yhteyttä Sadieen ja pyytää tutkinnan jatkamista. Sadien kädet on kuitenkin sidottu, koska minkäänlainen puuttuminen asiaan maksaisi hänelle työn.

Tarina kaikkine henkilöineen ja käänteineen on hyvin runsas ja monitasoinen, mutta tarinan loppu kuitenkin solmii kaikki irralliset langanpäät yhteen. Lukija ymmärtää miten kaikki siihen asti kerrottu liittyy toisiinsa ja asiat saavat selityksensä. Oikeastaan tarina on monisatasivuinen johdanto, jonka tarkoituksena on vähä vähältä taustoittaa lukijalle Theo Edevanen katoamisen taustalla olevat syyt ja motiivit. Lukijalle avataankin koko Edevanen perheen perhehistoria, etenkin Theon, Clementinen, Alicen ja Deborahin äidin, Eleanor Edevanen tarina

Maggie Baileyn katoaminen on vähän turha sivujuoni tuomassa vain lisäsivuja, mutta toisaalta se perustelee rikoskonstaapeli Sadie Sparrown hahmon. Sadie ei kuitenkaan olisi tarvinnut oikeutusta olemassaoloonsa tässä laajuudessa. Sen lisäksi, että tarinaa olisi voinut mainiosti lyhentää useammalla sadalla sivulla, niin myös tarinan loppu oli imelyydessään yllättävä. Siihen asti tarina tuntui hiotulta ja mietityltä, joten olisin odottanut lopulta jotain muuta kuin näin helppoa ja äitelää ratkaisua. 

Ihailen kuitenkin vilpittömästi kirjailijan kykyä kirjoittaa ja pitää hallinnassaan tällainen pikkutarkka ja monimutkainen lähes 700 sivua pitkä kudelma. Niin tarina, juonen kehittely kuin kerrontakin on sujuvuudessaan äärettömän taitavaa, mutta runsaudessaan ja melodramaattisuudessaan kirja otti huomattavasti enemmän kuin antoi.

Jälkisanat:

Kirjailija on tietääkseni palkittu kaikista kirjoistaan, joten mietin onko kirjailijan vallannut jonkinlainen ahneus. Hyvin kunnianhimoisesti tämän kirjan kansien välissä on tarina, jonka voisi pilkkoa romaaniksi ja kahdeksi novelliksi ja/tai pienoisromaaniksi.