sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Helmet-lukuhaaste 2018

Vuoden 2018 Helmet-lukuhaaste on julkaistu perjantaina ja vuoden 2017 haasteeseen verrattuna vaikeusastetta tuntuu olevan hieman enemmän. Pidän siitä miten lukuhaaste helläkätisesti pakottaa tekemään uusia löytöjä samoin kuin lukemaan niitä kirjoja, joihin en vain aiemmin syystä tai toisesta ole saanut tartuttua.

Suurin osa haastekohdista taitaakin täyttyä joko ihan uusilla tai viimeisen parin vuoden sisällä ilmestyneillä kirjoilla. Viron viettämän juhlavuoden kunniaksi ajattelin kuitenkin lukea virolaisten kirjailijoiden teokset kohtiin 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja ja 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja. Muutamat kohdat tulee puolestaan kuitatuksi yhdellä klassikolla sekä Nobel- ja Finlandia-palkituilla teoksilla.

Haasteen hankalimmiksi kohdiksi ajattelin ensin kohtia 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi ja 25. Novellikokoelma. Hetken mietittyäni tajusin, että nuo kohdat pystyn kyllä selättämään, mutta kohta 2. Runokirja ottaa minusta niskalenkin. Runoissa näen vain sanoja sanojen perään, enkä oikein ymmärrä mitä niistä pitäisi löytää. Runokirjan kanssa olenkin sitten aikanaan jännän äärellä ja voi tulla ennätyksellisen lyhyt blogimerkintä. Pilke silmäkulmassa sanottuna voisin tietysti lukea ensin jonkin oppaan runojen lukemisesta ja kuitata sillä kohdan 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa. 

En kuitenkaan ole ennalta tehnyt mitään lukusuunnitelmaa, joten ensi vuoden lopussa haastelistan kirjat voivat olla jotain aivan muuta, kuin mitä olen nyt viikonlopun aikana vähän kaavaillut. Nyt vain pitäisi löytää nuo aiemmin ilmestyneet kirjat, joista hämärästi muistan joko etukannen tai muutaman sanan takakannesta. Laitan Googlen töihin ja toivotan mukavia lukuhetkiä sekä hienoja kirjalöytöjä kaikille haasteeseen osallistuville.

Leski

Barton, Fiona (2017): Leski. Suom. Pirkko Biström. Bazar. E-kirja, vastaa painettuna 367 s.

”Me kaikki olemme nähneet hänet. Hirviön, josta lööpit kirkuvat. Miehen, jota syytetään kammottavasta rikoksesta. Mutta olemmeko koskaan kiinnittäneet huomiota naiseen hänen vierellään?

Jean on jättänyt paljon kertomatta rikoksesta, josta hänen miestään epäiltiin. Hänellä oli liian kiire olla täydellinen vaimo. Sellainen, joka seisoo aina miehensä rinnalla. Mutta nyt mies on kuollut ja Jean on ensimmäistä kertaa yksin, vapaa kertomaan tarinansa niin kuin itse haluaa. Se on tarina, josta kaikki toimittajat kilpailevat. Mutta millaisia salaisuuksia leski on valmis paljastamaan? Entä mihin totuuteen hän itse uskoo?

Fiona Bartonin psykologinen trilleri Leski porautuu syvälle poliisin, median, syytettyjen ja uhrien välisiin mutkikkaisiin suhteisiin. Jokaisella on omat motiivinsa, ja totuus muuttuu yllättävän nopeasti valheeksi.”

Kiinnostuin kirjasta, koska tässä on vähän erilainen tulokulma ja asioita tarkastellaankin rikoksentekijän puolison näkökulmasta. Leski on Fiona Bartonin esikoisteos ja idean tarinaan kirjailija on saanut toimittajan työssään. Häntä on jäänyt askarruttamaan uutisen kohteena olevan ihmisen lähipiiri, kirjailijan omien sanojen mukaan näytelmän sivuroolien esittäjät. Mitä heille tapahtuu, kun valokeila ei osoita enää heidän läheiseensä ja parrasvalot ovat sammuneet? Tästä pohdinnasta syntyi tarinan keskushenkilö Jean Taylor.

Glen Tayloria syytetään kaksivuotiaan Bella Elliottin katoamisesta. Glen kuitenkin vapautetaan pitävien todisteiden puuttuessa ja Taylorit joutuvat vuosiksi niin poliisin kuin mediankin ajojahdin kohteeksi. Siinä missä Glen Taylor pyrkii jatkamaan niin normaalia elämää kuin mahdollista, niin Glenin läheisriippuvainen vaimo Jean pakenee todellisuutta omaan mielikuvitusmaailmaansa. Gleniä Jean kestää ottamalla Jeanien roolin ja Jeanie on se joka pyykkää, tiskaa, siivoaa ja tukee miestään. Jeanie ymmärtää, että Glen on vain poliisin salajuonen uhri ja pysyy järkähtämättä miehensä rinnalla aina Glenin kuolemaan asti. Jean puolestaan on kaikki kuluneet vuodet vain toivonut miehensä kuolemaa.

Tarinassa on useita eri kertojia jotka avaavat tapahtumia, niihin palaten ja kerraten, aina omasta näkökulmastaan katsottuna. Mielenkiintoisin henkilöhahmo ja kertoja on Glen Taylorin leski Jean Taylor, joka pikkuhiljaa paljastaa lukijalle niin ajatuksensa kuin salaisuutensa ja tunnustaa tavallaan tienneensä asioiden oikean laidan: ”Silti taisin koko ajan tajuta, että siellä oli tekeillä jotain. Silloin aloin puhua hänen höpsötyksistään. Mikä tarkoitti, että saatoin puhua niistä ääneen. Sehän on niin harmiton sana. Höpsötykset.” Toinen mielenkiintoinen henkilöhahmo on Daily Postin toimittaja Kate Waters, jonka kertomana lukija saa kuvan elämänsä lehtijuttua saalistavan toimittajan ajatuksenkulusta ja härskiydestä.

Kirjailija kuvaa henkilöhahmoja uskottavasti ja tarina on sujuvaa luettavaa, mutta en kokenut sitä jännittäväksi enkä mukaansatempaavaksi. Mielestäni Jean on surullinen, avioliittoonsa ja elämäänsä pettynyt nainen, enkä kokenut tällaisen ihmisen elämäntarinan lukemista nautinnollisena tai viihteellisenä. Olin vain neutraalisti suhtautuva tirkistelijä. En kuitenkaan osaa päättää onko myös Jean miehensä uhri vai ei. Muutamaan otteeseen Jean väläytti voimaansa, joten mietin pysyikö Jean miehensä rinnalla vain säilyttääkseen jonkinlaiset ylpeyden rippeensä. Puolison teoista seurannut julkinen häpeä on ehkä helpompi kestää pitämällä kulisseja yllä ja itselleen valehtelemalla.

Jälkisanat: 

Kirja ottaa myös kantaa ehkä tahattomastikin ajankohtaiseen aiheeseen, eli somekäyttäytymiseen. Ajattelemattomuudella ja varomattomuudella voi olla seurauksensa.
 

torstai 28. joulukuuta 2017

The Storm Sister

Riley, Lucinda (2015): The Storm Sister. Pan Macmillan. E-kirja, vastaa painettuna 704 s.

The Storm Sister on D'Aplièsen sisaruksista kertovan seitsenosaisen kirjasarjan toinen osa. Tähän mennessä ilmestyneet ja suomennetut ovat:

2.     The Storm Sister (ilmestyy suomeksi 4-2018 nimellä Myrskyn sisar)
3.     The Shadow Sister
4.     The Pearl Sister


”Ally D'Apliese is about to compete in one of the world's most perilous yacht races, when she hears the news of her adoptive father's sudden, mysterious death. Rushing back to meet her five sisters at their family home, she discovers that her father - an elusive billionaire affectionately known to his daughters as Pa Salt - has left each of them a tantalising clue to their true heritage. Ally has also recently embarked on a deeply passionate love affair that will change her destiny forever. But with her life now turned upside down, Ally decides to leave the open seas and follow the trail that her father left her, which leads her to the icy beauty of Norway.

There, Ally begins to discover her roots - and how her story is inextricably bound to that of a young unknown singer, Anna Landvik, who lived there over a hundred years before, and sang in the first performance of Grieg's iconic music set to Ibsen's play 'Peer Gynt'. As Ally learns more about Anna, she also begins to question who her father, Pa Salt, really was. And why is the seventh sister missing? Following the bestselling The Seven Sisters, The Storm Sister is the second book in Lucinda Riley's spellbinding series based loosely on the mythology surrounding the famous star constellation.”

Pidin kovasti ensimmäisestä osasta Seitsemän sisarta, joka kertoi edesmenneen Pa Saltin adoptiotyttäristä vanhimman, Maian, tarinan. Nikottelin kuitenkin suomennoksen kanssa ja päätinkin, että luen seuraavat osat englanniksi. Tämä toinen osa The Storm Sister kertoo Pa Saltin toiseksi vanhimman adoptiotyttären Allyn (Alcyonen) tarinan, mutta lukukokemus oli hyvin erilainen ensimmäiseen osaan verrattuna. Siinä missä Seitsemän sisarta oli vangitseva, niin The Storm Sister ei oikein missään vaiheessa lähtenyt lentoon.

Maajoukkuetason purjehtija Ally on purjehduskilpailujen välissä rentoutumassa Egeanmerellä Kreikan saaristossa, kun saa tiedon isänsä kuolemasta. Ally kiirehtii lapsuudenkotiinsa ja testamentin kuulemistilanteessa Ally saa muiden sisartensa tavoin isänsä kirjoittaman kirjeen. Kirjeessä Pa Salt muistelee lämmöllä heidän yhteisiä purjehdusretkiään mutta myös pyytää anteeksi, jos hän on tahattomasti vaikuttanut musikaalisen Allyn päätökseen valita purjehdus huilistin uran sijasta. Lisäksi Pa Salt kirjoittaa, että armillaariin kaiverrettujen paikkakordinaattien lisäksi norjalaisen viulisti-säveltäjä Jens Halvorsenin kirjoittama elämänkerta auttaisi Allya pääsemään eteenpäin, jos hän haluaisi selvitellä omia juuriaan. Kirjekuoressa olleen pienen sammakkofiguurin merkitystä Ally ei kuitenkaan ymmärrä.

Allyn armillaariin kaiverrettu lause:”Heikkouden hetkellä löydät suurimman voiman” tuntuu pikemminkin pahaenteiseltä ennustukselta kuin rohkaisulta ja isänsä kuolemaa seuranneen toisen tragedian jälkimainingeissa Ally päättääkin lähteä Norjaan. Allyn koordinaatit ohjaavat hänet Oslossa sijaitsevaan nykytaiteen museoon, entiseen Christianian teatteriin, jossa Henrik Ibsenin kirjoittama ja Edvard Griegin säveltämä musiikkinäytelmä Peer Gynt sai ensiesityksensä. Oslosta Allyn etsintämatka jatkuu Griegin kotikaupunkiin Bergeniin, missä Ally tutustuu Thom Halvorseniin, elämänkerran kirjoittaneen Jens Halvorsenin lapsenlapsenlapseen. Yhdessä Ally ja Thom selvittävät Allyn sukuhistorian ja Allylle selviää, että kirjekuoressa ollut pieni sammakkofiguuri kuului itselleen Edvard Griegille.

Kirjailija avaa tapahtumia todella hitaasti, eikä tarina saa missään vaiheessa tulta alleen. Muutaman kerran ehdin ilahtua, että nyt tarinaan tulee imua, mutta lähes saman tien kirjailija vetääkin käsijarrusta ja tarina jatkuu samalla laahaavalla tavalla. Kerronta on hitaudessaan ja jaarittelevuudessaan tuskastuttavan pitkäpiimäistä ja tarinasta olisi voinut oikein hyvin poistaa esimerkiksi toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat. Norjan miehitys voi olla monelle anglosaksilukijalle uutta tietoa, mutta Allyn tarinan kannalta sillä ei ollut mitään merkitystä ja sen takia toiseen maailmansotaan liittyvät tapahtumat tuntuvat täysin irralliselta kirjan täytteeltä. Tarina ei kuitenkaan ollut täysin vailla antia, vaan herätti mielenkiinnon Pa Saltia kohtaan. Kuka kuusi tytärtä adoptoinut Pa Salt oikein oli?

Jälkisanat:

Mietin vaikuttiko ensimmäiseen osaan verrattuna hyvin erilaiseen lukukokemukseen se, että luin kirjan englanniksi. Kääntäjä tuo tietysti lauserakenteilla ja sanavalinnoilla tekstiin tiettyä tuttuutta, mutta toisaalta kääntäjä ei pysty vaikuttamaan tarinan tapahtumiin ja juonen kehittelyyn. Jos kirjailija seisoo jarrun päällä, niin ei kääntäjä voi painaa kaasua.

maanantai 25. joulukuuta 2017

Runoilijan vaimo

Theils, Lone (2017): Runoilijan vaimo. Suom. Kari Koski. Aula & Co. E-kirja, vastaa painettuna 339 s.

Runoilijan vaimo on Nora Sand -sarjan toinen osa. Tähän asti on suomennettu:

2.     Runoilijan vaimo

”Kuuluisa iranilainen runoilija Manash Ishmail on paennut kotimaastaan Tanskaan ja joutunut matkan aikana eroon vaimostaan Aminasta, joka on kadonnut kuin maan nielemänä. Hän pyytää apua Globalt-lehden Lontoon kirjeenvaihtajalta Nora Sandilta. Etsiessään Aminaa Nora päätyy salaisiin piilopaikkoihin, joissa paperittomat pakolaiset piileksivät viranomaisia. Lopulta Norankin henki joutuu varaan tässä maailmassa, jossa joidenkin ihmisten elämä on paljon vähemmän arvoinen kuin toisten.

Runoilijan vaimo on Kohtalokkaan merimatkan itsenäinen jatko-osa. Nora Sandista kertovan sarjan ensimmäinen osa on tähän mennessä ilmestynyt neljässätoista maassa.”

Nobel-palkittu iranilainen runoilija Manash Ishmail joutuu kotimaassaan vainotuksi ja päättää paeta maasta vaimonsa Aminan kanssa. Pariskunnan on tarkoitus päästä Lontooseen Manash Ishmailin kustantajan Tom Cravenin luokse, mutta onnettomien tapahtumien seurauksena aviopari joutuu pakomatkalla toisistaan eroon. Manash päätyy turvapaikanhakijaksi Tanskaan, mutta onko Amina päässyt Lontooseen, siitä Manashilla ei ole tietoa. Manash päättääkin antaa ensimmäisen ja ainoan haastattelunsa Globalt-lehden Nora Sandille, jos Nora selvittäisi mitä Aminalle on tapahtunut.

Nora ei niinkään välitä ainutkertaisesta haastattelusta, vaan hän haluaa vilpittömästi auttaa Manash Ishmailia selvittämään vaimonsa olinpaikan. Tutkimukset aloitettuaan Nora huomaa sotkeutuneensa vyyhtiin, jossa on mukana Tanskan tiedustelupalvelu, monikansallinen turvallisuusalan yritys SecurCorp sekä amerikkalainen lääkeyritys PharmaCorp. Kaiken tämän lisäksi Aminan veli, Iranin ydintutkimusohjelman projektinjohtaja Aziz Darvish on kadonnut, eikä Noran tutkimuksia yhtään helpota henkilökohtaisenkaan elämän saamat käänteet. Andreas T. Jansson on suuren elämänmuutoksen edessä ja Nora kipuilee onko hänelle tilaa Andreaksen uudessa elämäntilanteessa.

Tarinassa tapahtumat ja niiden saamat käänteet seuraavat toisiaan vauhdilla, mutta kerronta on sujuvaa ja edellisen kirjan tavoin hauskasti kirjoitettua. Tällä kertaa kirjan loppu oli kuitenkin merkillisen töksähtävä ja nopeatempoinen tarina päättyi kuin seinään. Minulta kesti jonkin aikaa tajuta, että luenkin kirjailijan kiitossanoja ja jäin vähän hämmentyneenä ihmettelemään, että näinkö dekkaristi päästi jotkut livahtamaan kuin koirat veräjästä. Toisaalta tarinan juoni perustuu Aminan etsimiselle ja Aminan osalta asiat ratkesivat, joten tästä näkökulmasta katsottuna tarina sai päätöksensä. Toisaalta taas loppu antaa option jatkaa tarinaa seuraavassa kirjassa joten nähtäväksi jää, onko tämä itsenäinen osa vai jonkinlainen pohjustus seuraavalle kirjalle.

Jälkisanat:

Huomaan pitäväni kovasti Lone Theilsin tavasta kirjoittaa, samoin kuin Nora Sandista henkilöhahmona. Jatkan ehdottomasti Nora Sand -sarjan lukemista ja toivottavasti kolmas osa saadaan pian luettavaksi.

torstai 21. joulukuuta 2017

Lempi

Rytisalo, Minna (2016): Lempi. Gummerus. 234 s.

”Kuka on Lempi? Mitä on lempi? Lapin sota pyöräyttää ihmisten elämät kuin ruletissa. Viljami joutuu jättämään vastavihityn vaimonsa piikatytön kanssa kaksin kotiin ja lähtemään rintamalle. Kaikkien on uskallettava lähteä, tartuttava tilaisuuteen ja elettävä hetkessä tehtyjen päätösten kanssa. Rakkaus kannattelee, tuhoaa ja muuttuu syyllisyydeksi.

Lempi on kolmen henkilön todistus Lapin sodan aikaisesta perhetragediasta. Romaani osoittaa, miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään. Minna Rytisalon herkkyydessään väkevässä romaanissa on voimakas jännite ensimmäiseltä sivulta viimeiselle. Lempi kertoo intohimoisesta, mustasukkaisesta ja kaikki rajat ylittävästä, lojaalista rakkaudesta. Se on taiten rakennettu, ilmaisuvoimainen ja hallittu proosadebyytti.”

Ennen tämän kirjan ilmestymistä en ole ymmärtänyt, mikä vaikutus kirjan kannella minuun on. Lempin kannesta tulee mieleen terveysaseman seinällä oleva juliste ja vaikka kuinka järjellä ymmärrän ettei kansi korreloi millään tavalla sisällön kanssa, niin kirja on jäänyt lukupinoon. Lopulta päätin lukea kirjan tämän vuoden aikana, jotta henkinen köydenveto pinossa olevan kirjan kanssa tulisi jossain vaiheessa päätökseen. Kannet suljettuani yhdyn monen muun mielipiteeseen, tarina on hieno.

Tarinan Lempi on ylioppilaaksi asti lukenut kauppiaan tytär. Pursuojan tilan nuori isäntä Viljami ei saata uskoa onneaan, kun Lempi tulee hänelle, vaatimattomalle pientilalliselle, vaimoksi. Viljami ymmärtää, ettei taloudenhoitajaan tottuneesta Lempistä ole heti emännäksi, joten Viljami hankkii Lempille avuksi piikatyttö Ellin, joka tottuneesti ottaakin tilan töitä hoitaakseen. Kun Viljami kutsutaan rintamalle Lapin sotaan, Lempi ja Elli jäävät kahdestaan pitämään tilaa. Lempi ottaa kasvatikseen äitinsä menettäneen pienen Antero-pojan ja odottaa viimeisillään toista lasta, kun Viljami saa rintamalle Elliltä tiedon, että Rovaniemi evakuoidaan, mutta Lempi-rouva ei ole mukana. Rouva on kuulemma nähty nousemassa saksalaisten autoon, mutta molemmat pojat, Antero ja vastasyntynyt Aarre, voivat kuitenkin hyvin.

Tarinan keskiössä on Lempi, josta kertovat Viljami, Elli ja Lempin kaksossisar Sisko. Kerronnan aloittaa Lapin sodasta palaava Viljami muistelemalla Lempiä lukemattomin kauniin sanoin, tuskan ja ihmetyksen kummutessa rivien välistä. Seuraavana kertojana on evakosta Anteron ja Aarren kanssa palannut Elli, jonka sanat tihkuvat myrkkyä. Viljamilla ja Lempillä ei ole ollut aavistustakaan, minkälainen kyykäärme on heidän kattonsa alla asunut. Siinä missä Viljamin ja Ellin kertomukset sijoittuvat menneisyyteen, niin Sisko viimeisenä tarkastelee tapahtumia nykyajasta käsin. Sisko kertoo rauhallisen toteavasti niin Lempistä kuin omasta elämästäänkin saksalaisen morsiamena. Siskon tarina antaa Lempistä ehkä realistisimman kuvan samalla kun avaa sitä, miten saksalaisten mukaan lähteneitä naisia kohdeltiin heidän palattuaan Suomeen.

Kirjan kannet eivät tee millään tavalla oikeutta niiden kätkemälle tarinalle. Lempi on taidokkaasti kirjoitettu väkevä teos, jossa viha ja rakkaus sokaisevat. Erityisesti pidin kuitenkin siitä, miten Lempin tarina avautuu pikkuhiljaa muiden kertomana. Miten jokainen kertojista näkee ja kokee saman ihmisen hyvin eri tavalla ja paljastaa hänestä jotain sellaista, mitä muut eivät ole nähneet. Kirjan loputtua jäinkin miettimään, että miten me niin usein näemme ihmisessä sen mitä haluamme nähdä, oli se sitten hyvää tai pahaa. 

Jälkisanat:

Kirja on saanut vuoden 2017 Botnia-palkinnon, jonka myöntää Oulun kirjailijaseura ry. Palkinto myönnetään vuosittain teokselle, jonka tekijä on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta tai toimii siellä.

maanantai 18. joulukuuta 2017

Sinisten ympyröiden mies

Vargas, Fred (2007): Sinisten ympyröiden mies. Suom. Marja Luoma. Gummerus. 301 s.

Sinisten ympyröiden mies aloittaa Adamsberg-sarjan, josta tähän mennessä on suomennettu:

1.     Sinisten ympyröiden mies                5. Ikimetsän sydän
2.     Kuriton mies nurin                           6. Jalattomat, elottomat
3.     Painu tiehesi ja pysy poissa              7. Normandialainen tapaus
4.     Neptunuksen sauva                           8. Hyisiä aikoja

”Pariisilaisia huvittaa. Yön pimeydessä joku piirtää jalkakäytävälle suuria sinisiä ympyröitä. Ympyrän keskelle hän asettaa kummallisen esineen: papiljotin, lankakerän, uimalakin. Sinistä kehää kiertää outo viesti. Komisario Adamsberg huolestuu ja pyytää ylikonstaapeli Danglardia tutkimaan ympyröitä. Eikä Adamsbergin vaisto petä. Kohta ympyrästä löytyy kuollut kissa, sitten murhattu ihminen, pian toinen ja kolmas. Pariisilaisten hymy hyytyy. Kaduilla liikkuu murhaaja, josta hullukaan ei ota selvää.

Sinisten ympyröiden mies on Fred Vargasin ensimmäinen Adamsberg-dekkari. Rikoskomisario Adamsberg tutustuu Pariisin latinalaiskortteleihin kulkemalla työmatkansa jalkaisin, ottaa mittaa ylikonstaapeli Danglardista, joka ei ymmärrä uuden esimiehensä sumeaa logiikkaa, ja tutustuu suuren rakkautensa äitiin. Tarjolla on taas runsain mitoin meheviä henkilökuvia, rosoista lämpöä ja huumoria sekä välähdyksiä maailmasta, jossa mikään ei ole muodikkaaksi stailattua.”

Aloitin aikoinaan lukemaan Adamsberg-sarjaa kunnes muutaman kirjan luettuani tajusin, että kirjoja ei olekaan suomennettu järjestyksessä. Pendergast-sarjan tavoin päätin palata tähän sarjaan sitten, kun kaikki osat on käännetty. Tänä kesänä ilmestyi viimeinen odottamani suomennos, joten voin toivottaa itselleni antoisia lukuhetkiä Jean-Baptiste Adamsbergin parissa.

Jean-Baptiste Adamsberg on niittänyt ratkaisemillaan jutuilla maanlaajuista mainetta. Adamsberg itse ei kuitenkaan koskaan osaa kertoa tarkemmin niistä seikoista, jotka johtavat tapausten selviämiseen. Hänen ajatustoimintansa kuulemma lakkaa heti, jos hän tulee siitä tietoiseksi ja tästä syystä Adamsberg ei tiedä mistä hänen ideansa kumpuavat ja miten hänen johtopäätöksensä syntyvät. Adamsbergin ansiot on kuitenkin pantu merkille ja tämä Pyreneiden vuoristosta kotoisin oleva poliisimies nimitetään komisarioksi Pariisin viidennen kaupunginosan poliisipiiriin. Pariisiin saavuttuaan Adamsberg pääseekin heti tositoimiin.

Neljä kuukautta aiemmin Pariisin kaduille on alkanut ilmestyä sinisellä liidulla piirrettyjä ympyröitä, joiden keskellä on jokin merkityksetön esine kuten pullon korkki, nenäliina tai sytytin. Pariisilaisia ympyrät huvittavat, mutta Adamsbergin intuitio kertoo, että asiantila tulee muuttumaan. Adamsberg onkin oikeassa ja eräänä yönä ympyrästä löytyy ensimmäinen ruumis. Adamsberg johtaa tutkimuksia aisaparinaan viiniin menevä ylikonstaapeli Adrien Danglard, joka humalan asteestaan riippumatta on terävä kuin partaveitsi. Adamsbergin johdolla tämä merkillinen parivaljakko etenee tutkimuksissaan ikään kuin virran mukana kelluen; ilmassa on vain aavistuksia, arveluja ja tuntemuksia. Adamsbergin intuitiivinen kyky tehdä huomioita ja yhdistellä asioita ei kuitenkaan petä tälläkään kertaa. 

Adamsberg-sarjan henkilöhahmot ovat herkullisia. On itse Adamsberg, joka joutuu ankaran pohdinnan jälkeen kirjoittamaan ostamaansa muistikirjaan:”En keksi mitään ajateltavaa” ja Adamsbergin vastapainona puolestaan älykäs, loogisen ajattelun nimeen vannova Danglard. Henkilöhahmojen lisäksi pidän kovasti siitä miten tarina perustuu pitkälti Adamsbergin käymille keskusteluille ja pohdinnoille. Keskustelukumppanista riippuen dialogissa on niin huumoria kuin lukijan yllättävää syvyyttä ja tarkkakatseisuutta. Adamsbergin aivoituksista ei kuitenkaan ota kukaan selvää, vähiten Adamsberg itse, ja sen takia loppuratkaisukin pysyy pimennossa siihen asti, että Adamsberg hoksaa mitä on hoksannut.

Jälkisanat:

On mielenkiintoista nähdä miten eri tavalla tähän sarjaan pääsee sisälle, kun voi lukea kirjat oikeassa järjestyksessä. Uskoisin, että ainakin henkilöhahmoihin tulee ihan eri tavalla syvyyttä.

perjantai 15. joulukuuta 2017

Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Lindén, Zinaida (2017): Rakkaus kolmeen appelsiiniin. Suom. Jaana Nikula. Into Kustannus. E-kirja, vastaa painettuna 210 s.

”Palkittu novellikokoelma Rakkaus kolmeen appelsiiniin tarkastelee ihmisiä eri maissa, poissa kotoaan ja matkoilla ympäri maailman. Japanilainen avioliitto hajoaa ja sen jälkijäristykset käydään aina Suomessa asti; Pietarissa tavataan nuori rakkaudessa pettynyt ja masentunut nainen, joka hautoo itsemurhaa; suomalais-filippiiniläinen perhe jumittuu luonnonvoimien vuoksi kauas kotoaan. Yhteistä kaikille tarinoille on uhat ja katastrofit, yksityiselämän ongelmista Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuteen.

Lindén ilmaisee taidokkaasti ja lämpimällä huumorilla tunteiden sekamelskaa, juurettomuuden kokemusta ja kulttuurien kohtaamispisteitä. Zinaida Lindén kirjoittaa lämpimällä huumorilla. Kirjan käännösoikeudet on myyty Tanskaan, ja julkaisua suunnitellaan myös venäjäksi. Zinaida Lindén (s. 1963) on suomenruotsalainen ja venäläinen kirjailija. Hän on valmistunut Leningradin yliopistosta filosofian maisteriksi pääaineenaan ruotsin kieli ja kirjallisuus.”

Aiemmin syksyllä keskustelimme ystäväporukalla siitä, miten kirjaa valitessa usein pysyttelee omalla mukavuusalueellaan. Päätimmekin ottaa luettavaksi jotain mukavuusalueen ulkopuolelta, mutta jouduin tekemään kompromissin. Minulle lukeminen on elämäntapa ja rakastan kirjojen myötä avautuvia uusia maailmoja, mutta lukeminen on myös tärkeä rentoutumiskeino. Jos luen jotain mitä en koe mielekkääksi, niin lukeminen on työlästä enkä nauti siitä. Tästä syystä päätin romaanien ystävänä osallistua haasteeseen novellikokoelmalla dystopian sijasta.

Rakkaus kolmeen appelsiiniin on koottu kahdeksasta novellista. Kaikille kokoelman novelleille on yhteistä se, että henkilön ajatusmaailma muuttuu jonkin tapahtuman, ison tai pienen, paikallisen tai globaalin, seurauksena. Novellissa Lentäjän poika ihmisistä itsensä eristäneen stuertin mielen nyrjäyttää ilman saattajaa matkustava lapsi, kun taas novellissa Anastaja Oslon pommi-isku ja Utøyan saaren verilöyly vaikuttavat perustavanlaatuisesti perisuomalaisen Matti Pellonpään maailmankatsomukseen.

Zinaida Lindénin kerronta on taidokkaan kaunista ja kokoelma on tasapainoinen. Tarinoita oli miellyttävä lukea ja pidin kokoelman punaisesta langasta, ihmisessä tapahtuvasta muutoksesta. Tarinasta riippuen muutokset ovat joko hyvin hienovaraisia tai sitten isompia, selkeämmin havaittavia. Etenkin tällaiselle tottumattomalle novellien lukijalle kokoelma oli armelias, koska mikään tarina ei jäänyt hämäräksi, vaikka joidenkin kohdalla jouduin miettimään lukemaani pidempääkin.

Olen iloinen, että luin tämän kokoelman ja jos kirjailija kirjoittaa romaaneja, niin tulen ehdottomasti lukemaan teokset. Novelleille en vieläkään syttynyt, koska novelli usein tarkastelee jotain yhtä lyhyttä tilannetta tai hetkeä ja itse taas kaipaan enemmän juonivetoista pitkää tarinaa. Koen, että novellista puuttuu liha luiden ympäriltä. Kirjamakuni ei siis ole edelleenkään muuttunut mutta tunnustan, että Zinaida Lindénin novellikokoelma on hieno.

Jälkisanat:

Suomenruotsalais-venäläinen kirjailija on kirjoittanut novellit ruotsiksi ja kokoelma on saanut toukokuussa Svenska Litteratursällskapet i Finlandin jakaman kirjallisuuspalkinnon.