Koonti luetuista kirjoista

maanantai 24. syyskuuta 2018

Miss You

Eberlen, Kate (2018): Miss You. Suom. Sari Kumpulainen. Gummerus. E-kirja, vastaa painettuna 479 s.

”Rolling Stones laulaa: "I've been holding out so long, I've been sleeping all alone, Lord I miss you." Myös Tess ja Gus kaipaavat toisiaan - mutta he eivät vain ole vielä koskaan tavanneet kunnolla...

Ensimmäisen kerran heidän polkunsa risteävät ohimennen Firenzessä. Silloin 18-vuotias Tess on interreilaamassa parhaan ystävänsä kanssa, Gus matkalla isoveljensä menetystä surevan perheensä kanssa.

Tulevien 16 vuoden aikana elämä heittää molemmat odottamattomiin suuntiin. Väärään ammattiin, yllätysvanhemmaksi, vieraaseen sänkyyn, epätoivoon. Monta kertaa he miltei kohtaavat. Mutta jos kohtalo voi pitää erillään kaksi kuin toisilleen luotua ihmistä, ehkä se voi myös tuoda heidät uudelleen yhteen.

Kate Eberlenin menestysromaani Miss You on vastustamattoman romanttinen ja elämänmakuinen kertomus kohtalon oikuista; siitä, miten elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan. Kirja on täysosuma kaikille Sinä päivänä ja Kerro minulle jotain hyvää -romaaneihin ihastuneille.”

Miss You, Ikävoin Sinua, Kaipaan Sinua. Kirjan otsikko ei aivan vastaa tekstiä, vaikka Gus toisinaan muisteleekin nuorena miehenä Firenzessä kohtaamaansa tyttöä, Tessiä. En tosin aio paljastaa juonesta yhtään tämän enempää, koska esittelyteksti kertoo kaiken olennaisen, eikä siihen ole mitään lisättävää.

Kerronta on sujuvaa ja kaunista, eikä sivuja kääntäessä siirappi tartu sormiin. Jos romanttinen romaani määritellään niin, että kahden ihmisen rakkauden välissä on ylitettäviä esteitä ennen kuin he saavat toisensa, niin tämä ei kuitenkaan ihan täytä kriteereitä. Pikemminkin kirja kertoo kahden eri ihmisen elämäntarinan ja molempien tarina sisältää niin luopumista kuin sopeutumistakin.

Hahmot eivät ole pinnallisia eikä tarina ole vailla yllätyksiä, mutta kirjailija ei mielestäni tavoita samaa koskettavuutta ja inhimillisyyttä kuin esimerkiksi David Nicholls. Kerronnasta puuttuu arjen nokkela dialogi, samoin kuin ajatuksia herättävät havainnot ihmiselämään liittyen. Jos minun pitäisi kuvailla kirjaa yhdellä sanalla, niin sanoisin empimättä sen olevan mietitty. Hyppysellinen traagisuutta, pieni ripaus romantiikkaa, kourallinen pettymyksiä ja aavistus toivoa höystettynä hyvin harkitun tuntuisella kerronnalla saa aikaan ihan viehättävän tarinan, josta en muista muutaman päivän päästä juuri mitään.

Jälkisanat:

Kirjailijan sivujen mukaan häntä on aina kiehtonut se, kuinka monta ihmistä kohtaammekaan päivän aikana. Kuinka monen ihmisen elämä koskettaa meidän elämäämme usein vain hyvin pienen hetken. Tästä pohdinnasta sai alkunsa kirjan päähenkilöt Gus ja Tess ja pikkuhiljaa alkoi kirjan punainen lanka muotoutua.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 10. Ystävän tai perheenjäsen sinulle valitsema kirja.

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Lemmikki

Grebe, Camilla (2018): Lemmikki. Suom. Sari Kumpulainen. Gummerus. E-kirja, vastaa painettuna 507 s.

Brutaali murha ja muutama kylmä talviviikko pienessä Ormbergin kylässä Sörmlandissa yhdistää kolme ihmistä. Poliisi Malinin, joka on suunnitellut uransa ja elämänsä etukäteen valmiiksi. Profiloija Hannen, jonka vaivana ja huolena on alati paheneva muistisairaus. Nuoren Jaken, joka on valmis varjelemaan omaa salaisuuttaan hinnalla millä hyvänsä. Murhan selvittäminen on hengenvaarallista heistä itse kullekin, ja se myös muuttaa heidän elämänsä perusteellisesti. Totuus on hinnaltaan kallis, mutta joskus vain pahin pelko johtaa todelliseen rohkeuteen. Lemmikki kertoo niistä valheista, joita kerromme toisille, ja niistä, joihin päätämme itse uskoa. Se on itsenäinen jatko-osa kriitikoiden ja lukijoiden ylistämälle Kun jää pettää alta -kirjalle.

Camilla Greben esikoisjännäri Kun jää pettää alta oli yksi parhaita viime vuonna lukemiani dekkareita ja odotukset olivat korkealla tämän uusimman kirjan osalta. Kerronta on edelleen sujuvaa ja juoni tiivistyy mukavasti mitä pidemmälle lukee, mutta tarina ei temmannutkaan minua mukaansa. Lukeminen itse asiassa maistui ajoittain vähän puulta, eikä kirjaan tarttuminen erityisemmin houkutellut.

Siinä missä ensimmäisessä kirjassa oli jännittävä ja kekseliäs tarina, niin tässä murhan lisäksi käsitellään yhteiskunnallisesti ajankohtaisia teemoja, kuten maahanmuuttoa ja työpaikkojen siirtymistä Kiinaan. Teemat ovat tuttuja kotimaisestakin mediasta ja vaikka aiheet ovat tärkeitä, niin tarina ei tarjonnut niihin mitään uutta tai muutoin raikasta tulokulmaa. Kantaväestö syrjii maahanmuuttajia, työpaikkoja siirtyy halvemman palkkatason maihin ja maaseutu autioituu.

Dekkaristi laajensi myös henkilögalleriaa, mutta henkilökuvaukset eivät mielestäni yllä edellisen kirjan tasolle. Erityisesti minua närästi se, miten pitkälle edennyttä dementiaa sairastava Hanne Lagerlind-Schön ei muista mitä muutama minuutti aiemmin on tapahtunut, mutta päiväkirjaansa Hanne kuitenkin kirjoittaa tapahtumia ja tuntojaan useamminkin tunnin takaa. Tässä on häiritsevä ristiriita, vaikka jännityksen ylläpitämisen kannalta Hannen päiväkirjamerkinnöillä onkin merkittävä rooli.

Olen miettinyt miksi tämä jäi lukukokemuksena jotenkin vaisuksi ja ehkäpä tässä kompastuttiin siihen, että tarina kiedottiin niin voimakkaasti yhteiskunnallisten asioiden ympärille. Yleisessä keskustelussa näihin aiheisiin liittyy tietyt ominaispiirteet ja siten tietyt rajat, joita on tavallaan noudatettava uskottavuuden saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi. Ruotsalaiset eivät esimerkiksi ole yhtään sen maahanmuuttomyönteisempi kuin suomalaisetkaan, joten näin ollen dekkarissa on oltava perussvensson, jonka mielestä työpaikan siirtyminen Aasiaan ja työttömyys on naapurissa asuvan maahanmuuttajan syytä. Isot ja merkittävät teemat ehkä rajoittivat liikaa mielikuvitusta ja luovuutta, jotka taas pääsivät valloilleen ihan eri tavalla ensimmäistä kirjaa kirjoittaessa. Mene ja tiedä, pitäisi kysyä dekkaristilta.

Jälkisanat:

Lemmikki on vuonna 2017 valittu Ruotsin parhaaksi rikosromaaniksi ja tänä vuonna Pohjoismainen dekkariseura palkitsi kirjan Lasiavain-palkinnolla. Dekkari on kyllä saamiensa palkintojensa väärti, joten suosittelen lukemaan vaikka en itse täysin lämmennytkään.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Hidas kuolema

Schepp, Emelie (2018): Hidas kuolema. Suom. Meri Ala-Tauriala. HarperCollins Nordic. E-kirja, vastaa painettuna 414 s.

Hidas kuolema on Jana Berzelius-sarjan kolmas osa ja tähän mennessä on suomennettu:

2.     Valkoiset jäljet

”Maaliskuisena aamuna löytyy nainen asunnostaan vakavasti pahoinpideltynä. Ensihoitajat tekevät kaikkensa pelastaakseen potilaan, mutta tämä menehtyy matkalla sairaalaan. Kun uhreja tulee lisää, kammottava totuus alkaa vähitellen paljastua: kyse on sarjamurhaajasta. Kun syyttäjä Jana Berzelius saa tutkinnan vastuulleen, aluksi järjettömiltä näyttäneet murhat alkavat vaikuttaa julman suunnitelmallisilta teoilta. Kuka on raakojen murhien takana? Jana aikoo selvittää totuuden yhdessä rikosylikomisario Henrik Levinin ja rikoskomisario Mia Bolanderin kanssa. Samaan aikaan Jana joutuu kasvokkain menneisyyteensä kuuluvan henkilön kanssa, joka pakottaa hänet ylittämään lain rajat.”

Edellisten osien tavoin tämä kolmaskin perustuu silmittömälle väkivallalle sekä Jana Berzeliuksen ja Danilo Peñan kissa-hiirileikille. Tällä kertaa Danilo on pahasti niskan päällä ja Janan on menneisyytensä paljastumisen uhalla keksittävä, miten saa Danilon kuiville mahdottomalta tuntuvasta tilanteesta. Jos kirjalta haluaa taidokasta kerrontaa tai juonen punontaa, niin sitä tämäkään osa ei tarjoa. Hidas kuolema on puhdas skandidekkari, jossa lajityypille ominaisesti panostetaan julmalla tavalla toteutettuihin murhiin ja sosiopaattimurhaajan jahtaamiseen. Tosin Jana Berzelius-sarja saa ripauksen lisämaustetta syyttäjästä, joka tutkinnan ohella listii vasemmalla kädellä pahiksia ja oikealla peittelee jälkikään.

Mikä ihme sarjassa on sitten niin kiehtovaa, että hankin aina uuden osan? En oikein osaa sanoa. Rakastan kirjasarjoja ja aina uuden osan ilmestyttyä minussa herää pieni toivo siitä, että taustatarinassa tällä kertaa tapahtuisi jotain kehitystä. Valitettavasti tämä sarja tuntuu kolmen osan jälkeen polkevan paikoillaan. Perusasetelma on se, että Danilo hankkii Janan kiipeliin, mutta molemmat putoavat aina tavalla tai toisella jaloilleen. Poliisikaksikko Henrik Levin ja Mia (Maria) Bolander puolestaan saavat vaihtelevasti tilaa, mutta molemmista hahmoista puuttuu syvyys. Hyvä poliisi Henrik Levin on väsynyt mutta onnellinen aviomies ja isä, paha poliisi Mia Bolander puolestaan roikkuu baareissa iskemässä itselleen seuraa. Toivoisinkin enemmän panostusta henkilöhahmoihin eikä minua haittaisi ollenkaan, vaikka se tapahtuisi raakojen väkivaltakohtausten kustannuksella.

Jälkisanat:

Minulla on merkillinen viha-rakkaussuhde tähän sarjaan enkä epäile sekuntiakaan, ettenkö hankkisi neljättä osaa. Tarina etenee siinäkin varmasti edellä mainitun tutun kaavan mukaan, koska Jana ja Danilo eivät voi selvittää välejään lopullisesti ennen viimeistä osaa tai muuten tarinalta lähtisi pohja. Ainoa jännitettävä asia siis on, että minkälaisia uusia murhatapoja dekkaristi on keksinyt.

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Tämän kaiken minä annan sinulle

Redondo, Dolores (2018): Tämän kaiken minä annan sinulle. Suom. Sari Selander. Gummerus. E-kirja, vastaa painettuna 698 s.

”Auto suistuu tieltä Ribeira Sacran viinialueen jyrkillä rinteillä Pohjois-Espanjassa. Onnettomuudessa menehtyneen Álvaron kuolema tulee hänen puolisolleen, kirjailija Manuel Ortigosalle sokkina, eikä tämä järkytys jää viimeiseksi. Hautajaiset pidetään Álvaron perheen sukukartanon hautausmaalla Galiciassa. Manuelille selviää, että hänen miehensä oli upporikas markiisi, joka kuului yhteen Espanjan vaikutusvaltaisimmista suvuista. Miksi hän salasi puolisoltaan siniverisen taustansa? Miksi kylän poliisi epäilee, että Álvaron kuolema ei ollutkaan onnettomuus? Manuel ajautuu mukaan maalaispoliisin tutkimuksiin, joiden aikana selviää, ettei mikään markiisi Álvaro Muñiz de Dávilan elämässä ollut niin kuin hyväuskoinen kirjailija oli aina kuvitellut - ja että tämän kummallinen, töykeä aatelisperhe on valmis menemään hyvin pitkälle suojellakseen salaisuuksiaan.”

Dolores Redondon Premio Planeta -voittajaromaani on runsas ja kiehtova kirjallinen mysteeri, jolle tunnelmallinen Galicia viinitiloineen, vanhoine kartanoineen ja luostareineen luo poikkeukselliset puitteet.

Pidin hurjasti Dolores Redondon Baskimaan murhat -trilogiasta enkä ihmettele yhtään, että tämä uusin voitti merkittävän kirjapalkinnon. Oli kertakaikkinen nautinto lukea tämä kirja, jota en kuitenkaan luonnehtisi puhtaaksi dekkariksi. Tarinassa paneudutaan henkilöihin, heidän taustoihinsa ja keskinäisiin jännitteisiinsä, kuvaillaan paljon tapahtumapaikkojen miljöötä sekä tutustutaan viiniviljelyyn. Tarina ei kuitenkaan lähde rönsyilemään, vaan keskiössä on koko ajan markiisi Álvaro Muñiz de Dávilan kuoleman todistaminen onnettomuuden sijasta murhaksi.

Esittelyteksti kertoo kaiken tarpeellisen ja suosittelen lämpimästi lukemaan, jos pitää psykologisesta jännityksestä. Tosin se täytyy todeta, että tutkimuksissa tulee ilmi tapahtumia joista en itse niin välittäisi lukea, mutta toisaalta niillä on paikkansa nykyisyyden selittäjänä eikä niillä mässäillä. Pidänkin siitä miten Dolores Redondo kuvaa tapahtumia hillityn realistisesti. Hänellä ei ole mitään tarvetta järkyttää tai kohahduttaa, vaan lukija koukutetaan tarinaan ihan muilla keinoilla kuten mielenkiintoisilla henkilöillä sekä salaisuuksilla, jotka pikkuhiljaa tekstin edetessä paljastuvat.

Jälkisanat:

Kustantajan sivujen mukaan Dolores Redondo oli viime vuonna Espanjan luetuin kirjailija ja hänen teoksiaan on myyty yksin Espanjassa 1,5 miljoonaa kappaletta. Premio Planeta – palkinto puolestaan on espanjalaisen kielialueen suurin kirjallisuuspalkinto ja palkinto myönnetään löytämieni tietojen mukaan romaanikäsikirjoitukselle.

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Swing Time

Smith, Zadie (2017): Swing Time. Suom. Irmeli Ruuska. WSOY. E-kirja, vastaa painettuna 463 s.

”Zadie Smithin kunnianhimoinen, runsas romaani Swing Time vie lukijaa monikulttuurisesta Lontoosta rujonkauniiseen Afrikkaan. Kaksi maitosuklaan väristä tyttöä haaveilee tulevansa tanssijaksi, mutta vain toisella, Traceylla, on siihen lahjoja. Köyhyyden kierre ei vain katkea; lyhyen tanssijanuran jälkeen vuokrakasarmit sulkevat Traceyn taas sisäänsä. Nimettömäksi jäävällä kertojalla on ideoita, sosiaalista omaatuntoa ja vapaus lähteä. Monirotuisen Lontoon svengaavasta ilmapiiristä hän siirtyy poptähden tiimissä Länsi-Afrikkaan perustamaan tytöille koulua. Tyttöjen välinen ystävyys särkyy, mutta toisistaan he eivät irti pääse. Säkenöivä ja syvästi inhimillinen Swing Time on romaani ystävyyden voimasta, musiikista yli rajojen ja sitkeistä juurista, jotka ankkuroivat ihmisen aikaansa ja omaan itseensä.”

Minusta tarina on kahden tytön kasvukertomus, jonka kautta tarkastellaan sosiaalista perimää ja mahdollisten ongelmien siirtymistä seuraavalle sukupolvelle.  Minäkertojan äiti on tummaihoinen kansalaisaktivisti ja isä valkoista työväenluokkaa, jota politiikka tai yhteiskunnalliset asiat eivät niinkään kiinnosta. Minäkertojan ystävän Traceyn äiti puolestaan on valkoinen yksinhuoltaja ja tummaihoinen isä pelkkä ongelma.

Minäkertoja ja Tracey tapaavat toisensa tanssitunnilla ja nopeasti selviää, että Traceyllä on lahjoja toisin kuin minäkertojallamme. Tracey ei kuitenkaan kasvaessaan tanssi tähtiin eikä minäkertojastakaan tule äitinsä toiveiden mukaista yhteiskunnallisesti valveutunutta kansalaista, vaan maailmanlaajuisesti ihaillun poptähti Aimeen avustaja. Tosin Aimeen avustajana kertoja pääsee osallistumaan koulun perustamisessa Afrikkaan, mutta lopulta tahraa nimensä ja maineensa tehdessään suutuspäissään karkean arviointivirheen. Molempien, sekä Traceyn että minäkertojan, osalta ympyrä sulkeutuu ja aikuisina he ovat siinä pisteessä mistä he lähtivätkin.

Pelkistetymmän kerronnan ystävänä en oikein päässyt tähän tarinaan sisälle ja omaan makuuni tässä on liikaa isoja teemoja ja karrikointia. Aimee on Madonnan kopio hyväntekeväisyydeksi verhottuine tempauksineen ja molempien tyttöjen vanhemmat puolestaan jonkinlaisia oman rotunsa tai sosioekonomisen asemansa stereotypioita. Tummaihoinen on joko Martin Luther Kingin hengessä jonkin sortin kansalaisaktivisti tai puolirikollinen, valkoinen puolestaan vuokralla asuva lihava yksinhuoltajaäiti tai tavallista keskiluokkaista elämää viettävä mies. En löytänyt tarinasta esittelytekstin syvyyttä enkä myöskään monikulttuurisen Lontoon svengaavaa ilmapiiriä. Koin ilmapiirin enemmänkin hajottavaksi kuin voimaannuttavaksi ja swing-jazzin sijasta kuulin vain tumman bluesin säveliä.

Jälkisanat:

Minulla oli ehkä liian suuret ennakko-odotukset ja kuvittelin saavani lukea jotakin Elena Ferranten ja Elif Shafakin väliltä. Tyttöjen välisen monimutkaisen ystävyyden kuvaus jäi kuitenkin kauas Elena Ferrantesta ja yhteiskunnankin kuvaus tuntui kovin yksinkertaistetulta ja kaavamaiselta. Lukukokemus jäi vähän ontoksi.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 9. Kirjan kansi on yksivärinen.

torstai 26. heinäkuuta 2018

Kenekään ei pitänyt tietää

Knight, Renée (2017): Kenenkään ei pitänyt tietää. Suom. Arto Schroderus. Otava. E-kirja 319 s.

”Entä jos kirja, jota olet lukemassa, kertookin sinusta?

Kun Catherine Ravenscroft alkaa lukea yöpöydälleen ilmestynyttä salaperäistä kirjaa, hän tajuaa pian joutuneensa keskelle painajaista. Vieras mies -niminen romaani paljastaa piinallisen yksityiskohtaisesti Catherinen elämän kammottavimman salaisuuden. Salaisuuden, jonka tiesi hänen lisäkseen yksi ainoa ihminen - ja tuo ihminen on kuollut.

Gillian Flynn, Paula Hawkins... ja nyt Renée Knight. Mestarillinen psykologinen trilleri pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti.”

Mestarillinen psykologinen trilleri on mielestäni liioittelua, mutta juoni on osattu punoa niin, että asioiden oikea laita jää pimentoon kirjan loppupuolelle asti. Tarinan hidastempoisuus ja peruskuvioiden tuttuus antaa ensin valheellisen kuvan ja mietin useampaan otteeseen, että tässä on taas yksi kirjailija joka on keksinyt pyörän uudestaan. Annoin kuitenkin kunniaa siitä, että tarinassa on hieman erilainen lähtökohta, eli päähenkilön salaisuus on kerrottu omakustanteisessa kirjassa ja päähenkilö saa pyytämättä oman kappaleensa suoraan yöpöydälleen toimitettuna.

Yöpöydältä löytynyt kirja suistaakin palkitun dokumentaristi Catherine Ravenscroftin elämän raiteiltaan ja epätoivoisena Catherine yrittää kaikin keinoin estää salaisuutensa paljastumisen suuremmalle yleisölle. Lopulta kirjan kirjoittaja pääsee kuitenkin niskan päälle ja Catherine voi vain yrittää selvitä kurimuksesta, johon Catherinen näkökulmasta täysin ulkopuolinen ihminen on hänet suistanut. Loppuun ajettuna Catherinen on kuitenkin lopulta paljastettava totuus tapahtumien todellista kulusta ja vain toivottava, että hän saa oikeutta. Loppuun päteekin sanonta ”Totuus ei pala tulessakaan”.

Tarina on oiva muistutus siitä, miten me turhan usein vedämme omat johtopäätökset omasta mielestämme täysin selvien todisteiden valossa. Valokuvistakin näemme sen mitä haluamme nähdä, mutta jos pysähtyisimme ennakkoluulottomasti tarkastelemaan kuvaa, niin voisimme löytää jotain mikä muuttaakin koko asetelman päälaelleen. Lukiessa kuitenkin tuskailin useampaan otteeseen sitä, että tapahtumat etenivät minun makuuni turhan verkkaisesti ja aivan kuin yritettäisiin loputtomiin kehrätä jonkinlaista huipennusta. Varsinaista huipennusta ei mielestäni koskaan tullut, mutta tajusin vasta lopussa miten ovelasti kirjailija oikeastaan onnistui harhauttamaan. Kuvittelin jo tienneeni loppuratkaisun, mutta sainkin yllättyä.

Jälkisanat:

Kuumuuden takia ajatus ei oikein tahdo kulkea ja mietin pitkään mikä tässä oli poikkeavaa. Lopulta tajusin, että tästä trilleristä puuttuu muun muassa poliisitutkinta. Keskushenkilöt selvittävät asiat keskenään, eikä omakustanteisen kirjan kirjoittajakaan pysy salaisuutena kovin pitkään. Tarina paljastaakin kortit jo hyvissä ajoin mutta kuten jo edellä totesin, loppuratkaisua ei hevin osaa arvata.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti. Valinta tapahtui niin, että avasin kategorian ”Dekkarit ja jännitys” ja kun sattui sellainen sivu eteen jossa tuntui olevan useampikin kiinnostava kirja, niin tökkäsin sormella ruutua.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Noita

Läckberg, Camilla (2017): Noita. Suom. Outi Menna. Gummerus. E-kirja, vastaa painettuna 687 s.

”Tyttö katoaa jäljettömiin maatilalta Fjällbackan liepeiltä, mikä herättää hätää ja nostaa pintaan kipeitä muistoja. Kolmekymmentä vuotta aiemmin täsmälleen samasta paikasta katosi nelivuotias tyttö, joka myöhemmin löytyi paikalta kuolleena. Tuolloin sieppaamisesta ja taposta syytettiin kahta teinityttöä. Heistä toinen jäi elämään hiljaiseloa Fjällbackaan. Toinen heistä ei ole astunut jalallaan paikkakunnalle oikeudenkäynnin jälkeen - paitsi nyt, kun hän palaa Fjällbackaan ihailtuna näyttelijänä kuvaamaan tähdittämäänsä elokuvaa Ingrid Bergmanista. Patrik Hedström Tanumin poliisilaitoksen kollegoineen alkaa tutkia, mikä kahta rikosta yhdistää. Apua he saavat Erica Falckilta, joka on aikeissa kirjoittaa vanhasta tapauksesta kirjan. Tutkimuksen edetessä alkaa paljastua, että salaisuuksien juuret kiemurtelevat kauas 1600-luvulle ja noitaroviolla poltetun naisen langettamaan kiroukseen.”

Olin jo aivan varma etten tule lukemaan enää yhtäkään Läckbergin kirjaa, mutta toisin kävi. Kalamiesten jälkeen kaipasin jotain superhelppoa ja jollain tapaa harmitonta luettavaa, vaikka Fjällbacka-sarjassakin joku tai jotkut aina hengestään pääsevät. Sain sitä mitä kaipasin, eikä tällä kertaa ne asiat mitkä aiemmissa kirjoissa ovat enenevissä määrin ärsyttäneet, nyppineet juuri lainkaan. Päinvastoin, oli oikeastaan mukavakin lukea kun jo ennalta tiesin tarinan rakenteen ja pystyin kohtuullisen hyvin arvaamaan sen, miten asiat tulisivat etenemään ennen totuuden paljastumista.

Kirjan tapahtumat käynnistetään 1600-luvulta ja loppunäytös käydään 400 vuotta myöhemmin jälkipolvien kesken. Ajassa liikkuminen jopa satojen vuosien aikajänteellä määrittää jokaista lukemaani Läckbergin kirjaa, mutta toisaalta on nostettava hattua siitä, että siirtymät nykyajasta menneisyyteen ja toisinpäin eivät koskaan ole olleet kömpelöitä. Tässäkin tarinassa dekkaristi sitoo näppärästi yhteen kolmen aikatason tapahtumat ja sujuvasti liikutaan noitavainojen ajasta kolmenkymmenen vuoden takaiseen Stella Strandin murhaan ja siitä nykypäivään.

Juoni on rönsyilevä ja pienen Nea (Linnea) Bergin kadottua epäilyksen varjoja heitellään niin vastaanottokeskuksen asukkaiden, kuin aikoinaan Stellan murhan tunnustaneiden Helen Perssonin ja Marie Wallin ylle. Nean katoamisen lisäksi tarinassa käsitellään suhtautumista maahanmuuttajiin sekä rankkaa koulukiusaamista, joten perinteistä dekkaria on höystetty yhteiskunnallisilla teemoilla, joihin liittyy yllättävänkin raakoja tapahtumia. Mielestäni tarinassa onkin aiempiin kirjoihin verrattuna huomattavasti enemmän väkivaltaa, mutta se mikä pysyy muuttumattomana kirjasta toiseen, on Mellbergin suunnaton typeryys. Tällä kertaa olisin toivonut, että Läckberg olisi kirjoittanut Mellbergin eläkkeelle mutta ei, Mellberg saa ilmeisesti mellastaa seuraavassakin kirjassa.

Monipolvinen ja rönsyilevä juoni huipentuu lopulta loppuratkaisuun, joka pysyi minulle täytenä yllätyksenä. Noitavainojen yhteys nykyisyyden tapahtumiin kuitenkin tuntui hyvin löyhältä ja aivan liian kaukaa haetulta, joten jäin miettimään mikä merkitys noitavainoilla tarinassa oli? Ehkäpä noitavaino oli vain sopiva vertauskuva koulukiusaamiselle ja maahanmuuttajiin kohdistuvalle vihalle. Tarinaa olisi voinut hyvinkin hieman tiivistää, mutta suureksi yllätyksekseni pidin tätä ihan kelpo luettavana. Fjällbacka-sarjan kirjat taitavatkin olla kuin oikein makea leivos. Kun kirjan ottaa luettavakseen muutaman vuoden välein oikealla hetkellä, niin ei tule huono olo.

Jälkisanat:

Kirja osoittaa konkreettisesti sen, miten lukukokemus on sidoksissa hetkeen ja mielentilaan. Nyt tiesin mitä tarvitsen ja tiesin myös tarkalleen mikä kirja pitää ottaa luettavaksi, joten pidin lukemastani. En usko, että olisin ollut ihan samaa mieltä, jos olisin lukenut kirjan heti ilmestymishetkellä fiiliksestä välittämättä.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä. Noita ei varsinaisesti ole kirja elokuvan tekemisestä, mutta yksi päähenkilöistä, Marie Wall, on tähdittämässä elokuvaa.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Kalamiehet

Obioma, Chigozie (2016): Kalamiehet. Suom. Heli Naski. Atena. E-kirja, vastaa painettuna 336 s.

”Kun Benin isä joutuu lähtemään töihin Nigerian toiselle laidalle, Ben ja hänen kolme veljeään käyttävät tilaisuutta hyväkseen. Pojat ryhtyvät kalastelemaan pienen kylän kupeessa virtaavassa joessa, mikä on ankarasti kiellettyä. Joki on pahasti saastunut. Eräällä kalareissulla nelikko törmää paikalliseen kylähulluun. Tämä ennustaa, että yksi veljistä tulee surmaamaan toisen. Synkkä ennustus käynnistää tapahtumasarjan, joka paisuu traagisiin, lähes myyttisiin mittoihin. Samalla perheromaani kasvaa värikylläiseksi kuvaksi nyky-Nigeriasta, Afrikan väkirikkaimmasta maasta.”

Suljettuani kirjan kannet olin hyvin hämmentynyt, ehkä vähän järkyttynytkin joidenkin tapahtumakuvausten suoruudesta. Tarinassa ja arjen kuvauksessa on paikoitellen jotain karkeaa ja alkukantaista, jotain josta puuttuu täysin länsimainen häveliäisyys. Ajattelin lukiessani useammankin kerran, että ”Herranen aika, mitä minä juuri luen” vaikka toki järjellä ymmärsin, että kyseessä on keksitty tarina eikä tapahtumat perustu todellisuuteen. Reaktiot kielivätkin selkeästi siitä, että tarina on väkevä ja kirjailija tulee hyvin erilaisesta kulttuurista, jossa vallitsee erilaiset kirjoittamattomat säännöt.

Kirjan esittelyteksti kertoo tiivistetysti tarinan punaisen langan, joten en paljasta tapahtumista tämän enempää. Ajattelin romaanin kuitenkin olevan jonkinlainen nuorten poikien kasvukertomus, mutta pikemminkin tämä on kuvaus pelosta ja yhden perheen tuhoutumisesta. Tarina siitä miten paikallisen kylähullun ennustus lopulta toteuttaa itsensä, mutta toisaalta olisiko tapahtumat edes voineet mennä jollakin toisella tavalla maassa, jossa elää vahvana rinnakkain sekä kristinusko että taikausko. Taikausko tosin taitaa viedä voiton Jumalan sanasta, ainakin tämän tarinan perusteella.

Lukiessani mietin useampaankin kertaan, että miksi ihmeessä kirjailija on kirjoittanut tällaisen tarinan ja asia selvisi kirjailijan jälkisanoista. Kirjailija halusi kertoa tarinan perhesiteistä ja siitä mitä tapahtuu, kun ne katkeavat. Laajemmalla tasolla hän taas halusi ottaa kantaa Nigerian yhteiskuntapoliittiseen tilanteeseen ja heimojen välisiin ristiriitoihin, mutta tämäkään ei vielä selittänyt minun mieltäni ravistelleita tapahtumakuvauksia. Lopussa kirjailija kuitenkin toteaa, että hullun Abulun tarinan pohjalta hän haluaa käynnistää julkisen kampanjan, jolla autettaisiin saamaan Abulun kaltaiset ihmiset laitoksiin ja heistä pystyttäisiin pitämään huolta. Asiat saivat kuin saivatkin selityksensä ja minä mieltäni tyynnyttävän vastauksen. En kuitenkaan osaa sanoa pidinkö tarinasta vai en. Luulen, että tämä kirja vaatii pidempää pureskelua ja pohdintaa.

Jälkisanat:

Lukeminen todellakin avaa maailmoja. Jään pohtimaan länsimaisessa yhteiskunnassa vallitsevia moraali-, soveliaisuus- ja häveliäisyyssääntöjä, joiden mukaan minunkin reaktioni selkeästi määräytyivät. Tarinassa oli kohtia joissa jäykistyin ja ensimmäinen ajatus oli, että ”Ristus sentään, ei tällaista voi sanoa ääneen saatika kirjoittaa kirjaan”, mutta minä olen oman kulttuurini vanki.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Tuulisen saaren kirjakauppias

Zevin, Gabrielle (2014): Tuulisen saaren kirjakauppias. Suom. Tero Valkonen. Gummerus. E-kirja, vastaa painettuna 239 s.

”A. J. Fikry on melkein nelikymmenvuotias, eikä elämässä ole käynyt niin kuin piti. Hänen vaimonsa on kuollut kolarissa, yhdessä perustetulla kirjakaupalla menee huonommin kuin koskaan, ja hänen aarteensa, harvinainen Edgar Allan Poen ensimmäisen teoksen hyväkuntoinen laitos, on varastettu. Kirjatkaan eivät enää tuota iloa. Sitten kaupan takahuoneesta löytyy outo, elävä paketti. Odottamaton tapaus muuttaa Fikryn elämän, antaa hänelle mahdollisuuden aloittaa kaikki alusta. Muutoksen myötä ihmiset palaavat Fikryn elämään. Ystävät, sukulaiset ja liiketuttavat; kyläläiset, lukijat ja kirjailijat. Kirjat ja tarinat avautuvat taas Fikrylle, ja niiden avulla hän alkaa kirjoittaa tyttärelleen kirjettä, jossa hän hahmottelee elämän tarkoitusta. Tuulisen saaren kirjakauppias on unohtumaton kertomus muutoksista ja uusista mahdollisuuksista, siitä, miksi luetaan ja miksi rakastetaan.”

Olin mielestäni lukenut kaikki kirjat joissa luetaan kirjaa, viimeisimpänä Nina Georgen Pieni kirjapuoti Pariisissa. Helmet-lukuhaasteen FB-ryhmässä joku ryhmäläisistä vinkkasi tästä kirjasta ja bingo, tässä oli minun kirjani haasteen kohtaan 16. Kirjassa luetaan kirjaa. Aloitettuani lukemisen tarina kuitenkin tuntui hurjan tutulta ja tajusin, että tämä on yksi niistä kirjoista jotka olen joskus jättänyt kesken. Nyt keskeyttäminen ei käynyt mielessä ja ajattelin kirjan alussa: ”Joskus kirjat löytävät luoksemme vasta oikean hetken tullen”. Päästyäni viimeiselle sivulle en kuitenkaan surrut sitä, miten kaiken hyvän on aikanaan loputtava.

A. J. Fikry pitää Alice Islandilla kirjakauppaa nimeltään Island Books. Kirjakaupan perustaminen saarelle oli Fikryn edesmenneen vaimon Nicolen idea ja Nicin kuoltua Fikry on pahasti eksyksissä. Rakkaus kirjoihin ja lukemiseen ei ole kuollut, mutta Fikry tuntee olevansa saarella muukalainen. Lenkkiä joka sitoi hänet yhteisöön, ei enää ole. Sisällä oleva tyhjyyden tunne on liian helppo turruttaa hyvällä viinillä ja eräänä aamuna herätessään Fikry huomaa, että arvokas Edgar Allan Poen runokokoelma, hänen eläkevakuutuksensa, on varastettu. Elämään pettynyt Fikry alkaa taas pitkästä aikaa juosta ja koska liikkeessä ei ole enää mitään varastamisen arvoista, Fikry jättää oven auki juoksulenkkiensä ajaksi. Päätös mullistaa Fikryn elämän.

Eräänä perjantaina lenkiltä palatessaan Fikry löytää liikkeestä 2-vuotiaan Maya-tytön. Mayan mukana on lappu, jossa Mayan äiti kertoo ettei hän pysty enää huolehtimaan lapsesta, mutta hän haluaa Mayasta kasvavan lukija. Toisen ihmisen tekemän luopumisen johdosta Fikry puolestaan tulee saamaan paljon. Hänestä tulee isä, kirjakaupassa aletaan pitämään lukupiirejä ja Fikrystä tulee omana itsenään tärkeä osa pientä yhteisöä. Onnettarella on kuitenkin vielä yksi ässä hihassaan ja tulevaisuus näyttää valoisalta. Fikryllä on rinnallaan perhe, luotettavia ystäviä ja liikekin menestyy. Kaikilla on kuitenkin oma elämänpolkunsa ja Fikryn elämänpolku alkaa viemään häntä yllättävään, peruuttamattomaan suuntaan.

Tarina on aika klassinen. Puolisonsa menettänyt ihminen löytää taas elämäänsä valon, mutta onni tulee olemaan katkeransuloista. Sekaan on ujutettu muutama hieman yllättäväkin käänne, joten ihan ennalta arvattava tämä ei suinkaan ollut, mutta toisaalta kirjailija vähän vesitti tarinan liian pikkuvanhalla tytöllä. Maya on jo taaperoiässä ajatusmaailmaltaan kypsä ja jollain tapaa hyvin aikava, joten tässä oli merkillinen ristiriita joka yllättävän paljon ärsytti. Ristiriita taitaakin olla paras sana kuvaamaan omaa lukukokemustani. Toisaalta tarina on pinnallinen, jotenkin perusamerikkalainen nyyhkytarina, mutta toisaalta paikka paikoin löytyy ihan pohdintaakin eletystä elämästä ja elämästä ylipäätään. En sano kirjaa kivaksi pikku välipalaksi, mutta menee sarjaan kevyttä ja viihdyttävää kesäillan lukemista.

Jälkisanat:

En mitenkään ihastunut kirjaan, mutta tarina herätti kiinnostukseni kirjailijan tuotantoa kohtaan. Saadakseni paremman käsityksen lukisin mielelläni kirjailijan jonkin toisen kirjoittaman kirjan, mutta ilmeisesti hänen kahdeksasta teoksestaan on suomennettu vain tämä Tuulisen saaren kirjakauppias. Toisaalta en tämän perusteella ihmettele jos kirjoja ei ole koettu kääntämisen väärtiksi, mutta toisaalta on vähän harmikin jos päätökset tehdään yhden kirjan menekin perusteella.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 16. Kirjassa luetaan kirjaa.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Kanikirjat


Kanikämppis
Tuulisen saaren kirjakauppias on edelleen kesken, koska jouduin vaihtamaan lennossa A. J. Fikryn kaneihin. Uusi työ oli lähtenyt kivasti käyntiin ja muuttoakin oli mukava järjestellä. Pedantilla ja järjestelmällisellä ihmisellä hommat olivat paremmin kuin hyvin hanskassa ja odotin kovasti sitä, että muuton jälkeen elämä palaa tuttuihin uomiinsa ja arki normalisoituu, tosin paremmin organisoituna. Kaikki ajatukset ja suunnitelmat heittivätkin häränpyllyä, kun ennen muuttoa minun luokseni muutti pieni kanityttö. Iloinen ja hieno asia, mutta minulla ei vain ollut minkään valtakunnan käsitystä kaneista tai kanin elämästä.

Onneksi järjestelyissä meni muutama päivä, joten illat vietin etsimällä googlesta tietoa. Lisäksi ostin ja tilasin kaneja käsitteleviä kirjoja, mutta tässä kohtaa täytyy todeta, että kirjat olivat aikalailla turhia. Googlettamalla olin jo löytänyt samat pinnalliset perustiedot mitä kirjoissa, joten ostokirjat olivat turhaa rahan menoa. Kirjoilta olisin lemmikkikanin esittelyn lisäksi toivonut jonkinlaista perusteellisempaa katsausta kanin käsittelyyn, apua kanin mielenliikkeiden tulkintaan sekä ennaltaehkäisyn näkökulmasta jonkinlaista osiota mahdollisista käytöshäiriöstä ja niiden korjaamisesta. Yksikään lukemani kirja ei tarjonnut minkäänlaista syvällisempää analyysia kanista psyko-fyysisenä kokonaisuutena ja aikalailla toistettiin vain samaa mantraa siitä, kuinka kani on täysin väärinymmärretty lemmikki.

En halua sanoa lukemiani kanikirjoja täysin hyödyttömiksi, mutta kirjoja huomattavasti paremmaksi tietolähteeksi on osoittanut lähisuku, Mustin & Mirrin myyjä sekä netti keskustelupalstoineen ja blogeineen. Kani on kuitenkin varsin yleinen lemmikki, joten olen enemmän kuin ymmälläni siitä, miten vähän tietoa kanista löytyy yksien kansien välistä. Nyt esimerkiksi haluaisin tietää voiko kani tuntea eroahdistusta? Jos kyseessä olisi koira, löytäisin varmasti vastauksen jokaikisestä koirakirjasta samoin kuin vinkit siihen, miten koiran eroahdistusta voidaan helpottaa. Kanin omistajana saan vain arvuutella, googletella ja yrittää kokeilemalla selvittää mikä kanisteria vaivaa. Ehkä se sittenkin vain murjottaa, mene ja tiedä.