Koonti luetuista kirjoista

torstai 4. tammikuuta 2018

Pieni elämä

Yanagihara, Hanya (2017): Pieni elämä. Suom. Arto Schroderus. Tammi. E-kirja, vastaa painettuna 939 s.

”Romaani joka kuohutti Amerikkaa. Ällistyttävä, järkyttävä ja liikuttava kuvaus ystävyydestä, tummasävyinen tutkielma muistin tyranniasta ja inhimillisen sietokyvyn rajoista. Neljä pennitöntä opiskelutoveria muuttaa New Yorkiin. Komea Willem haluaa näyttelijäksi, sukkela JB taidemaalariksi ja turhautunut Malcolm arkkitehdiksi. Nelikon keskiössä on säkenöivä, salaperäinen Jude, jonka traumaattinen menneisyys ei jätä ystävyksiä rauhaan.

Siinä missä rakkaus, menestys ja addiktiot osoittautuvat vuosien mittaan ohimeneviksi ilmiöiksi, pysyttelee Jude sitkeästi kaiken avun ulottumattomissa. Rikkinäisen Juden kujanjuoksua kuvatessaan Yanagiharan kohuttu romaani sukeltaa tummista tummimpiin vesiin, mutta ystävyyden, sen kauneuden ja murheiden, tulkkina se kulkee vakaasti kohti valoa.”

En dekkareita lukuunottamatta ole juurikaan lukenut amerikkalaista kirjallisuutta, koska se ei ole oikein koskaan puhutellut. Lukemissani kirjoissa on aina tuntunut olevan jonkinlaista tarkoituksenhakuista yhteiskunnallista analyysiä, jonka seurauksena itse tarinat taas ovat liukuneet teennäisyyden ja liioittelun puolelle. Olen kyllä seuraillut amerikkalaisten kirjailijoiden ja heidän teostensa ympärillä käytyjä keskusteluja, mutta tälle kirjalle olen ollut sokea. Kun Pieni elämä tupsahti joulukalenterin luukusta mukavalla alennuksella, niin sen enempää miettimättä hankin kirjan ja toivoin Hanya Yanagiharan muuttavan käsitykseni amerikkalaisesta nykykirjallisuudesta.

JB (Jean-Baptiste) Marion on aloitteleva taiteilija, Malcolm Irvine uransa alussa oleva arkkitehti, Willem Ragnarsson halajaa näyttelijäksi ja Jude St. Francis työskentelee apulaissyyttäjänä Yhdysvaltain liittovaltionsyyttäjän virastossa. Tämä collegessa toisensa tavannut ja tiiviin ystäväporukan muodostama nelikko on opintojensa päätyttyä päätynyt New Yorkiin ja tarina kuvaa ystävysten hyvin poikkeuksellista ystävyyttä seuraavien vuosikymmenten ajan. Vuosien aikana JB:stä tulee menestynyt kuvataiteilija, Malcolmista mainetta niittänyt arkkitehti, Willemistä eturivin näyttelijä ja Judesta huippujuristi.

Tarina ei kuitenkaan ole kuvaus neljän ystävyksen amerikkalaisen unelman toteutumisesta, vaan se on raju ja todentuntuinen kertomus yhden miehen, Jude St. Francisin, loputtomasta taistelusta menneisyyden demoneja vastaan. Kertomus siitä, miten lapsuudessa ja nuoruudessa tapahtuneet traumaattiset asiat kulkevat mukana aikuisuuteen, miten häpeä ja pelko voi eristää ihmisen ja miten itseään ei pääse pakoon. JB, Malcolm, Willem sekä muut läheiset tuovat Juden tarinaan tervetulleita suvantokohtia joissa lukija voi hetken hengähtää, mutta toisaalta kirjailija osoittaa lähipiirin avulla, ettei itsetuhoista ja avusta kieltäytyvää ihmistä voi vain rakastaa ehjäksi. Mitkään teot tai sanat eivät auta. Rakkaus, läheisyys ja onnellisuus ei ole Jude St. Francesia varten, se on muita varten.

Tarinassa kuvataan raadollisesti sitä, miten julmasti kaltoin kohdellusta lapsesta kasvaa julmasti itseään kohteleva aikuinen. En kuitenkaan pidä tarinaa täysin epäuskottavana tai liioiteltuna, koska kaikessa karmeudessaan siinä on jonkinlainen logiikka. Alistettu lapsi janoaa rakkautta ja hyväksyntää. Saa sitä, mutta ei ehdoitta. Nuorena puolestaan toimii niin kuin on oppinut toimimaan, koska ei ole ollut muita esimerkkejä. Aikuisena minäkuva on jo niin vaurioitunut, että pelkää elämää eikä usko ansaitsevansa mitään hyvää. Se mitä Judelle on tapahtunut, ei ole tässä maailmassa mitenkään mahdotonta. Tällaista voi oikeasti tapahtua ja luultavasti jopa tapahtuukin.

Mielestäni kirjailija kuvaa uskottavasti sitä, miten traumatisoitunutkin ihminen pystyy toimimaan päivällä jokseenkin normaalisti, mutta pimeän laskeutuessa ja maailman hiljetessä painajaismaiset muistot heräävät ja ottavat ylivallan. Tarinassa on myös hyvin tavoitettu itseään häpeävän ihmisen ajatusmaailmaa niin pelkoineen kuin arvottomuuden ja kelpaamattomuudenkin tunteineen. Jos Juden tarina on raskasta luettavaa, niin liikuttavan tarinasta tekee läheisten tasapainoilu. Mielessä pyöriviin kysymyksiin haluttaisiin vastauksia, mutta ei oikein tohdita kysyä ettei suistuta jonkin sellaisen reunan yli, josta ei ole enää paluuta. Selän kääntäminen ja hylkääminen ei ole kuitenkaan minkäänlainen vaihtoehto. Kirjailija onkin kirjoittanut rankan ja mieleenpainuvan tarinan, joka taitaa jäädä ajatuksiin pitkäksi aikaa kummittelemaan.

Jälkisanat:

En pidä itseäni millään muotoa herkkänä lukijana ja ehdin jo ajatella, että suhtaudun tarinaan yllättävän neutraalisti. Puolenvälin ylitettyäni huomasin, että tarina meni ihon alle ja se näkyi huonosti nukuttuina öinä ja sekavina unina. Tämän kirjan perusteella en tule lukemaan kirjailijan mahdollisia seuraavia romaaneja, joten näin ollen tämä jää ainokaiseksi Hanya Yanagiharan kirjaksi jonka olen lukenut.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 24. Surullinen kirja.

Ei kommentteja: