Koonti luetuista kirjoista

tiistai 27. helmikuuta 2018

Pobeda 1946

Taska, Ilmar (2017): Pobeda 1946. Suom. Jouko Vanhanen. WSOY. 315 s.

”Ilmar Taskan esikoisromaani Pobeda 1946 on harvinaisen hieno ajankuva sodanjälkeisestä Virosta, jossa ihmiset yrittivät elää normaalia elämää puutteen ja pelon keskellä. Autonkuljettaja ajeluttaa autoista innostunutta pikkupoikaa. Luottavainen lapsi tulee kyydissä kertoneeksi perheestään yhtä ja toista, asioita jotka myöhemmin johtavat isän katoamiseen. Pieni poika ei osaa yhdistää isän katoamista kilttiin Pobeda-setään, joka myötätuntoisesti kuuntelee yksinäistä lasta, vaan hakee turvaa yhä uudestaan sedän luota. Vaarallisia salaisuuksia on myös pojan tädillä, kuuluisalla laulajattarella joka yrittää päästä maasta rakastettunsa luo Isoon-Britanniaan.”

Kirja perustuu Ilmar Taskan muutaman vuoden takaiseen Pobeda-novelliin.  Kustantaja oli pyytänyt kirjailijaa kirjoittamaan pojan tarinalle jatkoa ja kirjailija tarttui pyyntöön. Hän laajensi novellin romaaniksi, johon hän on tiivistänyt virolaisten kokemukset tasapäistämistä myöten. Neuvostoliitossa esimerkiksi yksilön nimi ei ollut tärkeä, joten tästä syystä romaanissa on annettu nimet ainoastaan länsimaisille henkilöille sekä kosmopoliitti Johannalle. Muut ovat vain osa järjestelmää, valtiota varten luotuja kansalaisia.

Tarinan äiti piilottelee takahuoneessa Viron riippumattomuuden puolesta taistellutta miestään, joka olisi halunnut kotona piileksimisen sijasta lähteä metsäveljeksi. Toivo sorrettuja virolaisia hakemaan tulevasta valkoisesta laivasta on vähitellen kuihtunut ja perhe on elänyt kiinni vedettyjen verhojen takana lähes kaksi vuotta. Kuusivuotiaan pienen pojan pitää koko ajan muistaa äitinsä varoitus:”Älä koskaan kerro kenellekään isästä.” Äidin sanat kuitenkin unohtuvat, kun kesken ulkoleikin kadulla ajaa vastaan uututtaan kiiltelevä Pobeda. Autoa ajava ystävällinen setä pyytää poikaa autoon istumaan ja automiehet löytävätkin nopeasti yhteisen sävelen. Jutustelun lomassa pojalta lipsahtaa, ettei isä käy koskaan ulkona.

Seuraavana iltana Pobeda-setä palaa ja poika pääsee koeajolle samalla hetkellä, kun kotitalon eteen kaartaa kuorma-auto. Autosta hyppää ulos miehiä, jotka juoksivat pojan kotiovea kohti, mutta rattia vääntävän pojan on pidettävä katse tiessä. Pojan palattua kotiin lattialle lyyhistynyt äiti toteaa isän menneen ulos. Myöhemmin pojan viattomasta lausahduksesta äiti tajuaa Pobeda-miehen työskentelevän turvallisuuspalvelussa ja tästä alkaa neuvostovastaisen äidin ja miehen välinen henkien taisto. Mies haluaa äidistä ilmiantajan ja pelinappulana mies käyttää poikaa. Äiti taas yrittää piilotella mieheltä sisarpuolensa, oopperalaulaja Johannan luona, mutta joutuu pakosalle kun Johannan luokse pakkoasutetaan Neuvostoliitosta siirretty perhe.

Johanna puolestaan on rakastunut englantilaiseen Alan Hanleyyn, joka toimii BBC:n radiotoimittajana. Alan on huolissaan Johannasta, josta ei ole kuulunut pitkään aikaan ja Alan pohtii erilaisia tapoja saada yhteys rautaesiripun taakse. Tallinnassa Johanna taas istuu radion ääressä kuullakseen Alanin lukemat uutiset ja toivoo, että Alanilla olisi hänelle uutisten sekaan piilotettu salainen viesti. Johanna ei voi tehdä mitään, mutta Lontoossa Alan alkaa suunnittelemaan miten rakastavaiset pääsisivät yhteen. Alanin uhkarohkea suunnitelma toteutuu, mutta Johanna joutuu tekemään ison uhrauksen vapauttaan vastaan. Pojan äiti taas maksaa kovan hinnan periaatteellisuudestaan ja poika puolestaan ei vielä oikein käsitä tapahtumia, mutta lähtee etsimään isäänsä aikomuksenaan kiertää kaikki tietämänsä vankileirit.

Tarina on koskettava ja ajatuksia herättävä ajankuvaus yhden perheen kohtalosta Neuvosto-Virossa vuonna 1946. Kirjailija kuitenkaan ei hukuta henkilöiden kokemuksia eikä tapahtumia sentimentaalisiin korulauseisiin ja maalailevuuteen, vaan herättää heidät eloon harkitun napakalla, poukkoilemattomalla kerronnalla. Kronologisesti etenevässä tarinassa keskitytään vain kaikkein oleellisempaan ja tämä luo toden tunnun, käsinkoskeltavan realistisuuden. Johannan ja Alanin rakkaustarinakaan ei tuntunut mitenkään turhalta täytteeltä, vaan se osoittaa miten toinen maailmansota pyyhkäisi kartalta itsenäisiä valtioita ja kuinka edellispäivän liittolaisista tuli seuraavan päivän vihollisia.

Jälkisanat:

Kirja herättää paljon ajatuksia ja etenkin miettimään omakohtaisesti tilannetta, jossa itsemääräämisoikeus, sananvapaus ja oikeus vapaasti liikkua tällä tavalla vietäisiin. On vaikea edes kuvitella miltä tuntuisi, jos yhteiskunta yht' äkkiä muuttuisi suljetuksi ja pelottavan arvaamattomaksi, sellaiseksi ettei tuntisi enää omaa maataan.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

lauantai 24. helmikuuta 2018

Muusa

Burton, Jessie (2018): Muusa. Suom. Natasha Vilokkinen. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 447 s.

”Kaksi naista, kaksi aikakautta. Kadonneen maalauksen salaisuus sitoo naiset yhteen vangitsevassa lukuromaanissa.1960-luku, Lontoo. Trinidadilainen Odelle pääsee konekirjoittajaksi taidegalleriaan ja tutustuu nuoreen mieheen, joka haluaa myydä perinnöksi saamansa taulun. Mutta kuka taulun on maalannut? Taulun arvoitus johdattaa 1930-luvun lopulle sisällissodan runtelemaan Espanjaan. Schlossin perhe muuttaa kyläpahaseen, ja heidän palvelijoikseen pestautuvat sisaruspuolet Isaac ja Teresa. Taiteilijan urasta kiinnostunut Isaac kiehtoo perheen tytärtä Olivea, joka harrastaa maalaamista - salassa. Kun Isaac ja Teresa kannustavat Olivea paljastamaan taiteelliset lahjansa, seuraukset ovat kohtalokkaat.”

Pidin Jessie Burtonin esikoiskirjasta Nukkekaappi, joka sijoittuu 1600-luvun lopun Amsterdamiin. Nukkekaapissa kirjailija herättää eloon tuon aikakauden ahdasmielisen ilmapiirin ja myös Muusassa käsitellään samoja teemoja. Keskiöön nousee tässäkin kirjassa syrjitty ihmisryhmä samoin kuin naisen asema ja mietin, onko tämä tahatonta vai jotenkin tarkoituksellista. Kirjailijan kotisivujen mukaan häntä on aina kiehtonut taiteen naiskuva samoin kuin luomisprosessi ja Muusassa hän yhdistää kaikki innoituksensa kohteet: taiteen, sodan, rakkauden sekä kolonialismin.

Eletään vuotta 1967 ja Trinidadin Port-of-Spainista Lontooseen viisi vuotta aiemmin muuttanut 26-vuotias Delly (Odelle) Bastien yrittää löytää koulutustaan vastaavaa työtä. Länsi-Intian yliopiston englanninkielisen kirjallisuuden laitokselta valmistunut Delly on saanut kutsun lukemattomiin työhaastatteluihin, mutta saavuttuaan haastatteluun hän on saanut kuulla, että paikka onkin jo täytetty. Vuosien sinnikäs yritys lopulta palkitaan ja Delly saa konekirjoittajan paikan Skeltonin taideinstituutista. Kirjailijan urasta haaveileva Delly on kiitollinen paikasta ja arvostaa suuresti hänet palkannutta Marjorie Quickia, mutta myöhemmin Delly miettii työpaikastaan:”Mutta kun ajatellaan mitä sitten tapahtui, mihin hankaluuksiin se sinut johdatti, tekisitköhän sinä sen uudestaan?”

Etelä-Espanjassa 19-vuotias Olive Schloss rutistaa tammikuussa 1936 kädessään Sladen kuvataidekoulun hyväksymiskirjettä. Oliven isä, taidekauppias ja galleristi Harold Schloss on aina sanonut:”Totta kai naiset saattoivat tarttua siveltimeen ja maalata, mutta fakta oli, ettei heistä ollut kunnon taiteilijoiksi.” Olive pelkää kuollakseen isänsä reaktiota mutta ei ehdi esittää asiaansa, koska Schlossin perhe saa vieraita. Isaac Robles astelee pihaan sisarensa Teresan kanssa. Teresa jää Schlossien taloudenhoitajaksi ja Olive unohtaa nopeasti taidekoulun löytäessään Isaacista oman muusansa. Olive maalaa vimmatusti ja eräänä päivänä Harold näkee olohuoneessaan taulun, josta hän toteaa välittömästi:”Tämä on taidetta.” Harold Schloss toimittaa taulun Pariisiin ja sieltä sen hankkii kokoelmiinsa taidemesenaatti Peggy Guggenheim. Tämän sinänsä täysin harmittoman tapahtumaketjun seurauksena Oliven, Isaacin, Teresan sekä Marjorie Quickin kohtalot kietoutuvat tiukasti yhteen.

Tarina etenee verkkaisesti, mutta hidastempoisuudessaankin se hipoo täydellisyyttä. Täysin spontaani ja päällimmäisenä oleva ajatus on se, että tässä kerronnassa ei ole mitään liikaa eikä liian vähän. Tapahtumissa ja tunteissa ei ole mitään ali- tai ylilyöntejä, vaan kaikki tuntuu harkitulta ja perin pohjin viimeistellyltä. Tarina itsessään on ihan mielenkiintoinen ja säilyttää kyllä jännitteen, mutta olisin kaivannut jotain siloittelematonta, vaikka kirjoitusvirhettä. Kirjassa kuvataan esimerkiksi Espanjan sisällissotaa ja kiellettyä rakkautta, mutta jotenkin näistäkin puuttuu kaikki tunne ja intohimo. Dramaattisin dialogi taidettiin käydä Dellyn ja Marjorien välillä Dellyn sähähtäessä, ettei Marjorie ole hänen äitinsä, mutta sitäkin Delly päätyi pyytelemään vuolaasti anteeksi. Tarinasta on hiottu pois kaikki särmikkyys ja kulmat pyöristetty. Koen, että kerronnassa on jotain pidäteltyä, jotain jonka olisin suonut tulla voimakkaammin esiin, mutta kirjailija on kyllä taiteen avulla ihan onnistuneesti sitonut yhteen 1930-luvun Espanjan ja 1960-luvun Lontoon.

Jälkisanat:

Kuten edellä totesin, niin pidin kyllä tarinasta, mutta siitä huolimatta jokin hiertää. Mietin, että Espanjan sisällissota ja kolonialismi saattavat olla aiheita, joilla voi sohaista muurahaispesää. Tätä välttääkseen, mutta toisaalta itseään kiinnostavista aiheista kirjoittaakseen, kirjailija olisi kieli keskellä suuta varonut keikuttamasta venettä ja lopputulos on sitten jollain tapaa liian hiottua.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 14. Kirja tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Pelivelka

Lönnaeus, Olle (2016): Pelivelka. Suom. Salla Korpela. Minerva. E-kirja, vastaa painettuna 438 s.

Pelivelka on Jonny Lilja – sarjan ensimmäinen osa. Tähän asti on suomennettu:

1.     Pelivelka
2.     Maksun hetki

”Jonny Lilja on huumepoliisi. Ja peliaddikti. Yhdistelmä on mahdollisimman huono. Liian korkeilla panoksilla pelaamansa epäonnisen pokeri-illan jälkeen Jonny saa todeta olevansa jättimäisen summan velkaa jugoslavialaiselle mafiapomolle Ratko Jokovicille. Pelivelkaa hän lyhentää vuotamalla Jokovicille poliisin salaisia tietoja. Jonnyn elämä näyttää romahtaneen lopullisesti. Hän on pettänyt perheensä, kollegansa ja itsensä. Parin viinipullollisen turruttamana Jonny päättää tehdä lopun kaikesta. Itsemurha-aikeet raukeavat, kun Jonny rantametsikössä hirttoköyttä puun oksaan sovitellessaan huomaa kauempana puun juurella tytön, jonka ranteet on viilletty auki.

Kuollut tyttö muistuttaa pelottavasti Jonnyn adoptiotytärtä Mariaa. Lisäksi Jonny tajuaa nähneensä tytön kohtalokkaana pokeri-iltanaan Jokovicin seurassa. Poliisi kirjaa tuntemattoman tytön kuoleman itsemurhaksi, mutta Ystadin poliisissa toimiva Eva Ström haluaa tutkia sitä tarkemmin. Myös Jonny haluaa paneutua tapaukseen, koska hän aavistaa, ettei tyttö kuollut oman käden kautta. Skånen rannoilla on kuollut muitakin nuoria naisia epäilyttävissä olosuhteissa. Eva ja Jonny toteavat jälkien johtavan Malmön alamaailmaan.”

Kahlasin kirjakaupan sivuja läpi etsiessäni uutta luettavaa ja mielessäni oli enemmänkin lukuromaani kuin dekkari. Jokin tämän kirjan kannessa kuitenkin veti puoleensa ja palasin aina lukemaan esittelytekstiä, vaikka esittelyn perusteella dekkari tuntui vähän tylsältä. Siinä kahden vaiheilla tasapainoillessani etsin tietoja itse dekkaristista ja Olle Lönnaeus on toimittaja, joka on saanut useita journalistipalkintoja poliittisista ja yhteiskunnallisista reportaaseista. Hänen ensimmäinen kirjansa Menneisyyden hinta oli ampaissut heti ilmestyttyään myynti- ja arvostelumenestykseksi ja kirja on myös saanut Ruotsin dekkariakatemian esikoiskirjapalkinnon. Pelivelan luettuani täytyy todeta, että toimittajilla on kyllä kyky kirjoittaa vetäviä dekkareita.

Jonny (John) Lilja on 43-vuotias huumepoliisi ja uhkapelaaja, jonka kohtaloksi koituu eräs kesäkuinen pokeri-ilta. Peliklubin omistava jugoslaavi Ratko Jokovic päättää nostaa panoksia kesken pelin ja korttien katsominen maksaa miljoona kruunua. Jonny on varma voitostaan ja allekirjoittaa Jokovicin tarjoaman velkakirjan, mutta sen jälkeen onnetar kaikkoaa. Jonnyn sijaan Fortuna hymyileekin Ratko Jokovicille, joka voitollaan saa käsiinsä kultakimpaleen, myyrän poliisivoimiin. Rahaongelmista kärsivä Jonny on puolestaan joutunut ansaan, josta ei ole kunniallista ulospääsyä. Pari kuukautta myöhemmin Jonny päättääkin tehdä lopullisen ratkaisun, mutta hanke kariutuu kun Jonny löytää puun juurelta kuolleen nuoren naisen.

Kesälomalle jäävä rikoskonstaapeli Eva Ström aloittaa murhatutkinnan, mutta Eva ei millään malttaisi luovuttaa ohjaksia kesälomatuuraajalle. Evan mieltä kaihertaa niin paikalla ollut Jonny kuin kuollut nainenkin ja Eva päättää lomallaan vaivihkaa jatkaa tutkimuksia. Jonny taas on kuin hämähäkinverkossa pyristelevä kärpänen, eikä tiedä miten saisi peitettyä yhteytensä Jokoviciin miljoonavelan hoitamisesta puhumattakaan. Jonny onkin aikamoisessa kiipelissä ja hänen ainoa uskottunsa on linnassa elinkautista istuva Lelle (Lennart) Myrberg. Lelle käskee Jonnya pakenemisen sijasta katsomaan tiikeriä silmiin ja Jonny ottaa neuvosta vaarin. Jonny ei kuitenkaan osaa edes aavistaa, minkälainen voimankoitos hänellä on vielä edessä.

Laimeasta esittelytekstistä huolimatta tarina juonikuvioineen osoittautuikin viihdyttäväksi. Pidin siitä miten Jonny Lilja arkuudellaan ja pelkuruudellaan on perinteisen, karskin poliisin vastakohta. Ongelmia havaitessaan Jonny ei suinkaan syöksy suoraan tulta päin, vaan hän lukitsee itsensä autoon ja laittaa silmät kiinni. Perinteitä ravisteleva Jonny Lilja onkin mukavan virkistävää vaihtelua. Henkilöiden lisäksi pidin myös siitä miten nopeatempoisesti etenevässä tarinassa on kyllä dekkariksi tarvittava määrä synkkyyttä, mutta siitä puuttuu Nordic noirin silmitön pahuus ja jonkinlainen raskas melankolisuus. Suuria yllätyksiä tai piinavaa jännitystä kirja ei kauheasti tarjonnut, mutta Olle Lönnaeus Jonny Lilja – sarjallaan kyllä haastaa pohjoismaisen rikoskirjallisuuden vanhat tekijät.

Jälkisanat:

Ehdottomasti lukemisen arvoinen dekkari. Menneisyyden hinnan ja Maksun hetken olen jo laittanut lukulistalle ja eritoten Menneisyyden hinta vaikuttaa kiinnostavalta.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 44. Kirja liittyy johonkin peliin.

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Minä näen sinut

Macintosh, Clare (2018): Minä näen sinut. Suom. Päivi Pouttu-Dèliere. Gummerus. E-kirja, vastaa painettuna 413 s.

”Työmatka julkisilla on päivittäinen pakko, jolle et uhraa juurikaan ajatuksia. Yrität vain saada ajan kulumaan: selaat ehkä lehteä, tuijottelet ikkunasta. Mutta entä jos täydessä liikennevälineessä istuukin joku, joka näkee sinut, seuraa sinua, pitää kirjaa liikkeistäsi?

Joku joka tietää yhtä hyvin kuin sinä itse, mistä tulet, milloin ja minne menet. Zoe Walker, lontoolainen kahden nuoren äiti, löytää lähijunassa lehteä lukiessaan ihmetyksekseen oman kuvansa seuralaispalvelujen mainosten joukosta. Hänen perheensä väittää, että kuvan nainen vain muistuttaa häntä. Sitten Zoe löytää vanhemmasta lehdestä samalta paikalta toisen naisen kuvan – ja pian tämä nainen joutuu rikoksen uhriksi. Onko Zoe itsekin vaarassa, vai onko kyse vain sattumasta?

Mikään ei tunnu enää olevan sitä miltä näyttää. Zoe yrittää epätoivoisesti selvittää, voiko hän luottaa vaistoihinsa vai onko kaikki vainoharhaa. Tähtitrilleristin odotetun toisen romaanin luettuasi katsot kanssamatkustajiasi toisin silmin.”

Clare Macintoshin esikoinen Annoin sinun mennä oli loistava ja tarinan saama käänne täystyrmäys. Kirja on ehdottomasti yksi parhaimpia ikinä lukemiani, joten odotukseni olivat korkealla tämän uusimman suomennetun trillerin osalta. Minä näen sinut alkaa kirjailijan kiitos-sanoilla joissa kirjailija toteaa, että toisen kirjan kirjoittaminen on todella hankalaa ja mietinkin itsekseni, että minkälaiset paineet mahtaa olla kirjailijalla, joka esikoisellaan on räjäyttänyt pankin. Kirjailija on kuitenkin selättänyt toiseen kirjaan liittyvät möröt ja kirjoittanut otteessaan pitävän psykologisen trillerin, joka ei häviä esikoiselle.

Nelikymppinen, kahden lähes aikuisen lapsen äiti Zoe Walker työskentelee toimistopäällikkönä yritysten toimitiloja välittävässä yrityksessä. Toimistotyöntekijän univormussaan Zoessa ei ole mitään huomiota herättävää, mutta eräänä päivänä töistä palatessaan Zoe huomaa kuvansa London Gazetten sivulla, jossa mainostetaan seuralaispalveluita. Zoe järkyttyy pahanpäiväisesti mutta lopulta päättää, että hän ei mainoksen ole kuvassa. Hän ei voi olla kuvassa. Se on ainoa järkevä selitys täysin järjettömässä tilanteessa, mutta itsepetos ei kestä kauaa. Zoe alkaa seuraamaan mainoksia ja huomaa, että mainosten ja rikosten uhreiksi joutuneiden naisten välillä on yhteys. Zoe ymmärtääkin olevansa vaarassa, mutta ainoa joka kiinnostuu asiasta, on poliisikonstaapeli Kelly Swift. Nokkela Kelly pääseekin jäljille, mutta ennen loppunäytöstä Zoen on elettävä pahinta painajaistaan.

Juonesta ei voi sanoa juuri mitään paljastamatta aivan liikaa, mutta tarina tarkastelee tilannetta johon ei voi itse millään tavalla vaikuttaa, tilanteen synnyttämää avuttomuutta sekä vainoharhaisuudeksi kasvavaa pelkoa. Kehenkään ei voi luottaa, kenenkään kanssa ei voi tuntea olevansa turvassa. Erityisesti pidin siitä, miten tarinassa ylläpidetään jännitystä pienillä sivujuonilla ja niihin liittyvillä käänteillä. Kirjailija ei kuitenkaan lankea liioitteluun, vaan tapahtumat ovat hyvin todentuntuisia ja muutaman kerran lukiessa mietin, että tämä voisi aivan hyvin olla totta. Kirjan lopussa kuvittelin jo tulleeni ratkaisevaan käännekohtaan, mutta puun takaa tulikin uusi käänne, joka muutti koko asetelman. Tämänkin kirjan loppuratkaisu löi ällikällä ja oikeastaan vasta siinä tajusin koko juonen kierouden. Kertakaikkisen katala suunnitelma.

Jälkisanat:

Mietin miten kirjailija onnistuu aina yllättämään näin perusteellisesti ja löysin haastattelun, jossa hän valottaa asiaa. Kirjailija miettii mitä lukija saattaisi odottaa ja sitten varmistaa, että ei tee sitä. Näin yksinkertaista se on, kun sen osaa.

torstai 15. helmikuuta 2018

La Peregrina

Samartin, Cecilia (2013): La Peregrina. Suom. Ulla Lempinen. Bazar. E-kirja, vastaa painettuna 501 s.

La Peregrina on Cecilia Samartinin Peregrino-trilogian toinen osa. Tähän asti on suomennettu:

1.     Señor Peregrino
2.     La Peregrina
3.     Los Peregrinos

”La Peregrina on itsenäinen jatko-osa Cecilia Samartinin menestysromaanille Senor Peregrino, ja Peregrino-trilogian toinen osa. Kirja vie lukijat mieleenpainuvalle matkalle kauniiseen ja dramaattiseen Espanjaan. Nuori ja kaunis meksikolaisnainen Jamilet on jättänyt kotimaansa Meksikon ja muuttanut paremman elämän toivossa Los Angelesiin. Hän haluaa päästä eroon verenpunaisesta syntymämerkistään, joka varjostaa hänen elämäänsä. Uudessa kotimaassaan Jamilet on ystävystynyt vanhan ja karismaattisen herra Peregrinon kanssa. Miehestä on tullut tytölle läheinen, melkein kuin isoisä. Tarinat miehen menneisyydestä ovat herättäneet Jamiletin uteliaisuuden. Mitä herra Peregrinolle ja tämän suurelle rakkaudelle lopulta tapahtui?

Vuosikymmeniä aikaisemmin pienessä espanjalaiskylässä asui Rosa-niminen nuori tyttö. Eräänä päivänä kylän torilla tapahtuu jotain, mikä saa tytön pakenemaan kotikaupungistaan ja liittymään mustalaisten joukkoon. Häpeä ja syyllisyys estävät häntä palaamasta kotiinsa. Rosa otetaan mustalaisyhteisöön avosylin vastaan, ja pian tytön erityislahjat huomataan. La Peregrina on lumoava tarina kahdesta kauniista naisesta, joilla on molemmilla suuri salaisuus kannettavanaan. Salaisuus, jonka merkitys on arjen ymmärrystä suurempi.”

La Peregrina on Señor Peregrinon itsenäinen jatko-osa ja tarinassa liikutaan kahdella aikatasolla. Nykyisyyttä kuvaavalla aikatasolla Jamilet on halunnut kuulla yhä uudestaan ja uudestaan señor Peregrinon ja Rosan rakkaustarinan, mutta eri syystä kuin señor Peregrino kuvittelee. Jamilet ei suinkaan pidä aikoinaan katalan juonen erottamia rakastavaisia nykyajan Romeona ja Juliana, vaan Jamiletilla on voimakas tunne, ettei Rosa olekaan kuollut. Jamilet päättää todistaa intuitionsa olevan oikeassa ja saa vilunkia tekemällä haltuunsa asiakirjoja, jotka johdattavat hänet totuuden jäljille.

Toisella aikatasolla mennään vuosikymmenten taakse Espanjaan ja lukijalle avataan Rosan tarina.
Rosalla on selässään iso syntymämerkki, hemangiooma, joka on pyritty salaamaan kaikilta muilta paitsi omalta perheeltä. Rosan ollessa 12-vuotias kylässä syntyy mellakka, jossa Rosaa ja hänen kahta sisartaan vaaditaan paljastamaan ihollaan kantamansa paholaisen merkki. Nujakoinnin tuoksinassa Rosa pääsee kuitenkin pakenemaan ja päätyy puolivahingossa mustalaisleiriin. Rosan yllätykseksi  syntymämerkki tarkoittaakin mustalaisille jotain aivan päinvastaista: ”Muutaman sukupolven välein Florican ja Faridoon taivaallisesta rakkaudesta syntyy lapsi, josta on määrä tulla suuri parantaja, ja me tunnistamme tuon tytön tai pojan hänen kantamastaan tulen ja miekan merkistä.”

Rosa päättää jäädä Maderon mustalaisheimoon ja vuosia kiertolaiselämää vietettyään, hänen on lähdettävä pyhiinvaellusmatkalle Santiago de Compostelan katedraaliin. Rosan on etsittävä oma Faridoonsa. Pyhiinvaellusmatkalla Rosa tapaakin laulavan pyhiinvaeltajan, Antonion, ja tajuaa välittömästi löytäneensä etsimänsä. Lähes yhtä nopeasti Rosalle valkenee, että hänellä on periksiantamaton kilpailija:”myös persialaisprinsessa seuraa sydäntään, vaikka se olisikin kylmä ja musta.” Rosan kilpailijana on amerikkalainen Jenny, Faridoonin pettämä persialaisprinsessa.

Kerronta soljuu kyllä yhtä kauniina kuin ensimmäisessä osassa, mutta itse tarina tuntuu pitkälti ensimmäisen osan toistolta. Ymmärrän kyllä kirjailijan halun kertoa señor Peregrinon ja Rosan tarinat omina osinaan, mutta ratkaisun sudenkuoppa on se, että pyhiinvaellusmatkan tapahtumat eivät muutu. Käytännössä tapahtumat ovat täysin identtisiä, näkökulma vain muuttuu Antoniosta Rosaksi. Toiston takia tarinasta puuttuu oikeastaan kokonaan yllätysmomentti ja kaikki jännitys. Jamiletin täti Carmeninkin kuvataan tässä toisessa osassa lähinnä miestä metsästävänä sutturana, eikä edellisen osan pikantista räväkkyydestä ole tietoakaan.

Kirjan loppu oli myös yllättävä, eikä suinkaan hyvässä mielessä. Siinä missä señor Peregrinon loppuratkaisua saattoi pitää joko totena tai señor Peregrinon keksintönä, niin tässä tarinassa siirrytään mitenkään ennalta varoittamatta maagiseen realismiin. Varmasti kirjailijalla on jokin syy tähän, mutta itse en pidä tällaisista yllätyksistä ja se lätsäytti koko tarinan. Nyt jäin vain hämmentyneenä miettimään, että miten molempien osien aiemmat tapahtumat pitäisi ymmärtää. Viimeinen osa Los Peregrinos on kuitenkin pakko lukea, jotta tämä merkillinen käänne saa selityksensä. En nyt mitenkään odota kirjaan tarttumista, mutta tulen lukaisemaan jossain sopivassa välissä.

Jälkisanat:

Olen pettynyt tähän toiseen osaan ja viimeisen osan pitäisi olla huikean hyvä, jotta jatkossa lukisin Cecilia Samartinin kirjoja.

tiistai 13. helmikuuta 2018

Annabelle

Bengtsdotter, Lina (2018): Annabelle. Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 365 s.

Annabelle on Charlie Lager – trilogian ensimmäinen osa. Trilogiasta on ilmestynyt ja suomennettu:

1.     Annabelle

”Palkittu dekkari pikkukaupungin kaunottaren katoamisesta, joka avaa oven syvälle menneisyyteen17-vuotias Annabelle katoaa jäljettömiin lämpimänä kesäyönä. Perhe ja koko Gullspångin pikkupaikkakunta on suunniltaan. Tukholmasta lähetetään tapausta selvittämään rikostutkija Charlie Lager. Hänelle työtehtävä Gullspångissa merkitsee paluuta oman lapsuuden traumaattisiin muistoihin. Kun hän saapuu tuttuihin maisemiin selvittämään Annabellen tarinaa, heräävät ympärillä henkiin menneisyyden aaveet, jotka poliisintyön rutiini on vain vaivoin pitänyt kurissa.”

Annabelle on Lina Bengstsdotterin esikoisdekkari ja hauska yksityiskohta on se, että hän on kasvanut samaisessa Gullspångin pikkukaupungissa jonne dekkari sijoittuu. Kirjan lopusta saattoi päätellä, että kyseessä voisi olla jonkinlaisen sarjan ensimmäinen osa ja löytämieni tietojen mukaan dekkaristi onkin suunnitellut trilogiaa. Toisen osan kirjoittaminen on ilmeisesti jo täydessä vauhdissa ja tämän ensimmäisen osan luettuani toivon hartaasti, ettei Lina Bengtsdotter jättäisi kirjoittamista kolmeen kirjaan. 

Länsi-Götanmaalla sijaitseva Gullspång on pieni kuuden tuhannen asukkaan tehdaspaikkakunta, jossa on maan nuorimmat äidit, huono hammasterveys ja korkea työttömyys. Kaupungin epävirallisena nuorisotilana toimii Vallin vanha kauppa, jossa vietetään aikaa niin arkena kuin viikonloppunakin. Eräänä kesäisenä perjantai-iltana nuoriso on tavan mukaan kokoontunut kaupalle, mutta 17-vuotias Annabelle Roos ei halua huolestuttaa äitiään ja lähtee kotiin kesken illanvieton. Neljä päivää myöhemmin Tukholmassa sijaitseva Kansallinen operatiivinen yksikkö saa puhelun, jossa pyydetään virka-apua Gullspångissa kadonneen tytön löytämiseksi. Annabelle ei ole tullut kotiin, eikä tytöstä ole löytynyt jälkeäkään sitten perjantain.

Tukholmasta lähetään Gullspångiin 33-vuotias Charlie (Charlene) Lager yhdessä lähimmän työtoverinsa Anders Brattin kanssa, mutta Charlie on komennuksesta kauhuissaan. Hän joutuu palaamaan lapsuutensa maisemiin ja kaupunkiin, jossa hän ei ole käynyt 19 vuoteen. Charlieta pelottaa kohdata kaikki menneisyytensä aaveet ja jo menomatkalla Charlien ajatukset alkavat askartelemaan lapsuudessa ja nuoruudessa. Muistoja tuntuu pulpahtelevan koko ajan lisää ja asiat mutkistuvat siinä vaiheessa, kun Charlie tekee motellin ravintolassa kohtalokkaan arviointivirheen. Charlie siirretään tutkimuksista sivuun, mutta itseltäänkin vähän eksyksissä olevalla Charliella on lopulta ratkaiseva rooli Annabellen salaisuuksien selviämisessä. Charlie ei kuitenkaan osaa arvata mitä luurankoja hänen lapsuudenkotinsa, Onnelan, kaapeista löytyy.

Tarttuessani kirjaan ajattelin saavani lukea taas yhden tusinadekkarin, mutta tarina tempaisikin minut mukaansa ja piti tiukasti otteessaan viimeiseen lauseeseen asti. Tarinassa kulkee rinnakkain kaksi juonta, joista toinen liittyy Annabellen katoamiseen ja toinen Charlien menneisyyteen, mutta nämä erilaiset juonikuviot on onnistuneesti yhdistetty ja tarina pysyy tasapainoisena säilyttäen jännitteen. En piitannut alkuunkaan siitä, että päähenkilö Charlie on kliseinen traumoineen, lääkityksineen ja alkoholinkäyttöineen, vaan keskityin vain ja ainoastaan tapahtumiin. Juonenkehittelyn lisäksi pidin kovasti siitä, miten kerrontaan on saatu hyytävyyttä pelkästään miljöötä kuvailemalla. Kuvaus esimerkiksi veden pyörteilystä patoluukkujen ollessa auki sai joka kerralla aikaan kylmiä väreitä. Kaiken muun edellä mainitun hyvän lisäksi tarina onnistui vielä lopussa yllättämään, vaikka olin jo aivan varma tapahtumien kulusta. Ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa, dekkaristi sai sanottua viimeisen sanan.

Jälkisanat:

Kustannustalo Bonnierin sivujen mukaan kirja on Crimetime Specsaversin äänestyksessä äänestetty vuoden 2017 parhaaksi esikoisdekkariksi ja kirja on myös parhaiten Ruotsissa vuonna 2017 myynyt esikoinen. Lukijat ovat puhuneet, enkä voi muuta kuin myötäillä.

Helmet-haasteessa varaan kirjalle paikan kohdasta 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa. Kirjassa on runo, mutta ei ehkä niin tärkeässä roolissa kuin mitä itse ajattelen tärkeällä. Jos haasteen viimeisiä kirjoja luettaessa kohta on vielä auki, niin tulen sijoittamaan siihen tämän kirjan.

lauantai 10. helmikuuta 2018

Kuriton mies nurin

Vargas, Fred (2016): Kuriton mies nurin. Suom. Marja Luoma. Gummerus. 368 s.

Kuriton mies nurin on Adamsberg-sarjan toinen osa ja tähän mennessä on suomennettu:

1.     Sinisten ympyröiden mies                5. Ikimetsän sydän
2.     Kuriton mies nurin                           6. Jalattomat, elottomat
3.     Painu tiehesi ja pysy poissa             7. Normandialainen tapaus
4.     Neptunuksen sauva                           8. Hyisiä aikoja

”Komisario Adamsberg -dekkari sukeltaa myyttisiin tarinoihin. Ranskan Alppien takamailla, Italian kyljessä, rajan ylittäneet sudet aiheuttavat levottomuutta. Ranskalaiset lampaankasvattajat pelkäävät eläintensä puolesta, eikä pelko ole turhaa. Yhtenä yönä sudet raatelevat pari lammasta, seuraavana yhdeksän. Lampaankasvattajat sisuuntuvat. Tämä ei ole oikein! Ajometsästystä suunnitellaan, tunteet käyvät kuumina.

Kun löydetään ensimmäinen raadeltu ihmisuhri, vanha lampaita kasvattava nainen, hurjat teoriat leviävät kulovalkean tavoin. Onko asialla ihmissusi? Kaikki asiantuntijat ovat ymmällään: raatelijan leuka on hirveän iso, kuin hyvin iso susi... tai... Komisario Adamsberg katsoo Pariisissa televisiouutisista raporttia susien invaasiosta ja muistelee Pyreneillä vietettyä lapsuuttaan, jonka aikana hän sai kuunnella loputtomia tarinoita muinaisista susista. Hän jos kuka tietää, miten tätä arvoitusta pitää lähestyä.”

Pariisissa asuva komisario Jean-Baptiste Adamsberg katsoo kotonaan televisiota ja kiinnittää huomion uutiseen, jossa kerrotaan susien käyneen lampaiden kimppuun Mercantourin vuoristoalueella. Pian Saint-Victor-du-Montin kylässä löytyy jo ensimmäinen ihmisuhrikin ja kylän miehet aloittavat kiivaan susijahdin. Adamsberg puolestaan seuraa tiiviisti uutisointia, koska hän haluaa nähdä uudestaan uutiskuvan kylän keskusaukiolle kokoontuneesta väkijoukosta. Aivan kuin kuvassa olisi vilahtanut Camille Frostier, Adamsbergin suuri rakkaus, mutta liukas kuin saippua. Camille lipeää aina Adamsbergin käsistä, mutta nyt vuosien jälkeen Camille ilmestyy televisioon vaalean miehen seurassa.

Susijahdin päätyttyä tuloksettomana Camillen miesystävä Lawrence Johnstone alkaa levittämään huhua ihmissudesta ja kääntää epäilyt metsämökissä itsekseen asuvaan Auguste Massart -nimiseen teurastajaan. Massart on karvaton, käyttäytyy oudosti, ensimmäinen uhri oli hänen pahin kilpailijansa ja mikä raskauttavinta, Auguste Massart on kadonnut. Teurastajan kotoa löytyykin kartta, johon mies on Lawrencen mukaan merkinnyt raatelupaikat ja pakoreittinsä. Huhu ihmissudesta uppoaa otolliseen maaperään ja Ecartsin tilan lammaspaimen sekä tilallisen poika päättävät lähteä takaa-ajoon eivätkä aio luovuttaa, ennen kuin Massart on saatu kiinni. Kuljettajaksi he tarvitsevat Camillen ja tästä alkaa merkillinen ajojahti vuoristossa. Myöhemmin Camille joutuu pyytämään Adamsbergin apua ja Adamsberg suostuu, koska hänen on pysyteltävä toistaiseksi piilossa omalta vainoajaltaan.

Tässä toisessa osassa ei ollut oikein mitään niistä elementeistä, joihin muutamassa aiemmin lukemassani Adamsbergissa olen ihastunut. Juoni ja tapahtumat on selkeästi rakennettu Camille Frostierin ympärille ja Adamsberg tulee mukaan vasta kirjan loppupuolella. Tarinasta puuttuukin lähes kokonaan Adamsbergin käymät kiinnostavat keskustelut, pohdinnat ja dialogit, eikä keskiöön nostettu Camille ihmissusijahteineen oikein tempaise mukaansa. Ihmettelenkin vähän tätä dekkaristin ratkaisua siirtää Adamsberg ja Danglard vaihtopenkille, ellei tarkoituksena ole sitten jotenkin esitellä Camillea myöhempien osien suuremman roolin takia. Mukavaa on kuitenkin se, että kerronta etenee leppoisan rauhallisesti eikä turhaan säikyttele, vaikka tarinassa onkin hyvin kärsivällinen ja kekseliäs murhaaja.

Jälkisanat:

Olen kuullut sarjan ensimmäisten osien tason vaihtelevan, mutta sarja kuulemma vain paranee edetessään. En siis vielä huolestu, vaan tartun seuraavaan Adamsbergiin ennakkoluulottomasti ja avoimin mielin.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Ferrante, Elena (2018): Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät. Suom. Helinä Kangas. WSOY. E-kirja, vastaa painettuna 448 s.

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät on neliosaisen Napoli-sarjan kolmas osa. Tähän asti on suomennettu:

1.     Loistava ystäväni
2.     Uuden nimen tarina
3.     Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

”Elena ja Lila ovat aikuistuneet ja elämä on vienyt heitä eri suuntiin. Kipakka Lila on jättänyt miehensä ja työskentelee nyt makkaratehtaalla karuissa oloissa. Lahjakas Elena on lähtenyt Napolista opiskelemaan ja julkaissut esikoisteoksensa, sen tuoma menestys avaa hänelle ovet oppineiden sekä varakkaan sivistyneistön piireihin. Eurooppa ympärillä kuohuu. Myös 1970-luvun Italiassa yhteiskunta mullistuu, poliittiset rakenteet, naisten asema ja sukupuoliroolit ovat murroksen kourissa.

Lila ja Elena taistelevat päästäkseen pois vankiloistaan, kumpikin omastaan, ja pyrkivät irti patriarkaalisesta määräysvallasta, kurjuudesta ja tietämättömyydestä. Vaikka haasteita riittää niin lasten, aviomiesten kuin rakastajien kanssa, vahva side Lilan ja Elenan välillä pysyy, alati muuttuvana ja elävänä. Romaani kertoo koskettavasti rajusta, rikkumattomasta ystävyydestä mutta tarjoaa myös voimallisen kuvauksen nopeasti muuttuvasta maailmasta.”

Kirjakevään kohokohta on uuden Napoli-sarjan osan ilmestyminen. Sarja on kietonut minut monen muun tavoin pauloihinsa ja pidän kovasti Elena Ferranten tavasta kertoa ja kuljettajaa tarinaa eteenpäin. Kieli on soljuvan kaunista ja herättää ilmeikkyydellään eloon niin henkilöt kuin Napolin korttelitkin. Kerronta ei yksin riittäisi pitämään mielenkiintoa yllä, mutta silottelematon ja sievistelemätön kuvaus Lilan ja Elenan monisäikeisestä ystävyydestä on kiehtova. He eivät voi päästää irti toisistaan, mutta kumpikaan ei oikein taida osata käsitellä ystävyytensä aiheuttamia ristiriitaisia tunteita. 

Tämä sarjan kolmas osa alkaa 1960-luvun lopusta ja Lila asuu Gennaro-poikansa kanssa edelleen Enzo Scannon kanssa. Lila on töissä paikallisessa makkaratehtaassa, jossa työ on raskasta ja naisia sanaton lupa kopeloida. Lila on lopen kyllästänyt tehdastyöhön ja lähtee Pasquale Peluson houkuttelemana paikallisen kommunistikomitean kokoukseen. Yllättäen Lila huomaa puhuvansa kokouksessa tehtaan työoloista ja muutaman päivän päästä alkavat vaikeudet. Lilan puhe on painettu tehtaan portilla jaettavaan pamflettiin ja vaikka Lila kieltää ponnekkaasti sanoneensa mitään, niin Lilaa syytetään tehtaan kiristyneestä ilmapiiristä. Tilanteeseen väsynyt Lila päättää lopulta kertoa tapahtumista Elenalle ja Elena pelästyy pahanpäiväisesti ystävänsä puolesta. 

Elena puolestaan on julkaissut esikoiskirjan, joka nousee kaikkien huulilla olevaksi bestselleriksi rohkean kohtauksen vuoksi. Myöhemmin Elenalle kuitenkin valkenee, että siveettömyys ei ole kirjallisuudelle lainkaan vierasta ja kohtaus on nostanut kohun ainoastaan siitä syystä, että sen kirjoittaja on nuori nainen. Lopullisesti Elenan silmät aukaisee hänen tuleva anoppinsa Adele Airota, joka käskee Elenaa käyttää asemaansa kirjailijana ja näin saada äänensä kuuluville. Lilan tekemien muistiinpanojen pohjalta Elena kirjoittaakin lehtiin muutamia artikkeleita naisten työoloista Campanian provinssin tehtaissa, mutta Lilan vähäteltyä Elenaa Elena saa tarpeekseen. Kustantamosta on kehotettu kirjoittamaan uusi romaani ja häät ovat tulossa, joten Elena katsoo tehneensä parhaansa ystävänsä puolesta. Elena ei halua enää tulla vedetyksi mukaan Lilan elämään.

Seuraavalla vuosikymmenellä tarina kiertyy pitkälti luokkasodan ympärille. Opiskelijaliikehdintä on vain voimistunut ja Punaiset prikaatit tekevät terroristi-iskuja ympäri Italiaa. Poliittisen epävakauden tuoksinassa Lila alkaa luomaan Enzon vanavedessä itselleen uraa, kun taas Elena kipuilee avioliitossaan eikä ole pystynyt kirjoittamaan. Elena pitää miestään professori Pietro Airotaa ikävystyttävä ihmisenä, joka näkee Elenan vain lastensa äitinä. Lila ja Elena pitävät toisiinsa satunnaisesti yhteyttä, mutta jännite heidän välillään vain kasvaa. Elenan mielestä Lila yrittää koko ajan tahallisesti loukata ja toive, että Lila kuolisi, pysyttelee sitkeästi Elenan takaraivossa. Lila taas toteaa heidän ystävyydestään: ”Me teimme lapsena sopimuksen: minä olen meistä kahdesta se paha.” Huomaamatta ystävysten roolit kääntyvät vuosikymmenen aikana ja 1970-luvun lopussa Lila on menestynyt toimissaan, kun taas Elena on vajonnut harmauteen ja päättää ottaa mielipuolisen hypyn tuntemattomaan.

Kirjailija on äärettömän taitava kertoja ja edellisten osien tavoin tämäkin tarina sisältää tarkkanäköistä ihmissuhteiden kuvausta. Tässä osassa huomioni kiinnittyi erityisesti siihen, miten Elena suhtautuu Lilaan. Lapsena Elena ihaili Lilaa ja piti ehkä jonkinlaisena esikuvanakin. Teini-iässä Elena alkoi kyseenalaistamaan ystävyyttä, mutta päätyi aina itsesyytöksiin ja jollain tavalla hyvittelemään, vaikka Lilalla ei ehkä ollut aavistustakaan ystävänsä mietteistä. Tässä kolmannessa, aikuisuutta kuvaavassa osassa Elena kapinoi jo avoimesti Lilaa vastaan ja toivoo ystävänsä kuolemaa. Pinnan alla velloo koko ajan jonkinlainen kilpailu ja kateus mutta mielenkiintoista on se, että Lila pysyttelee yhtä uhmakkaana ja välinpitämättömänä kuin lapsena ja nuorena. Lilan suhtautuminen Elenaan ei tunnu muuttuvan. Haluaisin kovasti tietää mitä Lila oikeasti kaikesta ajattelee ja toivon asian selviävän viimeisessä osassa. Onkin aikamoinen houkutus lukea viimeinen osa englanniksi, mutta taidan kuitenkin odottaa suomennosta, jotta en menetä kerronnan pienintäkään sävyä tai nyanssia.

Jälkisanat:

Tätä osaa en kokenut yhtä vangitsevana ja otteessaan pitävänä kuin aiempia osia, koska tarinan kantavana teemana on 1970-luvun luokkasota, enkä pidä politiikkaa kovinkaan kiehtovana aiheena. Huomasin keskittymiseni aina silloin tällöin herpaantuvan, mutta yleisesti ottaen pidin tarinasta ja odotan innolla viimeistä osaa.
 
Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit.