Koonti luetuista kirjoista

torstai 15. helmikuuta 2018

La Peregrina

Samartin, Cecilia (2013): La Peregrina. Suom. Ulla Lempinen. Bazar. E-kirja, vastaa painettuna 501 s.

La Peregrina on Cecilia Samartinin Peregrino-trilogian toinen osa. Tähän asti on suomennettu:

1.     Señor Peregrino
2.     La Peregrina
3.     Los Peregrinos

”La Peregrina on itsenäinen jatko-osa Cecilia Samartinin menestysromaanille Senor Peregrino, ja Peregrino-trilogian toinen osa. Kirja vie lukijat mieleenpainuvalle matkalle kauniiseen ja dramaattiseen Espanjaan. Nuori ja kaunis meksikolaisnainen Jamilet on jättänyt kotimaansa Meksikon ja muuttanut paremman elämän toivossa Los Angelesiin. Hän haluaa päästä eroon verenpunaisesta syntymämerkistään, joka varjostaa hänen elämäänsä. Uudessa kotimaassaan Jamilet on ystävystynyt vanhan ja karismaattisen herra Peregrinon kanssa. Miehestä on tullut tytölle läheinen, melkein kuin isoisä. Tarinat miehen menneisyydestä ovat herättäneet Jamiletin uteliaisuuden. Mitä herra Peregrinolle ja tämän suurelle rakkaudelle lopulta tapahtui?

Vuosikymmeniä aikaisemmin pienessä espanjalaiskylässä asui Rosa-niminen nuori tyttö. Eräänä päivänä kylän torilla tapahtuu jotain, mikä saa tytön pakenemaan kotikaupungistaan ja liittymään mustalaisten joukkoon. Häpeä ja syyllisyys estävät häntä palaamasta kotiinsa. Rosa otetaan mustalaisyhteisöön avosylin vastaan, ja pian tytön erityislahjat huomataan. La Peregrina on lumoava tarina kahdesta kauniista naisesta, joilla on molemmilla suuri salaisuus kannettavanaan. Salaisuus, jonka merkitys on arjen ymmärrystä suurempi.”

La Peregrina on Señor Peregrinon itsenäinen jatko-osa ja tarinassa liikutaan kahdella aikatasolla. Nykyisyyttä kuvaavalla aikatasolla Jamilet on halunnut kuulla yhä uudestaan ja uudestaan señor Peregrinon ja Rosan rakkaustarinan, mutta eri syystä kuin señor Peregrino kuvittelee. Jamilet ei suinkaan pidä aikoinaan katalan juonen erottamia rakastavaisia nykyajan Romeona ja Juliana, vaan Jamiletilla on voimakas tunne, ettei Rosa olekaan kuollut. Jamilet päättää todistaa intuitionsa olevan oikeassa ja saa vilunkia tekemällä haltuunsa asiakirjoja, jotka johdattavat hänet totuuden jäljille.

Toisella aikatasolla mennään vuosikymmenten taakse Espanjaan ja lukijalle avataan Rosan tarina.
Rosalla on selässään iso syntymämerkki, hemangiooma, joka on pyritty salaamaan kaikilta muilta paitsi omalta perheeltä. Rosan ollessa 12-vuotias kylässä syntyy mellakka, jossa Rosaa ja hänen kahta sisartaan vaaditaan paljastamaan ihollaan kantamansa paholaisen merkki. Nujakoinnin tuoksinassa Rosa pääsee kuitenkin pakenemaan ja päätyy puolivahingossa mustalaisleiriin. Rosan yllätykseksi  syntymämerkki tarkoittaakin mustalaisille jotain aivan päinvastaista: ”Muutaman sukupolven välein Florican ja Faridoon taivaallisesta rakkaudesta syntyy lapsi, josta on määrä tulla suuri parantaja, ja me tunnistamme tuon tytön tai pojan hänen kantamastaan tulen ja miekan merkistä.”

Rosa päättää jäädä Maderon mustalaisheimoon ja vuosia kiertolaiselämää vietettyään, hänen on lähdettävä pyhiinvaellusmatkalle Santiago de Compostelan katedraaliin. Rosan on etsittävä oma Faridoonsa. Pyhiinvaellusmatkalla Rosa tapaakin laulavan pyhiinvaeltajan, Antonion, ja tajuaa välittömästi löytäneensä etsimänsä. Lähes yhtä nopeasti Rosalle valkenee, että hänellä on periksiantamaton kilpailija:”myös persialaisprinsessa seuraa sydäntään, vaikka se olisikin kylmä ja musta.” Rosan kilpailijana on amerikkalainen Jenny, Faridoonin pettämä persialaisprinsessa.

Kerronta soljuu kyllä yhtä kauniina kuin ensimmäisessä osassa, mutta itse tarina tuntuu pitkälti ensimmäisen osan toistolta. Ymmärrän kyllä kirjailijan halun kertoa señor Peregrinon ja Rosan tarinat omina osinaan, mutta ratkaisun sudenkuoppa on se, että pyhiinvaellusmatkan tapahtumat eivät muutu. Käytännössä tapahtumat ovat täysin identtisiä, näkökulma vain muuttuu Antoniosta Rosaksi. Toiston takia tarinasta puuttuu oikeastaan kokonaan yllätysmomentti ja kaikki jännitys. Jamiletin täti Carmeninkin kuvataan tässä toisessa osassa lähinnä miestä metsästävänä sutturana, eikä edellisen osan pikantista räväkkyydestä ole tietoakaan.

Kirjan loppu oli myös yllättävä, eikä suinkaan hyvässä mielessä. Siinä missä señor Peregrinon loppuratkaisua saattoi pitää joko totena tai señor Peregrinon keksintönä, niin tässä tarinassa siirrytään mitenkään ennalta varoittamatta maagiseen realismiin. Varmasti kirjailijalla on jokin syy tähän, mutta itse en pidä tällaisista yllätyksistä ja se lätsäytti koko tarinan. Nyt jäin vain hämmentyneenä miettimään, että miten molempien osien aiemmat tapahtumat pitäisi ymmärtää. Viimeinen osa Los Peregrinos on kuitenkin pakko lukea, jotta tämä merkillinen käänne saa selityksensä. En nyt mitenkään odota kirjaan tarttumista, mutta tulen lukaisemaan jossain sopivassa välissä.

Jälkisanat:

Olen pettynyt tähän toiseen osaan ja viimeisen osan pitäisi olla huikean hyvä, jotta jatkossa lukisin Cecilia Samartinin kirjoja.

Ei kommentteja: