Koonti luetuista kirjoista

lauantai 24. helmikuuta 2018

Muusa

Burton, Jessie (2018): Muusa. Suom. Natasha Vilokkinen. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 447 s.

”Kaksi naista, kaksi aikakautta. Kadonneen maalauksen salaisuus sitoo naiset yhteen vangitsevassa lukuromaanissa.1960-luku, Lontoo. Trinidadilainen Odelle pääsee konekirjoittajaksi taidegalleriaan ja tutustuu nuoreen mieheen, joka haluaa myydä perinnöksi saamansa taulun. Mutta kuka taulun on maalannut? Taulun arvoitus johdattaa 1930-luvun lopulle sisällissodan runtelemaan Espanjaan. Schlossin perhe muuttaa kyläpahaseen, ja heidän palvelijoikseen pestautuvat sisaruspuolet Isaac ja Teresa. Taiteilijan urasta kiinnostunut Isaac kiehtoo perheen tytärtä Olivea, joka harrastaa maalaamista - salassa. Kun Isaac ja Teresa kannustavat Olivea paljastamaan taiteelliset lahjansa, seuraukset ovat kohtalokkaat.”

Pidin Jessie Burtonin esikoiskirjasta Nukkekaappi, joka sijoittuu 1600-luvun lopun Amsterdamiin. Nukkekaapissa kirjailija herättää eloon tuon aikakauden ahdasmielisen ilmapiirin ja myös Muusassa käsitellään samoja teemoja. Keskiöön nousee tässäkin kirjassa syrjitty ihmisryhmä samoin kuin naisen asema ja mietin, onko tämä tahatonta vai jotenkin tarkoituksellista. Kirjailijan kotisivujen mukaan häntä on aina kiehtonut taiteen naiskuva samoin kuin luomisprosessi ja Muusassa hän yhdistää kaikki innoituksensa kohteet: taiteen, sodan, rakkauden sekä kolonialismin.

Eletään vuotta 1967 ja Trinidadin Port-of-Spainista Lontooseen viisi vuotta aiemmin muuttanut 26-vuotias Delly (Odelle) Bastien yrittää löytää koulutustaan vastaavaa työtä. Länsi-Intian yliopiston englanninkielisen kirjallisuuden laitokselta valmistunut Delly on saanut kutsun lukemattomiin työhaastatteluihin, mutta saavuttuaan haastatteluun hän on saanut kuulla, että paikka onkin jo täytetty. Vuosien sinnikäs yritys lopulta palkitaan ja Delly saa konekirjoittajan paikan Skeltonin taideinstituutista. Kirjailijan urasta haaveileva Delly on kiitollinen paikasta ja arvostaa suuresti hänet palkannutta Marjorie Quickia, mutta myöhemmin Delly miettii työpaikastaan:”Mutta kun ajatellaan mitä sitten tapahtui, mihin hankaluuksiin se sinut johdatti, tekisitköhän sinä sen uudestaan?”

Etelä-Espanjassa 19-vuotias Olive Schloss rutistaa tammikuussa 1936 kädessään Sladen kuvataidekoulun hyväksymiskirjettä. Oliven isä, taidekauppias ja galleristi Harold Schloss on aina sanonut:”Totta kai naiset saattoivat tarttua siveltimeen ja maalata, mutta fakta oli, ettei heistä ollut kunnon taiteilijoiksi.” Olive pelkää kuollakseen isänsä reaktiota mutta ei ehdi esittää asiaansa, koska Schlossin perhe saa vieraita. Isaac Robles astelee pihaan sisarensa Teresan kanssa. Teresa jää Schlossien taloudenhoitajaksi ja Olive unohtaa nopeasti taidekoulun löytäessään Isaacista oman muusansa. Olive maalaa vimmatusti ja eräänä päivänä Harold näkee olohuoneessaan taulun, josta hän toteaa välittömästi:”Tämä on taidetta.” Harold Schloss toimittaa taulun Pariisiin ja sieltä sen hankkii kokoelmiinsa taidemesenaatti Peggy Guggenheim. Tämän sinänsä täysin harmittoman tapahtumaketjun seurauksena Oliven, Isaacin, Teresan sekä Marjorie Quickin kohtalot kietoutuvat tiukasti yhteen.

Tarina etenee verkkaisesti, mutta hidastempoisuudessaankin se hipoo täydellisyyttä. Täysin spontaani ja päällimmäisenä oleva ajatus on se, että tässä kerronnassa ei ole mitään liikaa eikä liian vähän. Tapahtumissa ja tunteissa ei ole mitään ali- tai ylilyöntejä, vaan kaikki tuntuu harkitulta ja perin pohjin viimeistellyltä. Tarina itsessään on ihan mielenkiintoinen ja säilyttää kyllä jännitteen, mutta olisin kaivannut jotain siloittelematonta, vaikka kirjoitusvirhettä. Kirjassa kuvataan esimerkiksi Espanjan sisällissotaa ja kiellettyä rakkautta, mutta jotenkin näistäkin puuttuu kaikki tunne ja intohimo. Dramaattisin dialogi taidettiin käydä Dellyn ja Marjorien välillä Dellyn sähähtäessä, ettei Marjorie ole hänen äitinsä, mutta sitäkin Delly päätyi pyytelemään vuolaasti anteeksi. Tarinasta on hiottu pois kaikki särmikkyys ja kulmat pyöristetty. Koen, että kerronnassa on jotain pidäteltyä, jotain jonka olisin suonut tulla voimakkaammin esiin, mutta kirjailija on kyllä taiteen avulla ihan onnistuneesti sitonut yhteen 1930-luvun Espanjan ja 1960-luvun Lontoon.

Jälkisanat:

Kuten edellä totesin, niin pidin kyllä tarinasta, mutta siitä huolimatta jokin hiertää. Mietin, että Espanjan sisällissota ja kolonialismi saattavat olla aiheita, joilla voi sohaista muurahaispesää. Tätä välttääkseen, mutta toisaalta itseään kiinnostavista aiheista kirjoittaakseen, kirjailija olisi kieli keskellä suuta varonut keikuttamasta venettä ja lopputulos on sitten jollain tapaa liian hiottua.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 14. Kirja tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.

Ei kommentteja: