Koonti luetuista kirjoista

torstai 1. helmikuuta 2018

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Ahokumpu, Anna-Liisa (2018): Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Gummerus. E-kirja, vastaa painettuna 175 s.

”Perhostutkija Max Halma on pyhittänyt koko elämänsä tutkimuskohteelleen. Hän tekee äitinsä jäämistöstä löydön: harvinaisen perhosen, joka johdattaa hänet lähemmäksi kansainvälistä tunnustusta kuin koskaan aiemmin. Tutkiessaan perhosta tarkemmin Max ajautuu selvittämään myös omaa historiaansa. Asiakirjojen mukaan isä hukkui viikko Maxin syntymän jälkeen eikä ruumista koskaan löydetty. Tutkimusten edetessä ääni hänen sisällään kuitenkin alati kovenee: mitä tapahtui isälle keväällä 1942?

Jäljet johtavat Oulun maakunta-arkiston kätköistä aina saksalaisen huippupianistin viimeiseen konserttiin Hampuriin. Anna-Liisa Ahokummun herkkävireinen esikoisromaani Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa soi kauniisti mollissa. Romaani kertoo pojasta, joka ei tuntenut isäänsä - eikä äitiään. Se on kuin arvoituksellinen konsertti perhosista, pakkomielteistä ja perhesalaisuuksista, joita ei voi enää kätkeä, sekä äänistä, joiden ei pitäisi vaieta.”

Ihan ensimmäiseksi huomioni kiinnitti Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanin kaunis kansi ja esittelytekstikin tuntui mielenkiintoiselta perhosineen, sinfonioineen ja perhesalaisuuksineen. En ole aiemmin myöskään törmännyt romaanin päähenkilöön, joka on antanut elämänsä perhostutkimukselle ja mietin, miten kirjailija on saanut idean tarinaan. Kustantajan sivuilta löytämäni tiedon mukaan kirjailija oli vuosia sitten nähnyt kuvan vanhasta perhoskokoelmasta ja tästä alkoi kehkeytyä romaani Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa.

Nelikymppisen perhostutkijan Max Halman äiti Silvia Halma menehtyy kesällä 1982. Käydessään hautajaisten jälkeen lapsuudenkodissaan, Max löytää äitinsä makuuhuoneessa olevan piirongin päältä perhosen jota ei tunnista. Perhosen tunnistamisesta tulee Maxille pakkomielle, jonkinlaista sijaistoimintaa ja seuraavien kuukausien aikana Max kahlaakin läpi lukemattomia tunnistusoppaita sekä lajinmäärityskaavioita. Tutkimuksen sivussa hän hoitaa äitinsä perukirjan ja jäämistöstä löytyvät valokuvat ja avioliittohakemus herättävät Maxissa halun selvittää mitä hänen isälleen, saksalaiselle Luftwaffen lentäjälle Erik Stanislaukselle tapahtui. 

Tammikuussa 1983 Max matkustaa Oulun maakunta-arkistoon ja saa selville, että isä on merkitty hukkuneeksi Koitasjärvellä vuonna 1942, mutta ruumista ei ole koskaan löydetty. Maxin ei kuitenkaan tarvitse poistua arkistosta tyhjin käsin, vaan hän saa nähtäväksi koitasjärveläisen Jaakko Ajakan haastattelun josta selviää, että Erik Stanislaus oli ennen katoamistaan asunut Ajakoilla. Seuraavaksi Max suuntaakin Koitasjärvelle ja Jaakko Ajakalla on Maxille yllätys. Jaakko Ajakan ansiosta tutkimukset harppaavat aimoloikan eteenpäin ja Max alkaa lopulta samaan vastauksia, joskin yllättäviä sellaisia.

Pidin romaanin kielestä ja etenkin kerronnan vaihtelusta, jossa vuorottelee niin lehtileikkeet, valokuvat, haastattelut, päiväkirjamerkinnät kuin kirjeetkin. Edellä mainitut asiat tuovat romaaniin todentuntua, mutta valokuvakin on vain valokuva jos sitä ei selitetä. Mielestäni tapahtumien ja henkilöiden, etenkin Silvian sekä saksalaissotilaiden Erik ja Viktor Stanislauksen, taustoitus jää pahasti tyngäksi. Tynkäkin on ehkä liioittelua, koska tarinassa oikeastaan tarkastellaan koko ajan seurauksia, motiivit ja ajatukset tekojen takana jätetään selittämättä. Aivan kuin ajateltaisiin, että minä tunnen nämä henkilöt ennestään, eikä minulle sen takia tarvitse avata heidän historiaansa. He eivät kuitenkaan ole minulle mitenkään tuttuja, joten tarinasta puuttuu syvyys enkä kertakaikkiaan ymmärrä tarinan saamia käänteitä. Tarinassa on kyllä potentiaalia, mutta aivan liian paljon jätetään kertomatta.

Jälkisanat:

Lukukokemus oli hieman hämmentävä. Minulle jäi sellainen tunne, että olen tilannut pizzan ja kun saan pizzan eteeni, niin lautasella on kyllä täytteet, mutta pohja puuttuu.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Ei kommentteja: