Koonti luetuista kirjoista

torstai 29. maaliskuuta 2018

Carmine Streetin sokeat

Nesser, Håkan (2016): Carmine Streetin sokeat. Suom. Aleksi Milonoff. Tammi. E-kirja, vastaa painettuna 320 s.

Tähän mennessä suomennetut Håkan Nesserin kaupunkisarjan kirjat ovat:

1.     Carmine Streetin sokeat
2.     Taivas Lontoon yllä

”Psykologinen trilleri pikkutytön katoamisesta. New York, neljä täyttä matkalaukkua ja kaksi tyhjää sydäntä. Kirjailija Erik Steinbeck ja hänen taiteilijavaimonsa Winnie muuttavat New Yorkiin jättääkseen taakseen kotimaan traumaattiset tapahtumat. Pariskunnan neljävuotias Sarah-tytär on kidnapattu puolitoista vuotta aiemmin, eikä hänestä ole sen jälkeen mitään havaintoja. Erik yrittää aloitella uutta kirjaansa ja tarkkailee vaivihkaa omilla retkillä käyvää vaimoaan, joka väittää itsepintaisesti, että Sarah elää. Samaan aikaan Erik saa selville uusia asioita Winnien menneisyydestä. Ehkä heidän muuttonsa juuri New Yorkiin ei ollutkaan sattumaa.”

En ole vuosiin lukenut Håkan Nesserin jännäreitä, mutta nyt huomioni kiinnitti kaupunkisarjan toisen osan, Taivas Lontoon yllä, kansi. Esittelytekstistä luin, että sarjasta on suomennettu kaksi osaa, joista Taivas Lontoon yllä on jälkimmäinen. Osat ovat itsenäisiä teoksia eikä lukujärjestyksellä ole mitään merkitystä, ellei sitten satu olemaan minun laillani neuroottista tarvetta lukea kirjat ilmestymisjärjestyksessä. Minun oli siis pakko lukea tämä kirja, jotta voisin myöhemmin lukea sen josta aidosti kiinnostuin.

Erik Steinbeck on menestynyt kirjailija ja hän tapaa tulevan vaimonsa, taidemaalari Winnie Masonin, tuoreimman kirjansa markkinointikiertueella. Winnie on lukenut Erikin kirjan ja penää Erikiltä selitystä siihen, miksi Erik on kopioinut kirjaansa Winnien muistivihkoonsa neljä kuukautta aiemmin kirjoittamat runon säkeet. Erik on asiasta äimänä ja päättelee, että hänenkin on täytynyt kirjoittaa runo toukokuussa, koska kirja meni painoon kesäkuussa. Erikillä ei ole antaa Winnielle tyydyttävää vastausta eikä kumpikaan ymmärrä, että miten kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä on voinut kirjoittaa täysin samat sanat samanaikaisesti. Runon ympärillä oleva mysteeri vain syvenee, kun Erikiä syytetään plagioinnista. Kirjan lukenut kriitikko väittää, että Erik olisi kopioinut viimeiset säkeet edesmenneen ranskalaisen lyyrikon, Bernard Grimaux’n runosta. Erik sen enempää kuin Winniekään ei tunnusta tuntevansa lyyrikon tuotantoa, mutta runo saattaa heidät yhteen.

Steinbeck-Masonin perhe elää mukavaa elämää Saarenin kaupungissa, kunnes perhettä kohtaa tragedia. Erikin ja Winnien neljävuotias Sarah-tyttö siepataan omalta pihalta suoraan Erikin silmien alta. Sarah on ollut kateissa jo puolitoista vuotta, kun Erik ja Winnie päättävät Winnien ehdotuksesta muuttaa New Yorkiin. New York kuitenkin enemmän erottaa kuin yhdistää heitä. Winnie salailee menojaan ja Erik pohtii oliko muutto virhe. He vain jakavat saman asunnon, mutta eivät enää elä yhdessä. Erik on kuitenkin vaimostaan huolissaan ja myöhemmin hänelle selviää, että Winnie on tavannut selvänäkijää, joka sattumoisin on Bernard Grimaux’n lapsenlapsi. Tämäkin yhteensattuma on hyvin erikoinen, mutta selvänäkijällä oli ollut Winnielle viesti. Erikille valkenee, että Winnie on valehdellut menneisyydestään, mutta asiat ovat myös saaneet uuden käänteen. Voisiko Sarah olla elossa ja löydettävissä?

Kirjaa markkinoidaan psykologisena trillerinä, mutta mielestäni tarinasta puuttuu trillerin jännitys. Kertojana on Erik Steinbeck, joka tarkastelee tapahtumia omasta näkökulmastaan käsin menneisyyden ja nykyisyyden välillä vaihdellen. Kerronta on kuitenkin aivan liian pohdiskelevaa, jotta se loisi minkäänlaista jännitystä puhumattakaan siitä, että se pystyisi pitämään mielenkiintoa yllä. Oikeastaan kerronta on vähän tylsää ja jopa laahaavaa, koska tarinassa on liiaksi keskitytty kertojan päänsisäisiin tapahtumiin sekä menneisyyden vatvomiseen nykyisyyden kustannuksella. Olisin ehdottomasti kaivannut rivakammin etenevää ja jollain tapaa pahaenteisemmin tiivistyvää juonta. Loppuratkaisuakin pohjustettiin vähän pidemmällä kaavalla, joten ehdin vetää johtopäätökset tulevien tapahtumien kulusta ja päätelmäni osui lähes oikeaan. Tarinassa oli kyllä salamyhkäisyyttä, mutta se ei vain oikein missään vaiheessa lähtenyt vetämään, eikä myöskään pystynyt aidosti yllättämään.

Jälkisanat:

Kirjan esittelyteksti ei puhutellut minua enkä olisi luultavasti lukenut kirjaa, ellei minun olisi ollut pakko. Haluan kuitenkin uskoa, että tällä ei ollut vaikutusta lukukokemukseeni, koska yleisesti ottaen pidän rikos- ja jännityskirjallisuudesta ja olen omalla mukavuusalueellani.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa.

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Valkoiset jäljet

Schepp, Emelie (2017): Valkoiset jäljet. Suom. Meri Ala-Tauriala. HarperCollins Nordic FI. E-kirja, vastaa painettuna 396 s.
 
Ikuisesti merkitty aloittaa Jana Berzelius-sarjan, josta tähän mennessä on suomennettu:

1.     Ikuisesti merkitty
2.     Valkoiset jäljet

”Kylmänä talviyönä juna on pysähtynyt paikoilleen Norrköpingin rautatieasemalle. Nuori nainen löydetään kuolleena junasta. Myöhemmin selviää, että naisen mukana matkustanut ystävä on kadonnut. Keitä naiset ovat? Mitä heille on tapahtunut? Jana Berzelius valitaan johtamaan tapauksen esitutkintaa. Pian tapaus muuttuu henkilökohtaisemmiksi kuin Jana olisi osannut aavistaa. Hän joutuu kohtaamaan synkän menneisyytensä jälleen, kun epäilykset kohdistuvat henkilöön omassa lähipiirissä. Mieheen, jonka hän mieluiten unohtaisi. Mieheen, joka tietää hänestä liikaa. Suojellakseen itseään Janan on löydettävä epäilty ennen poliisia.”

Valkoiset jäljet on Jana Berzelius-sarjan toinen osa ja ennen kirjan lukemista kannattaa ehdottomasti lukea ensimmäinen osa Ikuisesti merkitty. Tämä kirja sisältää kyllä itsenäisen tarinan, mutta sen rinnalla kulkee Janan menneisyyteen liittyvä juonikuvio, joka saa tässä osassa jonkinlaisen päätöksen. Jos ei ole lukenut tuota ensimmäistä osaa, niin puolet tästä kirjasta voi hyvinkin jäädä hämärän peittoon. Itse en lämmennyt ollenkaan Ikuisesti merkitylle ja kovin sanankäänteinen tuomitsin sen täysin epäuskottavaksi tekeleeksi. Minua jäi kuitenkin kaihertamaan mitä Karl Berzelius mahtaa salata ja olikin yllättävää huomata, että itseasiassa pidin tästä jatko-osasta.

Molempien osien juonet kietoutuvat niin tiiviisti toisiinsa, että tästä kirjasta ei voi oikein kertoa mitään paljastamatta ensimmäisen osan tapahtumia loppuratkaisuineen. Jonkin verran tarinaa voi kuitenkin avata ja kirjan toinen juoni liittyy Jana Berzeliuksen menneisyyteen ja toinen Tukholman huumerikollisuuteen. Thaimaalaiset nuoret tytöt, Pim ja Noi, on saatu hankittua muuleiksi ja tyttöjen on tarkoitus salakuljettaa merkittävä määrä huumeita Tanskan kautta Ruotsiin. Norrköpingin rautatieasemalle tullessa Noi’n elämä on päättynyt junan vessaan ja Pim puolestaan kadonnut talviseen pimeyteen.

Noi’n kuolemaa ja Pim’n katoamista alkavat tutkimaan ensimmäisestä osasta tutut Henrik Levin ja Mia (Maria) Bolander. Syyttäjän virastosta tutkintaan osallistuu Jana Berzelius joka nopeasti tajuaa, että tytöt liittyvät hänen aiempaan tutkintaansa ja hän itse on suuressa vaarassa paljastua. Jana on vannonut itselleen päästävänsä irti menneisyydestään, mutta paljastumisen aiheuttaman pelon ohjaamana Jana lähtee metsästämään Haadesta tarkoituksenaan tehdä tilit lopullisesti selviksi. Jana onkin koko ajan täpärästi edellä rikostutkijoita, mutta Henrik Levinin päässä alkavat palaset loksahtelemaan paikoilleen. Henrik ei kuitenkaan halua uskoa intuitiotaan ja unohtaa Janan siinä vaiheessa, kun hänellä on käsissään muutama poliisilaitoksen mätä omena. Jana puolestaan selvittää Tukholman huumemaailman pelkäämän Setämiehen henkilöllisyyden ja totuus on ruma.

Kerronta on tässäkin kirjassa nopeatempoista ja juonen käänteitä seuraa tiuhaan tahtiin. Dekkaristi on kuitenkin onnistunut kovalla kädellä suitsimaan mielikuvitustaan ja tarinasta puuttuu ensimmäisen osan täydellinen epäuskottavuus. Siinä missä Ikuisesti merkittyä luki jonkinlaisen hämmentyneen epäuskon vallassa, niin Valkoiset jäljet jo vähän veikin mukanaan. Erityisesti pidin siitä, miten salaisuudet ja eri henkilöiden välillä olevat kytkökset paljastuvat pikkuhiljaa juonen edetessä, joten tarinan jännite säilyi loppuun asti. Mitään oikeasti jännittävää tai henkilöhahmojen syventämistä tämäkään tarina ei sisältänyt, mutta mielenkiinto kuitenkin säilyi viimeiselle sivulle asti.

Jälkisanat:

Muistan lukeneeni, että kirjailija aikoo kirjoittaa vähintään kuusi Jana Berzelius-dekkaria ja huomasin, että kolmannen osan suomennos Hidas kuolema ilmestyy ilmeisesti toukokuussa. Eiköhän tuokin osa kuitenkin löydä ostoskoriini, vaikka suhtaudunkin dekkaristin kirjoihin vähän inhorealistisesti.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 42. Kirjan nimessä on adjektiivi.

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Honeyman, Gail (2018): Eleanorille kuuluu ihan hyvää. Suom. Sari Karhulahti. WSOY. E-kirja, vastaa painettuna 431 s.

”Eleanorille kuuluu ihan hyvää kertoo hykerryttävästi ja silti liikuttavasti yksinäisyydestä. Eleanor elää yksinään jämptisti organisoitua elämää. Joka päivä töissä hän käyttää samoja vaatteita ja nauttii samanlaisen lounaan. Hän ei oikein osaa olla ihmisten kanssa vaan sanoa paukauttaa äkkiväärästi mitä ajattelee. Kun työviikko on takana, Eleanor katoaa kotiinsa noutopizzan ja votkapullon kanssa eikä puhu kenellekään ennen maanantaita. Ainoat kontaktit joita Eleanor näyttää pitävän yllä, ovat viikoittaiset puhelut äidille ja sosiaalityöntekijän käynnit. Vaikka Eleanor on vasta nuori aikuinen, hän elää kuin kaikki olisi jo ohi. Miksi Eleanor on sellainen kuin on? Yksi ystävällinen teko työtoverilta alkaa murtaa muuria Eleanorin ympäriltä, ja lopulta Eleanor saa huomata lohdullisesti: koskaan ei ole liian myöhäistä. Mikään.”

Gail Honeyman on skotlantilainen esikoiskirjailija, jonka romaani Eleanorille kuuluu ihan hyvää löydettiin kirjoituskilpailusta. Kirjan esittelytekstistä saa kuvan, että päähenkilö Eleanor on hyvin omintakeinen ihminen ja kustantajan sivuilta löytämäni tiedon mukaan, kirjailija on epätodennäköisen sankarin kautta halunnut kertoa toisenlaisen tarinan kolmekymppisistä kaupunkisinkuista. Sellaisista sinkuista joiden elämä ei ole yhtä juhlaa, ystävyyttä tai rakkausseikkailuja.

Glasgow’ssa asuva kolmekymppinen Eleanor Oliphant on 21-vuotiaana valmistunut klassisen filologian laitokselta ja työskennellyt valmistumisestaan lähtien laskuttajana By Design -nimisessä graafisessa suunnittelutoimistossa. Eleanor tulkitsee kaiken sanatarkasti ja on hyvin täsmällinen ilmaisussaan, joten Eleanor ei ole ihminen jonka seuraan vapaaehtoisesti hakeudutaan. Toisaalta Eleanorkaan ei kaipaa muiden seuraa, eikä hän myöskään hätkähdä itseensä kohdistuvaa pilkkaa. Eleanor toteaakin elämästään:”Olen yksinäinen selviytyjä, olen Eleanor Oliphant. En tarvitse ketään – elämässäni ei ole yhtään suurta aukkoa, eikä ikiomasta palapelistä puutu ainuttakaan osasta.”

Eleanorin elämä heittää kuitenkin volttia hänen ihastuessaan silmittömästi ja päivittäiset, piiruntarkat rutiinit menevät uusiksi. Siihen asti Eleanor on keskiviikko-iltana puhunut puhelimessa äitinsä kanssa, perjantaina hakenut Tescosta juusto-tomaattikastikepizzan ja viikonloppuna naukkaillut yksinään teräviä. Ihastunut Eleanor alkaa panostamaan ulkonäköönsä ja samanaikaisesti toimiston it-osastolla vasta aloittanut Raymond Gibbons tietämättään opettaa Eleanorille sosiaalisia taitoja. Ihastumisia tulee ja menee, mutta Raymondista Eleanor saa ensimmäisen ystävän. Raymondin avulla Eleanor alkaakin pikkuhiljaa elämään, tutustumaan ihmisiin ja käsittelemään menneisyyttään, josta paljastuu jotakin hirvittävän julmaa.

Kirjan alku ei vakuuttanut minua ollenkaan ja ihmettelin vähän, että miten näin lapsellinen tarina on päässyt lupaavien kirjailijakykyjen Lucy Cavendish – palkintoehdokaslistalle. Tarina ja kerronta kuitenkin paranivat edetessään ja oikeastaan vasta lopussa ymmärsin, että tarinan kantavana teemana on erilaisuus ja ihmisten suhtautuminen massasta poikkeavaan käytökseen. Eleanorin persoona herättikin itsessäni paljon ajatuksia ja pysähdyin miettimään, olenko todella niin avarakatseinen kuin mielelläni kuvittelen olevani. Erilaisuuden lisäksi kirjassa käsitellään itsensä ympäröivältä maailmalta panssaroineen ihmisen heräämistä. Millä tavoin läheisyydentarve voi ilmetä ja kuinka paljon ystävyys antaa voimaa. Yksikin ystävä riittää.

Jälkisanat:

Kirjan kannessa todetaan, että romaani on kaistapäinen, hurmaava, hulvaton ja koskettava. Edellä mainituista adjektiiveista allekirjoitan kyllä koskettavan, mutta en osaa yhdistää tarinaan kaistapäisyyttä tai hulvattomuutta. Kirja ei ole raskasta, mutta ei myöskään ihan kepeääkään luettavaa.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 11. Kirjassa käy hyvin.

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Hiljaiset huvimajat

Tuominen, Pirjo (2016): Hiljaiset huvimajat. Tammi. E-kirja, vastaa painettuna 448 s.

Hiljaiset huvimajat aloittaa Maria Manner – sarjan. Tähän asti on ilmestynyt:

1.     Hiljaiset huvimajat
2.     Tulen väri on punainen
 
”Nuoria naisia historiallisten mullistusten pyörteissä. Eletään vuotta 1904. Tammerkoski on valjastettu teollisuuden käyttöön, ja kaupunkiin virtaa työväestöä ympäri maata. Tampereelle saapuu myös 19-vuotias Maria Manner, joka on juuri jäänyt orvoksi kauppiasvanhempiensa kuoltua veneonnettomuudessa. Kotikaupungissaan Lappeenrannassa Maria on viettänyt suojattua elämää, nyt hän päätyy Näsijärven rannalle menestyneeseen maakauppakartanoon, jota nuori leski Martta Porras emännöi varmaotteisesti. 

Portaan tiluksille on majoittunut kesäksi myös uittoporukka, jonka päällikön Ville Ekqvistin on vaikea saada silmiään irti nuoresta, tarmokkaasta emännästä. Samaan aikaan Sofia Friman työskentelee kutojana Finlaysonin tehtaalla. Työ on rankkaa, asunnot ahtaita ja huonokuntoisia, moni työtoveri kuolee ennen aikojaan. Pian Sofia kiinnostuu nousevan työväenyhdistyksen toiminnasta.

Pirjo Tuominen on kirjoittanut yli neljäkymmentä teosta, joista suurin osa on historiallisia romaaneja. Romaanissaan Hiljaiset huvimajat Tuominen palaa historiamme kohtalonvuosiin, suurlakon ja sortokausien aikaan.”

En ole aiemmin lukenut Pirjo Tuomisen romaaneja, koska kansien perusteella olen yhdistänyt kirjat harlekiinikirjallisuuteen. Luettavaa etsiessäni päädyin jostain mystisestä syystä lukemaan tämän kirjan esittelytekstin ja huomasin tarinan käsittelevän suurlakon ja sortokausien aikaa. Teksti herätti kiinnostukseni ja kustantajan sivuilta löysin tiedon, että valtaosa kirjailijan romaaneista on historiallisia teoksia, jotka usein kuvaavat 1700- ja 1800-lukujen elämää Suomessa. Historiallisten romaanien ystävänä tunsin piston sydämessä. Olin pelkkien kansien luomien mielikuvien perusteella luokitellut kirjat puhtaaksi kioskikirjallisuudeksi ja kuinka väärässä olen ollutkaan.

Tarinan päähenkilö on 19-vuotias Maria Manner, joka eräänä syksyisenä päivänä Lappeenrannan korkeimmalla paikalla seistessään toteaa, että vuosi 1904 on kuoleman vuosi. Kesäkuussa Eugen Schauman ampui kenraalikuvernööri Bobrikovin ja muutama kuukausi myöhemmin Maria menetti vanhempansa purjehdusonnettomuudessa. Orpo ja vielä alaikäinen Maria on kuitenkin saanut korvaamatonta apua edesmenneen enonsa vaimolta, Portaan tilan emännältä Martta Portaalta. Yhdessä riuskaotteisen Martan kanssa Maria on järjestänyt asiat Lappeenrannassa niin, että voi muuttaa iäkkään Riikka-tätinsä luokse Viipuriin. Raa’an syystuulen pieksämällä mäellä mietteissään seisova Maria luo vielä viimeisen katseen syntymäkaupunkiinsa ennen uuden alkua.

Asuttuaan jonkin aikaa Viipurissa tätinsä luona, Maria päättääkin muuttaa Martan luokse Portaan kylään. Itsenäinen ja aikaansaava Portaan tilan emäntä oli tehnyt Mariaan lähtemättömän vaikutuksen ja Maria haluaa oppia Martalta kaiken mitä Martta vain pystyy hänelle opettamaan. Mariasta tuleekin nopeasti Martan oikea käsi, mutta Portaan tilan saatua uuden isännän, Maria muuttaa Tampereelle äitinsä serkun, tukkukauppias Oskar Petreliuksen luokse. Rauhallisella ja päättäväisellä Marialla onkin luontaista liikemieskykyä ja lopulta Oskar Petrelius uskoo tukkuliikkeensä hoidon pätevälle Marialle. Samanaikaisesti yhteiskunnan murros tuo tullessaan tapahtumia, joilla on kauaskantoisia seurauksia monen elämään.

Aloitin lukemisen vähän varovasti tunnustellen, mutta alun jälkeen tarina tempaisikin minut mukaansa. Romaani on mielenkiintoinen ajankuvaus, mutta erityisesti pidin kirjailijan luomista vahvoista naishenkilöistä. Vahvoilla naisilla en tarkoita mitään suomalaisia suffragetteja, vaan itse ajattelevia, älykkäitä ja toimeliaita naisia. Sellaisia naisia, jotka eivät halvaantuneina odota asioita tapahtuvaksi, vaan laittavat tarvittaessa ämmänlänget kaulaan ja alkavat kantamaan vettä. Pidin myös siitä, että tarinan sisältämät romanttiset suhteet pysyvät sivujuonina ja keskiössä on tuon ajan tapahtumien kuvaus päähenkilöiden kokemina. Kirjan loppukin pystyi vielä yllättämään, joten tarina piti minut otteessaan aivan viimeiselle sivulle asti. Odotankin kovasti, että pääsen jatko-osan, Tulen väri on punainen, pariin.

Jälkisanat:

Löytämieni tietojen mukaan kirjailija on tehnyt historiallisiin romaaneihinsa valtavasti taustatyötä ja mielestäni tarinassa sekoitetaan onnistuneesti faktaa ja fiktiota. Suosittelen kirjan lukemista, jos vain pitää tämäntyyppisistä romaaneista.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 1. Kirjassa muutetaan.