Koonti luetuista kirjoista

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Honeyman, Gail (2018): Eleanorille kuuluu ihan hyvää. Suom. Sari Karhulahti. WSOY. E-kirja, vastaa painettuna 431 s.

”Eleanorille kuuluu ihan hyvää kertoo hykerryttävästi ja silti liikuttavasti yksinäisyydestä. Eleanor elää yksinään jämptisti organisoitua elämää. Joka päivä töissä hän käyttää samoja vaatteita ja nauttii samanlaisen lounaan. Hän ei oikein osaa olla ihmisten kanssa vaan sanoa paukauttaa äkkiväärästi mitä ajattelee. Kun työviikko on takana, Eleanor katoaa kotiinsa noutopizzan ja votkapullon kanssa eikä puhu kenellekään ennen maanantaita. Ainoat kontaktit joita Eleanor näyttää pitävän yllä, ovat viikoittaiset puhelut äidille ja sosiaalityöntekijän käynnit. Vaikka Eleanor on vasta nuori aikuinen, hän elää kuin kaikki olisi jo ohi. Miksi Eleanor on sellainen kuin on? Yksi ystävällinen teko työtoverilta alkaa murtaa muuria Eleanorin ympäriltä, ja lopulta Eleanor saa huomata lohdullisesti: koskaan ei ole liian myöhäistä. Mikään.”

Gail Honeyman on skotlantilainen esikoiskirjailija, jonka romaani Eleanorille kuuluu ihan hyvää löydettiin kirjoituskilpailusta. Kirjan esittelytekstistä saa kuvan, että päähenkilö Eleanor on hyvin omintakeinen ihminen ja kustantajan sivuilta löytämäni tiedon mukaan, kirjailija on epätodennäköisen sankarin kautta halunnut kertoa toisenlaisen tarinan kolmekymppisistä kaupunkisinkuista. Sellaisista sinkuista joiden elämä ei ole yhtä juhlaa, ystävyyttä tai rakkausseikkailuja.

Glasgow’ssa asuva kolmekymppinen Eleanor Oliphant on 21-vuotiaana valmistunut klassisen filologian laitokselta ja työskennellyt valmistumisestaan lähtien laskuttajana By Design -nimisessä graafisessa suunnittelutoimistossa. Eleanor tulkitsee kaiken sanatarkasti ja on hyvin täsmällinen ilmaisussaan, joten Eleanor ei ole ihminen jonka seuraan vapaaehtoisesti hakeudutaan. Toisaalta Eleanorkaan ei kaipaa muiden seuraa, eikä hän myöskään hätkähdä itseensä kohdistuvaa pilkkaa. Eleanor toteaakin elämästään:”Olen yksinäinen selviytyjä, olen Eleanor Oliphant. En tarvitse ketään – elämässäni ei ole yhtään suurta aukkoa, eikä ikiomasta palapelistä puutu ainuttakaan osasta.”

Eleanorin elämä heittää kuitenkin volttia hänen ihastuessaan silmittömästi ja päivittäiset, piiruntarkat rutiinit menevät uusiksi. Siihen asti Eleanor on keskiviikko-iltana puhunut puhelimessa äitinsä kanssa, perjantaina hakenut Tescosta juusto-tomaattikastikepizzan ja viikonloppuna naukkaillut yksinään teräviä. Ihastunut Eleanor alkaa panostamaan ulkonäköönsä ja samanaikaisesti toimiston it-osastolla vasta aloittanut Raymond Gibbons tietämättään opettaa Eleanorille sosiaalisia taitoja. Ihastumisia tulee ja menee, mutta Raymondista Eleanor saa ensimmäisen ystävän. Raymondin avulla Eleanor alkaakin pikkuhiljaa elämään, tutustumaan ihmisiin ja käsittelemään menneisyyttään, josta paljastuu jotakin hirvittävän julmaa.

Kirjan alku ei vakuuttanut minua ollenkaan ja ihmettelin vähän, että miten näin lapsellinen tarina on päässyt lupaavien kirjailijakykyjen Lucy Cavendish – palkintoehdokaslistalle. Tarina ja kerronta kuitenkin paranivat edetessään ja oikeastaan vasta lopussa ymmärsin, että tarinan kantavana teemana on erilaisuus ja ihmisten suhtautuminen massasta poikkeavaan käytökseen. Eleanorin persoona herättikin itsessäni paljon ajatuksia ja pysähdyin miettimään, olenko todella niin avarakatseinen kuin mielelläni kuvittelen olevani. Erilaisuuden lisäksi kirjassa käsitellään itsensä ympäröivältä maailmalta panssaroineen ihmisen heräämistä. Millä tavoin läheisyydentarve voi ilmetä ja kuinka paljon ystävyys antaa voimaa. Yksikin ystävä riittää.

Jälkisanat:

Kirjan kannessa todetaan, että romaani on kaistapäinen, hurmaava, hulvaton ja koskettava. Edellä mainituista adjektiiveista allekirjoitan kyllä koskettavan, mutta en osaa yhdistää tarinaan kaistapäisyyttä tai hulvattomuutta. Kirja ei ole raskasta, mutta ei myöskään ihan kepeääkään luettavaa.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 11. Kirjassa käy hyvin.

2 kommenttia:

Marika kirjoitti...

Kiitos arviosta! Tämä mietityttää että onko lukemisen arvoinen vai ei. Alkujaan tämä tuli listalleni koska kirja käsittelee yksinäisyyttä, eli painavaa aihetta huumorilla.

Piia kirjoitti...

Itsekin ensin ajattelin ettei tämä ole minun kirjani, mutta Helmet-haasteen FB-ryhmässä kirjasta on kuitenkin pidetty ja niiden kommenttien perusteella päätin sittenkin ottaa luettavaksi.

Kirjan alkupuolella tosiaan mietin, että luenko kirjasta pitäneiden kanssa samaa kirjaa ja miten ihmeessä tällainen kirja on voinut päästä palkintoehdokkaaksi. Kun pääsin alun yli ja asiat alkoivat saada selityksiä, niin kirjan syvyys alkoikin paljastua. Alku ei tainnut ollakkaan mitään myöhäistä teini-ikää, vaan ennemminkin sillä tavalla täysin muista eristäytyneessä ihmisessä ilmennyttä läheisyyden- tai yhteydenkaipuuta.

Mielestäni tarinassa jollain tavalla kiteytyy sanonta "ihmisen ei ole hyvä olla yksin", edes jonkinlainen yhteys muihin olisi tärkeää. Kirja oli kyllä lukemisen arvoinen mutta on vain odotettava, että asiat avautuvat pikkuhiljaa tekstin edetessä. :)

t: Piia