Koonti luetuista kirjoista

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Valkoinen elefantti

Shafak, Elif (2016): Valkoinen elefantti. Suom. Maria Erämaja. Gummerus. E-kirja, vastaa painettuna 559 s.

”Nuori totuuden etsijä Jahan saapuu Istanbuliin mukanaan ihmeellinen lahja sulttaanille: valkoinen elefantti. Palatsin suojissa hän oppii elefanttinsa kanssa pitämään puolensa petollisia hovimiehiä vastaan ja kohtaa myös kauniin ja kurittoman prinsessa Mihrimahin. Hovin pääarkkitehti Sinan kiinnittää huomionsa terävä-älyiseen nuorukaiseen ja tekee hänestä yhden oppipojistaan. Jahan on mukana rakentamassa sulttaanikuntaan moskeijoita, siltoja ja muita rakennuksia, jotka ovat jäävä historiaan. Jahanista tulee osa hovin vaarallisten kuohujen ja prinsessa Mihrimahin ihmeellistä maailmaa.

Elif Shafakin monikerroksinen historiallinen romaani sijoittuu 1500-luvulle, Osmanien valtakunnan kukoistuskauteen. Rakkauden, luovuuden ja vapauden kysymyksiä puntaroiva teos herättää muinaisen Turkin värien lisäksi henkiin myös Istanbulin kuuluisimpia monumentteja pystyttäneen arkkitehti Sinanin, ”Idän Michelangelon”.”

Olen jo pitkään miettinyt Valkoisen elefantin lukemista, mutta aina jokin on jarruttanut. Olen ehkä ajatellut kirjan olevan jonkinlainen Tuhannen ja yhden yön tarinoiden kaltainen satukirja ja kun pituutta on lähes kuusisataa sivua, niin en ole luottanut lapsenmielisyyteeni. Kaipasin kuitenkin edelleen vähän pidempää romaania johon voisin vain uppoutua, joten tämä tuntui sillä hetkellä ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Aika taisikin olla oikea, koska kirjaan tartuttuani annoin tarinan viedä.

Nuori 12-vuotias Jahan on karannut kotoaan ja karkumatka päättyy osmanien sulttaanin villieläintarhaan yhdessä valkoisen elefantin, Chotan, kanssa. Chota on Intian šaahin lahja sulttaanille ja saadakseen jäädä hoviin menettämättä päätään, Jahanin on valehdeltava olevansa kokenut elefantinhoitaja. Jahan ja Chota kiintyvät toisiinsa, mutta Jahanin valhe on monta kertaa lähellä paljastua. Kuin ihmeen kaupalla Jahan saa aina opetettua Chotalle kulloinkin tarvittavat taidot ja Jahanin oma lahjakkuus puolestaan tulee ilmi sotaretkellä Mustaan Bogdaniaan. Sotaretkellä joukot törmäävät lähes ylittämättömään esteeseen, vuolaana virtaavaan jokeen. Sulttaanin valiosotilas nimeltään Sinan ilmoittaa osaavansa rakentaa sillan ja Jahan Chotan kanssa tulevat avuksi. Sinan panee merkille Jahanin innokkuuden sekä taidot ja myöhemmin kun Sinan ylennetään hovin pääarkkitehdiksi, Jahanista tulee yksi Sinanin neljästä oppipojasta.

Sydämenasioita lukuunottamatta Jahanin elämä on pääosin hyvää. Jahan on saapumisestaan asti rakastanut sulttaani Süleymanin tytärtä Mihrimahia, eikä pääse tunteisiin vastanneesta prinsessasta yli. Jahan tietää Mihrimahin olevan hänelle tavoittamaton, pelkkä päiväuni, joten Jahan päättää keskittyä työhönsä mestari Sinanin alaisuudessa. Yhdessä oppipoikiensa kanssa Sinan rakentaa seuraavien vuosien aikana useita taidokkaita rakennuksia, mutta Sinanin kuoltua Jahanille alkaa valkenemaan, että heidän lähipiirissään on saattanut olla Juudas. Matalamielinen petturi, joka on tehnyt tihutöitä ja yrittänyt tuhota Sinanin. Jahanin suojelusenkelinä on ollut mustalaisheimon päällikkö Balaban, mutta monilla muilla ei ole ollut samanlaista onnea. Jahanin on selvitettävä totuus itsensä ja edesmenneen mestarinsa vuoksi.

Kirjailija herättää Istanbulin ja sulttaanin hovin eloon, eikä tarinasta puutu mitään ihmiselämään kuuluvaa. Kerronta on kaunista ja kuvailevaa, olematta kuitenkaan liiallista ja rönsyilevää. Tarina kaikkine käänteineen on myös tasapainoinen. Jos on surua, on myös iloa. Jos on vaikeuksia, on myös selviytymistä. Mitään ei ole liikaa, mutta ei myöskään liian vähän. Erityisesti pidin siitä, että tarina etenee kronologisesti Jahanin kertomana. Ei takaumia, ei eri kertojia, ei myöskään tarinoita tarinan sisällä. Kertojan vaihdoksilla ja takaumilla tarinaan saadaan toki enemmän eri näkökulmia tai pitkitettyä jännitystä, mutta toisaalta ne pilkkovat tekstin. Nyt kun tällaiset puuttuivat, niin huomasin kuinka paljon nautin siitä, että sain vain enempiä miettimättä lukea hienon osmanien valtakuntaan sijoittuvan tarinan.

Jälkisanat:

Kirjailijan mukaan hän on sulauttanut oikeita historiallisia tapahtumia ja henkilöitä hänen itsensä luomaan uuteen aikajanaan, joten romaani on sekoitus faktaa ja fiktiota. En ollut tietoinen, että esimerkiksi arkkitehti Sinan ja astronomi Takiyuddin ovat todellisia henkilöitä moskeijoineen ja observatorioineen. Jos joskus käyn Istanbulissa, niin tarkastelen varmasti Süleymanin moskeijaa ihan toisella tavalla.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan. Jahan aloittaa palatsin koulussa ja myöhemmin Sinanin oppipoikana opiskelee arkkitehtuuria.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Olimme kerran

Bonde Hashemzadeh, Golnaz (2018): Olimme kerran. Suom. Jaana Nikula. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 224 s.

”Vallankumouksen kauhuista selvinnyt iranilaisnainen on uuden taistelun edessä: nyt syöpää vastaan. Kansainvälinen kirjallinen sensaatio on vuoden koskettavin lukuelämys! Nahid saapui Ruotsiin 30 vuotta sitten puolisonsa ja pienen tyttärensä kanssa. He pakenivat Iranin islamilaista vallankumousta. Vuosia myöhemmin Nahidin puoliso on kuollut, ja lääkärit antavat hänelle itselleen korkeintaan puoli vuotta elinaikaa. Nahid on yksinäinen ja katkera, ja suhde ainoaan tyttäreenkin on vaikea. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun odottamaton uutinen herättää Nahidissa väkevän halun elää. Ylistetty romaani on kuvaus kirvelevästä äidinrakkaudesta ja sammumattomasta tulevaisuuden toivosta.”

Syntyjään iranilaisen Golnaz Hashemzadeh Bonden vanhemmat toimivat Iranin vallankumouksen aikana vasemmistolaisina vallankumouksellisina. Vallankumoustoiminta johti lopulta siihen, että perheen oli paettava maasta ja Ruotsiin he tulivat poliittisina pakolaisina. Kirjan luettuaan voisikin helposti ajatella, että tarina on jollain tapaa omaelämäkerrallinen, mutta näin ei taida olla. Kirjailija itse sanoo halunneensa antaa äänen naiselle joka on vihainen, katkera, kateellinen ja mustasukkainen mutta syyn piti olla sellainen, joka meidän mielestämme oikeuttaa naisen tuntemaan näitä tunteita.

Iranista 30 vuotta aiemmin islamilaista vallankumousta Ruotsiin paennut Nahid on väistämättömän edessä. Lääkäri on diagnosoinut gynekologisen syövän ja elinajaksi arvioitu korkeintaan puoli vuotta. Nahid pelkää enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja jokaisena aamuna hän herätessään ajattelee: ”Minä kuolen. Tällaisena päivänä, jonain päivänä hyvin pian minä kuolen." Pelostaan huolimatta Nahid kuitenkin yrittää elää mahdollisimman normaalia arkea niin pitkään kuin pystyy ja samalla hän käy mielessään läpi omaa elämäänsä. Nahid pohdiskelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan Iranissa, avioliittoaan edesmenneen Masoodin kanssa sekä suhdettaan lapsuuden perheeseensä ja tyttäreensä Aramiin. Nahidia lohduttaakin suuresti ajatus siitä, että nyt jo aikuinen tytär Aram on juurtunut Ruotsiin. Aramia puolestaan lohduttaa ajatus, että kuolemansairas Nahid ehtii vielä kokea elämän kauneuden.

Tarina on paikoin koskettavakin kuvaus kuolevan ihmisen tunteista ja mietteistä, olematta imelä. Kantavana teemana ei kuitenkaan ole se miten ihminen käsittelee lähestyvää kuolemaansa, vaan juurien merkitys. Ihmisen on mahdollista jatkaa elämäänsä uudessa maassa, mutta taakse jäänyt ei unohdu: ”Vaikka olisimme kuljettaneet hiekkaa mukanamme tuhansia kilometrejä, se valuu heti tilaisuuden tullen takaisin maahan. Samalla tavoin me olemme kaikki sidoksissa alkuperäämme.” Nahidiakin kalvaa eniten se, ettei hän voi palata Iraniin selvittämään menneisyydessä tapahtuneita asioita ja hyvästelemään iäkästä äitiään. Toisaalta taas suurimman lohdun tuo tietoisuus siitä, että hän on antanut lapselleen tulevaisuuden ja tämä korvaa moninkertaisesti oman juurettomuuden tunteen aiheuttaman tuskan. Tämä ei varmaankaan ole pelkästään Nahidin tarina, vaan lukemattomien muidenkin pakolaisnaisten tarina.

Jälkisanat:

Kirjailija toimii perustamansa ihmisoikeusjärjestön johtajana ja on varmasti kohdannut jo pelkästään työssään monenlaisia ihmiskohtaloita, omakohtaisista kokemuksista puhumattakaan. En yhtään epäile etteikö kirjailija tietäisi mistä hän puhuu, mutta viitaten lukemaani haastatteluun on aika karu ajatus, että meidän mielestämme ainoastaan vakava sairaus olisi moraalisesti hyväksyttävä peruste maahanmuuttajan tuntemille negatiivisille tunteille. Jään pohtimaan tätä asiaa ja etenkin sitä, onko nyt tarvetta syvemmällekin itsetutkiskelulle.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Keisari Aarnio

Passi, Minna & Reinboth, Susanna (2017): Keisari Aarnio. HS Kirjat. E-kirja, vastaa painettuna 404 s.

”Keisari Aarnio johdattaa lukijat Suomen vakavimman huume- ja virkarikosoikeudenkäynnin kulisseihin. Se kertoo, miten Helsingin huumepoliiseja johtanutta sankaripoliisia Jari Aarniota alettiin epäillä myös alamaailman johtajaksi. Oikeusprosessit ovat vielä kesken, mutta kuva Aarniosta on muuttunut pysyvästi. Aarnion kulissit romahtivat viimeistään silloin, kun hän tunnusti käyttäneensä satoja tuhansia euroja hämäräbisneksillä hankittua rahaa. Poikkeukselliset rikosepäilyt ovat herättäneet ihmetystä ja kysymyksiä. Olisiko Aarnion toimiin pystytty puuttumaan tarkemmin? Mitä tiedettiin poliisin johdossa? Miten tämä oli kaikki mahdollista?

Näihin kysymyksiin Helsingin Sanomien palkitut rikos- ja oikeustoimittajat Minna Passi ja Susanna Reinboth hakevat vastauksia. He alkoivat selvittää Aarnioon ja huumepoliisiin liittyviä epäselvyyksiä jo ennen esitutkinnan aloittamista. Kirjaa varten he ovat käyneet läpi kymmeniä tuhansia sivuja asiakirjamateriaalia ja haastatelleet satakunta ihmistä. Aineisto paljastaa, että totuus on tarua ihmeellisempää, eikä yllättävistä käänteistä ole pulaa.”

Jari Aarniota vastaan on käyty oikeutta vuosikausia enkä ole ollut asiasta niin kiinnostunut, että olisin aktiivisesti viitsinyt seurata mistä häntä milloinkin syytettiin. Edellinen lukemani kirja Sinisen kuoleman kuva kuitenkin herätti kiinnostukseni. Mietin miten voi olla mahdollista, että nykypäivänä Helsingin huumepoliisin päällikkö voi vuosikausia toimia huumerikollisena? Poliisillakin täytyy olla jonkinlaista sisäistä riskienhallintaa ja valvontaa, joten olisi erittäin epätodennäköistä, että prosessien ja ohjeistusten noudattamatta jättäminen tai niiden kiertäminen ei tulisi ilmi. Seuraava kysymys olikin, että miksi johto ei puuttunut asiaan?

Hyvin ja lukijaystävällisesti kirjoitettu teos perustuu asiakirjamateriaaleihin, oikeudenkäynneissä ilmitulleisiin asioihin ja haastatteluihin. Teksti sisältää lähdeviitteet, joten lukija voi halutessaan perehtyä lähdemateriaaliin ja tämä tuo kirjalle uskottavuuden. Sekavan vyyhdin seurannan helpottamiseksi kirja on jaettu 24. lukuun ja jokaisen luvun alussa kerrotaan, mitä asioita luvussa käsitellään. Kirjan lopussa on lähdeluettelo sekä henkilöhakemisto, johon joutumista moni ei varmaankaan pidä omalta osaltaan mitenkään mairittelevana. Tekijät esittävät jonkin verran omia päätelmiään keräämiensä tietojen pohjalta, mutta pääasiana on kertoa kootusti tapahtumien kulku ja antaa lukijan tehdä omat johtopäätöksensä kirjassa esitettyjen faktatietojen perusteella. Kirjan luettuani tulin siihen tulokseen, että Aarnion suhmuroinnin mahdollisti käsittämättömän pelokas johto ja Aarnion huomiosta elävä sisäpiiri.

Jari Aarniosta oli luotu suurelle yleisölle kuva kultamunia munivasta sankaripoliisista. Organisaation sisällä Aarnio kuitenkin hallitsi vanhanaikaisella hajota ja hallitse – menetelmällä. Oman ryhmänsä Aarnio oli jakanut ulko- ja sisäpiiriin. Ulkopiirissä olevat jätettiin huomiotta, kun taas sisäpiiriin kerättiin henkilöitä, jotka jonkinlaisessa merkillisessä hurmoksessa kokivat Aarnion Jumalasta seuraavana. Tämän pienen sisäpiirinsä Aarnio masinoi torpedoimaan kaiken ryhmän ulkopuolelta tulevan kritiikin ja uhan. Lehdistössä puolestaan oli joukko luottotoimittajia, jotka julkaisivat käytännössä Aarnion uusiksi kirjoittamia artikkeleita ja näin Aarnio itse pystyi pitkälti ohjailemaan sitä mitä hänestä ja ryhmästä lehdissä kirjoitetaan. Aarnion johdolla toteutetut hyökkäykset olivatkin niin pelättyjä, että johto käytännössä antoi Aarniolle täysin vapaat kädet toimia sen sijaan, että olisivat puuttuneet asioihin. Suuretkin kuitenkin kompastuvat, toiset omaan näppäryyteensä ja toiset naisseikkailuihin.

Jälkisanat:

Kirja sisälsi muutaman yllätyksen. Ensimmäinen oli Aarnion lakeijoiden harrastama henkilön palvonta, kyseessä on kuitenkin työyhteisö eikä mikään lahko. Toinen yllätys oli luottotoimittajat, asioita todellakin kannattaa seurata monesta eri lähteestä ja olla mediakriittinen.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 45. Palkittu tietokirja. Keisari Aarnio on viime vuonna voittanut suuren journalistipalkinnon kategoriassa Vuoden kirja ja tänä vuonna teos sai Lauri Jäntin palkinnon.

torstai 19. huhtikuuta 2018

Sinisen kuoleman kuva

Porvali, Mikko (2015): Sinisen kuoleman kuva. Atena. E-kirja, vastaa painettuna 350 s.

Sinisen kuoleman kuva aloittaa Karelia Noir -trilogian. Tähän mennessä ilmestyneet osat ovat:

1.     Sinisen kuoleman kuva
2.     Veri ei vaikene

”Viipuri, 1920. Kaupunki vilisee kieltolain esiin houkuttelemia salakuljettajia, venäläisemigrantteja, kommunistien kuriireja ja sisällissodan orpoja, jotka elättävät itsensä pikkurikoksilla. Kaaoksen keskipisteessä ovat Viipurin Etsivän Osaston komisariot Jussi Kähönen ja Salomon Eckert. Poliisipari saa selvitettäväkseen kollegan surman, mutta pian kujalta löytyy toinen lainvalvojan ruumis. Käy ilmi, että Kähösellä ja Eckertillä on vastassaan yksittäistä salakuljettajaa suurempi vastustaja. Salakuljetuksesta on tullut itäisen Suomenlahden merkittävin elinkeino, jonka moni poliitikko haluaa säilyttää. Kaksikko käy sotaan trokareita vastaan ylevin päämäärin mutta kyseenalaisin keinoin. Sinisen kuoleman kuva perustuu poliisisurmien osalta tositapahtumiin.

Karelia Noir – trilogian kirjoittaja Mikko Porvali on kirjailija, historioitsija ja poliisin rikostutkija. Kustantajan sivujen mukaan hän on kirjoittanut useita sotahistoriaa käsitteleviä tietokirjoja, jotka ovat keskittyneet etenkin toisen maailmansodan aikaiseen tiedustelu- ja vakoilutoimintaan. Historiallisiin tositapahtumiin pohjautuva Karelia Noir – dekkaritrilogia puolestaan sijoittuu Viipuriin, joka oli viime vuosisadan alussa idän ja lännen törmäyspaikka, pirtusodan taistelukenttä ja poliittisten ristiriitojen näyttämö. 

Jussi (Johannes) Kähönen opiskelee yliopistossa ylempää oikeustutkintoa, mutta kohtalo puuttuu peliin. Kirjastossa Jussi tapaa Ekku (Salomon) Eckertin, joka houkuttelee Jussin poliisikurssille. Yliopisto-opinnot saavat jäädä ja Jussi valmistuu yhdessä Ekun kanssa kurssin priimuksina. Vahvan oikeustajun ja korkean moraalin omaava Jussi tekee kuitenkin virhearvion ja saa karvaasti kokea miten valta-asemaa voidaan väärinkäyttää. Jussi saa potkut ennen kuin on ehtinyt toimia päivääkään poliisina. Tammikuussa 1920 toimeton Jussi saa kuitenkin käänteentekevän kirjeen. Ekku on muistanut ystävänsä, kun Viipurin poliisissa avautuu komisarion virka. Jussi lähtee välittömästi matkaan todeten: ”Elämän suuret valinnat tehdään tunteella, ei järjellä”.

Kieltolaki on juuri astunut voimaan ja työparin Kähönen-Eckert ensisijaisena tehtävänä on selvittää paljonko Viipuriin tuodaan alkoholia, mistä se tulee ja ketkä tuovat. Toissijaisena tehtävänä on hankkia tietoa Viipuria piinaavasta varkausaallosta. Ekku hieman myöhemmin keksiikin miten pitkäkyntiset saadaan valjastettua tuottavampaan työhön, mutta alkoholin salakuljetusta ei ratkaista yhtä näppärästi. Salakuljetuksesta ja trokauksesta on kasvanut mittava ja tuottoisa bisnes, johon on sekaantunut ihmisiä jokaisesta yhteiskuntaluokasta. Poliittinen suhmurointi asian ympärillä käy kiivaana ja omista eduista pidetään kiinni hinnalla millä hyvänsä. Poliisin henki on arvoton. Katupoikien tavoille oppineen Ekun toimet eivät aina kestä päivänvaloa, mutta Jussi ei hevin suostu luopumaan uskostaan järjestelmään. Järjestelmä ei vain tunnu oikein toimivan, mutta yhden erävoiton poliisi saa. Sormenjäljistä tulee oikeudessa kelpaavaa todistusaineistoa ja Suomi nousee sivistysmaiden joukkoon.

Esittelytekstissä todetaan, että kirja perustuu poliisisurmien osalta tositapahtumiin ja löysin kirjailijan haastattelun, jonka mukaan surmat on kuvattu tapahtuneiksi juuri niin ja juuri sinä päivänä kuin kyseiset poliisisurmat oikeastikin tapahtuivat. Kirjasalon tasavalta on myös ollut olemassa, mutta tasavalta lakkautettiin 5.12.1920 ja Kirjasalon inkeriläiset marssivat Rajajoen yli Suomen puolelle. Hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen tarina sekoittaakin onnistuneesti faktaa ja fiktiota. Kerronta on napakkaa ja sujuvaa, eikä tarina kangertele missään kohtaan. Poliisisurmien takia tuntuu kuitenkin vähän haljulta sanoa, että pidin kirjasta kovasti eikä seuraava osa, Veri ei vaikene, taida hävitä tälle ensimmäiselle osalle.

Jälkisanat:

Sinisen kuoleman kuva on mielenkiintoinen katsaus poliisin alkutaipaleeseen itsenäisessä Suomessa. Järjestäytynyt rikollisuus tuntuu toimivan edelleen täysin samojen periaatteiden mukaan, mutta rikostutkinta on vuosisadan aikana kehittynyt isoin harppauksin. Kirja saikin miettimään, että miten ihmeessä tämän päivän käytössä olevilla tekniikoilla ei aikaisemmin saatu kiinni kaidalta tieltä livennyttä huumepoliisin päällikköä. Tartunkin seuraavaksi Keisari Aarnioon, mitä en edes ajatellut koskaan haluavani lukea.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi. Virallisen määritelmän mukaan olen ainoa perheenjäseneni, joten saadakseni hieman liikkumatilaa laajensin termin koskemaan lapsuuden perhettä.

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Jumala joka kivessä

Shamsie, Kamila (2014): Jumala joka kivessä. Suom. Raimo Salminen. Gummerus. E-kirja, vastaa painettuna 384 s.

”Vivian Rose Spencer, nuori englantilaisnainen, haluaa osoittaa kykynsä arkeologina. Ensimmäisen maailmansodan alkumetreillä hän joutuu kuitenkin tasapainoilemaan velvollisuuksien ja intohimojen välillä: hoivatako haavoittuneita sotilaita vai murenevia patsaita? Vivian jättää Englannin ja lähtee yksin matkalle Aasiaan. Junamatkalla Peshawariin hän tapaa pataani Qayyum Gulin. Qayyum on menettänyt silmänsä taisteltuaan länsirintamalla Ypresissä Britannian lipun alla – maan, jossa ei ole koskaan edes käynyt.

Katkera Qayyum opettaa kotona Peshawarissa pikkuveljelleen Najeebille, etteivät englantilaiset ole heidän ystäviään. Samaan aikaan Najeeb lumoutuu Vivianin opastuksella muinaishistoriasta ja maasta jalkojensa alla. Vuosien päästä raaka taistelu vapaudesta, kadonnut muinaismuisto ja salaperäinen vihreäsilmäinen nainen kietovat heidän kohtalonsa jälleen arvaamattomalla tavalla yhteen.

Kamila Shamsien uusin romaani kuljettaa lukijaa Aasiasta Eurooppaan ja takaisin, halki aikojen, suoraan kaatuneiden imperiumien sydämeen. Se muistuttaa siitä, kuinka jokaisella on paikkansa historian kaaoksessa ja ettei katoaminen merkitse unohtumista.”

Kaipasin pitkästä aikaa kunnon lukuromaania ja kursori jäi tämän Kamila Shamsien kirjoittaman kirjan kohdalle. En ole aiemmin lukenut kirjailijan tuotantoa, koska esittelytekstien perusteella olen mieltänyt kirjojen teemoiksi poliittiset, uskonnolliset tai kulttuuriset yhteentörmäykset. Aiheet ovat toki tärkeitä, mutta maailmanmenoa aktiivisesti seuraavana kaipaan romaanilta jotain muuta. Epäröin hetken tämänkin kirjan hankintaa, mutta ajattelin saavani lukea arkeologisille kaivauksille sijoittuvan mielenkiintoisen ja jännittävän tarinan. Olisi kuitenkin pitänyt pitää mielessä, että harvoin iskelmämuusikonkaan seuraava levy on puhdasta poppia, joten ei kirjailijakaan välttämättä lennosta vaihtele tyyliään.

Tarina alkaa vuodesta 1914 ja 22-vuotias Viv (Vivian) Spencer on Turkissa Labrandan arkeologisilla kaivauksilla. Kaivauksia johtaa Tahsin Bey, Spencereiden perheystävä ja mies, jonka kutsusta Viv on ylipäätään päässyt kaivauksille. Kesä kaivauksilla menee nopeasti ja Vivin ja 47-vuotiaan Tahsinin suhde syvenee. Lupauksia on ilmassa, mutta retkikunnan palattua Konstantinopoliin he kuulevat, että ensimmäinen maailmansota on syttynyt. Vivian Spencer ja Tahsin Bey ovat nyt eri puolilla rintamalinjaa ja Vivin on välittömästi palattava Lontooseen. Lontoossa Viv ilmoittautuu vapaaehtoiseksi sairaanhoitajaksi ja näin sotaponnisteluihin osallistumalla osoittaa isälleen olevansa myös se poika, jota isä ei koskaan saanut.

Brightonissa puolestaan hoidetaan vakavasti loukkaantunutta Qayyum Gulia, joka on Ypresissä taistellut brittiläis-intialaisen armeijan joukoissa. Qayyum kotiutetaan ja Peshawariin matkalla olevassa junassa Qauyyum kohtaa Vivin, joka puolestaan on tullut Intiaan etsimään Tahsin Beylle tärkeää Skylaksin diadeemia. Peshawarissa kaivaukset eivät kuitenkaan pääse alkuun, joten odotellessa Viv opettaa 12-vuotiasta Najib Gulia. Nuori Najib onkin ikävästi puun ja kuoren välissä. Isoveli Qayyum ei halua Najibin veljeilevän englantilaisten kanssa, mutta Viv on sytyttänyt Najibin rakkauden historiaan ja arkeologiaan. Najibin on kuitenkin annettava periksi veljelleen ja Vivkin päättää palata Lontooseen. Britti-imperiumin kyseenalaistava Qauyym taasen sotkeutuu yhä syvemmälle vapaustaistelijoiden toimintaan ja Intian itsenäisyyspyrkimyksiin. Viisitoista vuotta myöhemmin kolmikko tapaa taas toisensa ja tälläkin kertaa heitä yhdistää Najib Gul.

Tarina kietoutuu siirtomaa-aikaisen Intian ympärille ja tarkastelee asioita englantilaisen naisen ja intialaisen pataanimiehen näkökulmasta. Arkeologiset kaivaukset samoin kuin ensimmäiseen maailmansotaan liittyvät tapahtumat ovat vain jonkinlaisia aasinsiltoja, joiden avulla kertomus johdetaan brittien siirtomaavaltaan ja intialaisten itsenäisyyspyrkimyksiin. Protestanttisen emämaan ja alusmaan islamistisen alueen vastakkainasettelua korostetaan vielä sillä, että emämaalle antaa kasvot itsenäinen nuori nainen. Tarinassa onkin monta tasoa ja henkilöä, mutta ei henkilöiden kohtalot kietoudu sen kummemmin yhteen. Najib Gul toimii linkkinä esittelytekstissä mainittujen henkilöiden välillä, mutta jokaisella heistä on oma tarinansa ja tarinat ohittavat toisensa kuin valtamerilaivat avomerellä. Polveilevuus tekeekin tarinasta hajanaisen enkä aina heti ymmärtänyt, että kohdassa on tapahtunut näkökulman vaihto. Siirtymät olivat välillä kömpelöitä ja olisin itse ehdottomasti kaivannut selkeämpää ja ehjempää kokonaisuutta. Lukukokemus jäi vaisuksi.

Jälkisanat:

Kustantajan sivujen mukaan romaani on suuri historiallinen tarina toivosta ja petoksesta. Onneksi tämä jäi lukematta ennen kirjan hankkimista, koska sitten olisin tuntenut itseni petetyksi.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 29. Kirjassa on lohikäärme. Brightonissa sijaitsevan sotilassairaalan kattokoristeissa ja -kruunuissa on lohikäärmeitä.

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Nainen ikkunassa

Finn, A.J. (2018): Nainen ikkunassa. Suom. Jaakko Kankaanpää. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 461 s.

”Piinaavaa jännitystä huokuva mestarillinen trilleri naisesta, joka näki jotain mitä hänen ei olisi pitänyt. Avoimia paikkoja kammoava Anna ei pysty poistumaan kodistaan New Yorkin Harlemissa, minkä vuoksi hän viettää päivänsä neljän seinän sisällä vakoillen naapuriensa elämää. Kun taloon muuttaa salaperäinen Russellien perhe, alkaa Anna seurata heitä lähes pakkomielteisesti. Eräänä iltana Anna näkee ikkunasta, kun joku puukottaa perheen äidin Janen. Anna on tapahtumien ainoa silminnäkijä, ja asiat alkavat saada merkillisiä käänteitä. Pian Anna ei enää tiedä, mikä on totta ja mikä kuviteltua.”

Kustantajan sivujen mukaan A.J. Finn on pseudonyymi, jonka takana on New Yorkissa asuva kustantaja Daniel Mallory. Kustannusalalla työskentelyn lisäksi Mallory on opiskellut Oxfordin yliopistossa rikoskirjallisuutta ja tämä ehkä selittää vähän sitä, että miten kirjailija on pystynyt luomaan koukuttavan tarinan lähes olemattomista aineksista. On vain Anna Foxin koti ja se mitä Anna näkee kotinsa ikkunoista.

Agorafobiasta, eli avaran paikan kammosta kärsivä 38-vuotias lastenpsykologi Anna Fox asuu yksin New Yorkin Harlemissa. Anna ei voi avata edes kotinsa ikkunoita tuulettaakseen puhumattakaan siitä, että voisi astua ulko-ovesta ulos. Kotinsa vankina oleva Anna ei kuitenkaan ole toimeton. Päivittäin Anna neuvoo muita agorafobeja perustamallaan nettisivulla, katselee mustavalkoisia klassikkoelokuvia, tarkkailee naapureitaan Nikonin linssin läpi ja huolehtii ruokapuolesta syömällä kourakaupalla lääkkeitä, jotka huuhtelee alas hyvällä Merlotilla.

Halloweenina Anna hermostuu hänen taloaan vandalisoivaan nuorisojoukkoon, mutta tuupertuu heti ulko-oven avattuaan. Naapuri Jane Russell tulee Annan avuksi ja he ehtivät tavata muutaman kerran ennen kohtalokasta iltaa. Seuratessaan taas kerran naapureidensa elämää Anna näkee Janen murhan ja sen jälkeen asiat saavat merkillisen käänteen. Mikään ei olekaan sitä miltä näyttää ja Annaa pidetään sairautensa sekä historiansa takia mahdollisimman epäluotettavana todistajana. Anna on kuitenkin varma siitä mitä hän on nähnyt, mutta kaikki todisteet puhuvat häntä vastaan ja lopulta hän itsekin alkaa epäilemään omaa mielenterveyttään. Totuudella on kuitenkin tapana tulla ilmi.

Ennen kirjan aloittamista mietin, että miten kotiinsa linnoittautuneesta ihmisestä voisi saada aikaan jännittävän kirjan? Mitä jännittävää edes on ihmisessä, joka vain siirtyy ikkunalta toiselle? Kirjailijan kykyjä vähän väheksyen painoin read now -painiketta ja upposin tarinaan heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Kerronta on niin intensiivistä, että tuntui kuin itsekin olisin ollut Annan vierellä. Tarinaan on myös heitetty pieniä täkyjä ja käänteitä sopivin väliajoin, joten juoni edetessään vain houkutteli lukemaan pidemmälle. Loppuratkaisukin onnistui vielä yllättämään mutta erityisesti pidin siitä, että kirja sisälsi epilogin. Olin kulkenut Annan rinnalla loppuratkaisuun asti, joten oli mukava lukea miten Annan elämä jatkui kaiken tapahtuneen jälkeen.

Jälkisanat:

Kirjasta tulee vahvasti mieleen Alfred Hitchcockin elokuva Takaikkuna. Lukemastani haastattelusta selvisikin, että kirjailija on saanut idean kirjaansa Takaikkunaa katsoessaan ja täytyy todeta, että myös Nainen ikkunassa voisi toimia loistavasti valkokankaalla. 

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Rautakallo

Håkanson, Nils (2016): Rautakallo. Suom. Laura Varjola. Like. E-kirja, vastaa painettuna 605 s.

”Tukholma keväällä 1917. Valtaeliitin sisällä kuohuu, kun eräs johtoasemassa oleva henkilö on murhattu. Mystinen naamiomies herra Agnefit kerää epätavallisen joukon selvittämään murhaa. Entinen showpainija, jujutsussa kunnostautunut opiskelijatyttö, keski-ikäinen alkoholistirouva ja latvialainen pankkirosvo joutuvat seikkailuun, jossa Tukholman alamaailma pistetään koville.”

Kirja on tullut eteeni monta kertaa ja minua on joka kerran kiehtonut kirjan kansi sekä erikoinen nimi. Olenkin ollut monta kertaa lähellä painaa osta-painiketta, mutta viime tingassa aina jänistänyt ja päättänyt jättää kirjan hankkimisen myöhemmäksi. Etsiessäni kirjaston henkilökunnan suosittelemia kirjoja huomasin, että kirja löytyy vuoden 2016 Helsingin kirjamessuja käsittelevästä Helmet-uutisesta. Uutisessa kirjastolaiset olivat antaneet messuihin liittyviä kirjavinkkejä ja Rautakalloa kuvattiin syksyn eeppisimmäksi seikkailuromaaniksi. Pakkohan tämä oli nyt hankkia.

Eletään vuotta 1917 ja Keski-Euroopassa riehuu ensimmäinen maailmansota. Ruotsi on julistautunut puolueettomaksi, mutta Tukholmassa pelätään sosialistien kansannousua ja Suomen kautta tapahtuvaa Venäjän hyökkäystä. Poliittiset olot epävakaat ja sekasortoisena aikana jokainen yrittää mahdollisuuksiensa mukaan ajaa omaa asiaansa. Pieni joukko isänmaallisia vaikuttajia on perustanut Tullgarnin linnan kunnostustoimikunnan, jonka nimissä aloitetaan rahankeräys. Kerätyt varat ohjataan linnan kunnostamistyön sijasta eversti Vilgot Karlbringille, jonka tehtävänä on suunnitella ja toteuttaa salassa pidettävä sotilaallinen projekti.

Toimikuntaa kohtaa hirvittävä isku, kun Karlbring murhataan. Olof Jonas Agnefitia pyydetään selvittämään everstin murhaaja sekä se, mihin Karlbring on käyttänyt toimikunnan antamat varat. Agnefit alkaa värväämään ihmisiä, joiden taidoista hän katsoo olevan hyötyä. Toisia joudutaan hienovaraisesti painostamaan, toiset taas ymmärtävät lähes välittömästi oman etunsa. Agnefitin joukkio näyttää kummajaissirkuksesta karanneelta, mutta tutkimusten edetessä ryhmä osoittautuu varsin tehokkaaksi. Erityisesti vihreä metsästäjä on taidokas roistojen niputtaja, eikä ohranan turvallisuusagenttiakaan hevin pelotella.

Vauhdikkaasti etenevän tarinan keskiössä pitäisi olla murhatun everstin suunnitelman selvittäminen, mutta minusta se vähän jää väkivaltaisen mellastuksen jalkoihin. Agnefit joukkioineen on sekä takaa-ajettavina että takaa-ajajina ja osansa iskuista saavat niin naiset kuin miehetkin, ketään ei säästellä. Tarina on jollain tapaa kova ja ehkä jopa raaka, mutta toisaalta tyyli pitää loppuun asti, eikä siinä ole minkäänlaisia lätsähdyksiä. Kerronta ja juoni etenevät väkivahvasti kuin juna raiteillaan, eikä kirjailija sorru missään vaiheessa ihan ylilyönteihin. Täytyy kyllä todeta, että tarinassa on jotakin erilaista ja kiinnostavaa, vaikka se ei osoittautunutkaan ihan minun mielilukemisekseni.

Jälkisanat:

Rautakallo on kirjailijan esikoisteos ja hankin kyllä seuraavankin Nils Håkansonin kirjan, vaikka tälle tarinalle en täysin lämmennytkään.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Kuolema Kukko-onnen majatalossa

Casarett, David (2016): Kuolema Kukko-onnen majatalossa. Suom. Antero Tiittula. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 380 s.

Kuolema Kukko-onnen majatalossa on Chian Main eettinen etsivätoimisto – sarjan ensimmäinen osa. Tähän mennessä on suomennettu:

1.     Kuolema Kukko-onnen Majatalossa
2.     Tiikkipuulehdon arvoitus

”Thaimaalaisen sairaalan vilinään sijoittuva hyvänmielen dekkari ihastuttaa - uusi sarja alkaa. Kuhn Ladarat on eettinen sairaanhoitaja Chiang Main sairaalassa. Tuttu poliisi alkaa kysellä häneltä kiinalaispotilaan epäilyttävästä kuolemasta. Käy ilmi, että tutkimuksia on syytä laajentaa. Teho-osastolla on hoidettavana pillastuneen norsun vahingoittama amerikkalaispariskunta. Aviomies on huonossa jamassa, ja hänen kiihtyneet vanhempansa vaativat vastauksia. Odotushuoneessa istuu päivästä toiseen mies, joka vain tuijottaa vuorilla näkyvää temppeliä. Mikä on istuvan miehen salaisuus? Sydämellisen Kuhn Ladaratin oikeudentaju on järkkymätön ja hän rakastaa hyvää ruokaa, erityisesti glooai taawtia.”

Chian Main eettinen etsivätoimisto – sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat alkuvuoden aleostoksiani. Sarjaa kirjoittava David Casarett on amerikkalainen lääkäri, tutkija ja professori, joka on julkaissut useita teoksia lääketieteen alalta. Jäin miettimään miksi amerikkalainen lääkäri kirjoittaa thaimaalaiseen sairaalaan sijoittuvaa dekkarisarjaa ja asia selvisi pikaisella googlettamisella. Thaimaassa lääketiedettä opettanut Casarett kiinnostui siitä, miten länsimainen lääketiede on toisinaan ristiriidassa thaimaalaisen kulttuurin kanssa ja kirjoittamillaan dekkareilla hän saa tuotua esiin thaimaalaisen kulttuurin ainutlaatuisia piirteitä.

Ladarat Patalung työskentelee Chiang Main kaupungissa sijaitsevan Shipratin sairaalan hoitoeetikkona. Ladarat on henkilö, jolta kysytään neuvoa hankalaan hoitoeettiseen tapaukseen ja Ladaratin tehtävä on ratkaista tilanne niin, ettei kukaan menetä kasvojaan. Hoitoeetikkona toimiminen on vaativaa ja Ladaratin työtaakkaa lisää viikon päästä sairaalaan tehtävä kuninkaallinen tarkastus. Ladaratin on käytävä läpi kaikki sisäiset ohjeet, mutta etsivä Wiriya Mookjain vierailu tuo hetkellisen lepotauon. Sairaalan päivystykseen oli tuotu kuollut mies ja tilannetta todistaneelle konstaapelille oli herännyt epäilys, ettei vaimolla ollut puhtaat jauhot pussissa. Mookjai pyytää Ladaratia tutkimaan sairaalassa kirjattuja kuolemantapauksia, koska Ladarat ajattelee kuin etsivä ja hänellä on lääketieteen erikoistuntemusta. Etsivän sanat imartelevat Ladaratia.

Ladarat alkaa tutkimaan miehen kuolemaa, mutta samanaikaisesti sairaalassa on hoidettavana kimurantteja tapauksia. Vastanainut amerikkalaispariskunta on loukkaantunut vakavasti norsuvaelluksella ja Thaimaan matkailualan kannalta on elintärkeää, että tilanne hoidetaan silkkihansikkain. Lisäksi Ladaratia pyydetään selvittämään, millä asialla teho-osaston odotushuoneessa päivästä toiseen oleskeleva mies on. Ladaratilla alkaakin olla liian monta rautaa tulessa, mutta apunaan hänellä on nuori ja innokas apulaishoitoeetikko Sisithorn Wichasak sekä Yalen yliopiston hoitotyön professorin, Julia Dalrymplen kirjoittama kirja Etiikan perusteet. Kirjasta on apua sairaalamaailmassa toimiessa, mutta etsivän ominaisuudessa Ladaratin on pyydettävä apua serkultaan, yhdeltä kaupungissa toimivalta mamasanilta. Yhteistyö osoittautuukin varsin hedelmälliseksi.

Sujuvasti etenevää ja nopealukuista tarinaa voi ihan perustellusti sanoa hyvänmielen dekkariksi. Oikeamielisyys ja ihmisen inhimillinen kohtaaminen on huomattavasti suuremmassa roolissa kuin murhatutkimukset, joten tarinassa on lämpöä ja lempeyttä. Kirjailija tuo myös hyvin esiin kulttuurierot, kuten erilaisten hymyjen merkitykset samoin kuin halun ratkaista ristiriitatilanteet joutumatta väittelyyn. Tarina onkin ihan mielenkiintoinen kurkistus thaimaalaiseen kulttuuriin, mutta en purematta nielen kirjan antamaa kuvaa bordelleista. Toiminta onnistutaan kuvaamaan hyvin positiivisessa valossa, mikä toisaalta tietysti mukailee kirjan henkeä. Kaiken kaikkiaan kirja oli  leppoisaa luettavaa ja täytti paikkansa kevyenä välipalana.

Jälkisanat:

Kirjan perusasetelma Ladarat Patalungin käyttämää käsikirjaa myöten on hyvin samankaltainen kuin Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe tutkii – sarjassa. On hyvin vaikea uskoa puhtaaseen yhteensattumaan, mutta en kuitenkaan kokenut asiaa niin häiritseväksi, että itse tarina olisi jäänyt sen alle.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 3. Kirja aloittaa sarjan.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Vera

Swärd, Anne (2018): Vera. Suom. Jaana Nikula. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 380 s.

”17-vuotias ranskalaistyttö Sandrine pakenee sodan kauhuja Ruotsiin 1945. Raskas salaisuus on sekoittaa hänen järkensä. Sandrine menee naimisiin yläluokkaisen lääkäri Ivan Cederin kanssa, ja korskeat häät vietetään saaristossa hyytävässä talvisäässä. Skandaali on valmis kun kureliiveihin nyöritetty morsian synnyttää hääyönä tyttären. Kuka on lapsen isä? Vauvan siniset silmät herättävät Sandrinessa kauhua, ja hän kavahtaa tämän koskettamista. Hän elää ylellisessä tukholmalaishuoneistossa nukkevaimona, eikä voi paljastaa taustaansa kenellekään. Mutta Cederin tunnekylmän perheen muillakin jäsenillä on salaisuutensa. Pystyykö Sandrine lopulta voittamaan pelkonsa, kohtaamaan menneisyytensä?”

Viime vuoden lopulla tutkin hyvin tarkasti juuri ilmestyneitä kevään kirjakatalogeja ja painoin mieleeni monia mielenkiintoisia kirjoja. Mielessäni olevalta kirjalistalta nappasin Veran, mutta kirjoja olisi ollut hyvä laittaa myös paperille. Jonkin matkaa luettuani ihmettelin miten lukemani ei nyt oikein tunnu vastaavan sitä, mistä ajattelin kirjan kertovan. Nuori morsian ei suinkaan näytä haluavan päästä eroon sukunsa synkistä salaisuuksista vaan päinvastoin, hänellä itsellään luurangot tuntuvat kolisevan kaapissa. Tarkistin esittelytekstin ja olen sekoittanut kaksi kirjaa. Tämä kirja ei ollut lukulistallani ja hetken erehdystä harmiteltuani mietin, että ehkä tämä tästä vielä lähtee. Ei lähtenyt.

Ranskassa syntynyt ja siellä varhaislapsuutensa viettänyt 17-vuotias Sandrine pakenee Saksan miehittämästä Puolasta Ruotsiin ja päätyy Ivan Cederin taloudenhoitajaksi. Ivan mieltyy Sandrineen ja Sandrine hyväksyy Ivanin ehdotuksen avioliitosta. Häiden jälkeen ja lapsen synnyttyä Sandrine kuitenkin huomaa olevansa oman elämänsä vankina. Avioliitto on kulissi, eikä Sandrinea toivoteta Cederin perheeseen erityisen lämpimästi tervetulleeksi. Sandrinen sopeutumista vaikeuttavat myös hänen omat salaisuutensa, joiden paljastumista hän suorastaan kammoksuu. Ponneton ja alistunut Sandrine elää seuraavat vuodet jonkinlaisena Cederin perheen marionettina, mutta menneisyyden taakka kasvaa lopulta aivan liian suureksi ja Sandrinen on tehtävä ratkaisuja.

Tarinan keskiössä on Sandrine ja erityisesti Sandrinen kokemukset toisen maailmansodan aikana. Ihan jännittävältä kuulostanut nykyisyys onkin vain jonkinlainen kehyskertomus, jonka tarkoituksena on välittää Sandrinen menneisyyteen liittyvä pääkertomus. Cederin perheen roolina on lähinnä eri tavoin lietsoa Sandrinen ahdistusta ja paljastumisen pelkoa. Tarina ei kuitenkaan tuonut esimerkiksi sodan aikaisiin kokemuksiin minkäänlaista uutta näkökulmaa ja vaikea tehtävähän se onkin, koska viimeisten vuosikymmenten aikana sotakokemuksia on jo käsitelty aikalailla joka kantilta. Tarina kyllä viljelee vihjauksia ja antaa ymmärtää paljon, mutta loppujen lopuksi oikein mitään ei jää käteen. Tiivistetysti sanottuna hidastempoinen tarina kuvaa yhden naisen kamppailua häpeälliseksi kokemansa menneisyytensä kanssa, eikä loppukaan paljasta onnistuiko nainen solmimaan jonkinlaisen rauhan häntä piinanneiden asioiden kanssa.

Jälkisanat:

En muista lukeneeni kirjailijan aiempia kirjoja, mutta Vera ei houkuttele lukemaan tuleviakaan. Kirja ei varsinaisesti ollut tylsä, mutta nykyisyys vähän harmillisesti jäi menneisyyden jalkoihin. Kaikkia lopun tapahtumiakaan ei sen kummemmin selitetty ja olisin kaivannut selkeämpää tarinan päättämistä.