Koonti luetuista kirjoista

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Olimme kerran

Bonde Hashemzadeh, Golnaz (2018): Olimme kerran. Suom. Jaana Nikula. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 224 s.

”Vallankumouksen kauhuista selvinnyt iranilaisnainen on uuden taistelun edessä: nyt syöpää vastaan. Kansainvälinen kirjallinen sensaatio on vuoden koskettavin lukuelämys! Nahid saapui Ruotsiin 30 vuotta sitten puolisonsa ja pienen tyttärensä kanssa. He pakenivat Iranin islamilaista vallankumousta. Vuosia myöhemmin Nahidin puoliso on kuollut, ja lääkärit antavat hänelle itselleen korkeintaan puoli vuotta elinaikaa. Nahid on yksinäinen ja katkera, ja suhde ainoaan tyttäreenkin on vaikea. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun odottamaton uutinen herättää Nahidissa väkevän halun elää. Ylistetty romaani on kuvaus kirvelevästä äidinrakkaudesta ja sammumattomasta tulevaisuuden toivosta.”

Syntyjään iranilaisen Golnaz Hashemzadeh Bonden vanhemmat toimivat Iranin vallankumouksen aikana vasemmistolaisina vallankumouksellisina. Vallankumoustoiminta johti lopulta siihen, että perheen oli paettava maasta ja Ruotsiin he tulivat poliittisina pakolaisina. Kirjan luettuaan voisikin helposti ajatella, että tarina on jollain tapaa omaelämäkerrallinen, mutta näin ei taida olla. Kirjailija itse sanoo halunneensa antaa äänen naiselle joka on vihainen, katkera, kateellinen ja mustasukkainen mutta syyn piti olla sellainen, joka meidän mielestämme oikeuttaa naisen tuntemaan näitä tunteita.

Iranista 30 vuotta aiemmin islamilaista vallankumousta Ruotsiin paennut Nahid on väistämättömän edessä. Lääkäri on diagnosoinut gynekologisen syövän ja elinajaksi arvioitu korkeintaan puoli vuotta. Nahid pelkää enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja jokaisena aamuna hän herätessään ajattelee: ”Minä kuolen. Tällaisena päivänä, jonain päivänä hyvin pian minä kuolen." Pelostaan huolimatta Nahid kuitenkin yrittää elää mahdollisimman normaalia arkea niin pitkään kuin pystyy ja samalla hän käy mielessään läpi omaa elämäänsä. Nahid pohdiskelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan Iranissa, avioliittoaan edesmenneen Masoodin kanssa sekä suhdettaan lapsuuden perheeseensä ja tyttäreensä Aramiin. Nahidia lohduttaakin suuresti ajatus siitä, että nyt jo aikuinen tytär Aram on juurtunut Ruotsiin. Aramia puolestaan lohduttaa ajatus, että kuolemansairas Nahid ehtii vielä kokea elämän kauneuden.

Tarina on paikoin koskettavakin kuvaus kuolevan ihmisen tunteista ja mietteistä, olematta imelä. Kantavana teemana ei kuitenkaan ole se miten ihminen käsittelee lähestyvää kuolemaansa, vaan juurien merkitys. Ihmisen on mahdollista jatkaa elämäänsä uudessa maassa, mutta taakse jäänyt ei unohdu: ”Vaikka olisimme kuljettaneet hiekkaa mukanamme tuhansia kilometrejä, se valuu heti tilaisuuden tullen takaisin maahan. Samalla tavoin me olemme kaikki sidoksissa alkuperäämme.” Nahidiakin kalvaa eniten se, ettei hän voi palata Iraniin selvittämään menneisyydessä tapahtuneita asioita ja hyvästelemään iäkästä äitiään. Toisaalta taas suurimman lohdun tuo tietoisuus siitä, että hän on antanut lapselleen tulevaisuuden ja tämä korvaa moninkertaisesti oman juurettomuuden tunteen aiheuttaman tuskan. Tämä ei varmaankaan ole pelkästään Nahidin tarina, vaan lukemattomien muidenkin pakolaisnaisten tarina.

Jälkisanat:

Kirjailija toimii perustamansa ihmisoikeusjärjestön johtajana ja on varmasti kohdannut jo pelkästään työssään monenlaisia ihmiskohtaloita, omakohtaisista kokemuksista puhumattakaan. En yhtään epäile etteikö kirjailija tietäisi mistä hän puhuu, mutta viitaten lukemaani haastatteluun on aika karu ajatus, että meidän mielestämme ainoastaan vakava sairaus olisi moraalisesti hyväksyttävä peruste maahanmuuttajan tuntemille negatiivisille tunteille. Jään pohtimaan tätä asiaa ja etenkin sitä, onko nyt tarvetta syvemmällekin itsetutkiskelulle.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

Ei kommentteja: