Koonti luetuista kirjoista

torstai 10. toukokuuta 2018

Punainen osoitekirja

Lundberg, Sofia (2018): Punainen osoitekirja. Suom. Tuula Kojo. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 316 s.

"90-vuotiaan Doriksen uskomattomat elämänvaiheet avautuvat vanhan punaisen osoitekirjan myötä. Tunteisiin vetoava kertomus hurmaa lukijat ympäri maailmaa. Doris asuu yksin huoneistossaan Tukholmassa, ja hiljaisten päivien kulkua rytmittävät kotiavustajien käynnit ja Skype-puhelut sukulaistyttö Jennyn kanssa. Punaiseen, isältään 1928 saamaansa osoitekirjaan Doris on merkinnyt elämänsä tärkeät henkilöt. Hän alkaa kirjoittaa kohtaamisistaan ja kokemuksistaan Jennylle. Doris on elänyt uskomattoman rikkaan ja järkyttävän elämän lähdettyään 13-vuotiaana maailmalle. Sille tielle hän jäi, ensin Tukholmaan, sitten Pariisiin ja New Yorkiin. Edessä oli työn ja sodan vuodet, rakkautta ja seikkailuja."

Punainen osoitekirja on Sofia Lundbergin esikoisteos. Minusta kirjailijan ajatus keriä auki pitkä ihmiselämä osoitekirjan kautta oli jollain tapaa erilainen ja viehättävä, joten odotin kovasti romaanin lukemista. Viehättävyys ei jäänyt pelkästään esittelytekstiin, vaan tarina itsessäänkin on lämmin ja paikka paikoin koskettavakin. Doriksen elämään on mahtunut enemmän huolia ja murheita kuin iloa ja onnea, enemmän vastuuta kuin huolettomuutta, mutta tarinasta ei välity katkeruus, vaan tyyneys ja rauha.

Doris on saanut vuonna 1928 isältään kymmenvuotislahjaksi punaisen osoitekirjan saatesanoilla: ”Kerää siihen kaikki ystäväsi, kaikki jotka tapaat elämäsi varrella. Kaikissa jännittävissä paikoissa joissa käyt. Niin ettet unohda heitä.” Osoitekirja on kulkenut siitä lähtien Doriksen mukana ja iäkäs Doris selailee paksua kirjaa, kun hän päättää kirjoittaa muistonsa paperille. Muistot, 96-vuotiaan Doriksen elämänkartta, olisivat Doriksen lahja San Franciscossa asuvalle sisarentyttärelle Jennylle. Jennylla puolestaan ei ole ollut aavistustakaan siitä, minkälaisen elämän hänen isotätinsä on elänyt.

Kolmetoistavuotiaan Doriksen lapsuus päättyi isän kuolemaan ja Doriksen äiti joutui lähettämään Doriksen kotiapulaiseksi madame Dominique Serafinelle, Bastugatanilla asuvalle ranskalaissyntyiselle elämäntapataiteilijalle. Bastugatanilta elämä vie Doriksen mannekiiniksi Pariisiin, Pariisista rakkauden perässä New Yorkiin, New Yorkista ikävän ja kaipuun siivittämänä Cornwallilaiseen kalastajakylään ja Cornwallin Sancreedista sielu rikki revittynä takaisin kotiin Tukholmaan. Jennyn kanssa elämästään jutellessa Doris toteaa tyynesti: "Mikään ei ole jännittävää, kun elää sen keskellä. Silloin se on vain hankalaa. Sävyt paljastuvat vasta myöhemmin.”

Doriksen tarina on elämänmakuinen ja minuun selvästi uppoaa tällainen konstailematon, suora kerronta. Juonenkaan punaisena lankana ei ole mikään satumainen nousu ryysyistä rikkauksiin, vaan elämän arvaamattomuus ja tämä teki kirjasta tunteita herättävän. Voisin hyvin kuvitella Doriksen sanovan: "Elämä ei tunnu miltään, jos kivi ei hierrä kengässä." Doris ei ole kuitenkaan jäänyt kiinni menneisyyteen, vaan tehnyt rauhan kokemiensa vastoinkäymisten ja pettymysten kanssa. Kirjan loppu tosin oli vähän kliseinen, mutta siitä huolimatta se onnistui nostattamaan kyyneleet silmiin: ”Toivon sinulle kaikkea tarpeeksi. Tarpeeksi aurinkoa valaisemaan päiväsi, tarpeeksi sadetta, jotta osaisit arvostaa aurinkoa, tarpeeksi iloa ravitsemaan sieluasi, tarpeeksi tuskaa, jotta osaisit arvostaa elämän pieniä iloja, ja tarpeeksi kohtaamisia, jotta aina silloin tällöin osaisit jättää myös jäähyväiset.” Doris sai kaikkea tarpeeksi.

Jälkisanat:

Olen pitänyt kirjapäiväkirjaa nyt kahdeksan kuukautta ja alan huomata kaavan siinä, minkä tyylisistä romaaneista pidän. Viimeaikoina lukemistani pidin esimerkiksi romaanista Olimme kerran samoin kuin Gail Honeymanin kirjasta Eleanorille kuuluu ihan hyvää. Molemmat kerronnaltaan hyvin samantyyppisiä kuin tämä Punainen osoitekirja.

Anne Swärdin Vera taas jätti minut ihan kylmäksi puhumattakaan Anna-Liisa Ahokummun kirjasta Viktor Staniuslauksen kolmetoista sinfoniaa, josta en käsittänyt ollenkaan miksi se oli sellaisenaan edes julkaistu. Minä en selkeästi pidä tarinaan jätetyistä aukoista ja arvoituksellisuudesta, vaan kaikenlainen hämäryys ja epävarmuus saa minussa aikaan sielua raastavan, epämiellyttävän tunteen.

Toisaalta kun tämän kaavan nyt tunnistaa, niin tietää omat rajoituksensa tekstin vastaanottamisen suhteen ja pystyy muuttamaan lukiessa asennettaan. Ehkäpä opin pikkuhiljaa sietämään epävarmuuttakin.

Ei kommentteja: