sunnuntai 19. elokuuta 2018

Hidas kuolema

Schepp, Emelie (2018): Hidas kuolema. Suom. Meri Ala-Tauriala. HarperCollins Nordic. E-kirja, vastaa painettuna 414 s.

Hidas kuolema on Jana Berzelius-sarjan kolmas osa ja tähän mennessä on suomennettu:

2.     Valkoiset jäljet

”Maaliskuisena aamuna löytyy nainen asunnostaan vakavasti pahoinpideltynä. Ensihoitajat tekevät kaikkensa pelastaakseen potilaan, mutta tämä menehtyy matkalla sairaalaan. Kun uhreja tulee lisää, kammottava totuus alkaa vähitellen paljastua: kyse on sarjamurhaajasta. Kun syyttäjä Jana Berzelius saa tutkinnan vastuulleen, aluksi järjettömiltä näyttäneet murhat alkavat vaikuttaa julman suunnitelmallisilta teoilta. Kuka on raakojen murhien takana? Jana aikoo selvittää totuuden yhdessä rikosylikomisario Henrik Levinin ja rikoskomisario Mia Bolanderin kanssa. Samaan aikaan Jana joutuu kasvokkain menneisyyteensä kuuluvan henkilön kanssa, joka pakottaa hänet ylittämään lain rajat.”

Edellisten osien tavoin tämä kolmaskin perustuu silmittömälle väkivallalle sekä Jana Berzeliuksen ja Danilo Peñan kissa-hiirileikille. Tällä kertaa Danilo on pahasti niskan päällä ja Janan on menneisyytensä paljastumisen uhalla keksittävä, miten saa Danilon kuiville mahdottomalta tuntuvasta tilanteesta. Jos kirjalta haluaa taidokasta kerrontaa tai juonen punontaa, niin sitä tämäkään osa ei tarjoa. Hidas kuolema on puhdas skandidekkari, jossa lajityypille ominaisesti panostetaan julmalla tavalla toteutettuihin murhiin ja sosiopaattimurhaajan jahtaamiseen. Tosin Jana Berzelius-sarja saa ripauksen lisämaustetta syyttäjästä, joka tutkinnan ohella listii vasemmalla kädellä pahiksia ja oikealla peittelee jälkikään.

Mikä ihme sarjassa on sitten niin kiehtovaa, että hankin aina uuden osan? En oikein osaa sanoa. Rakastan kirjasarjoja ja aina uuden osan ilmestyttyä minussa herää pieni toivo siitä, että taustatarinassa tällä kertaa tapahtuisi jotain kehitystä. Valitettavasti tämä sarja tuntuu kolmen osan jälkeen polkevan paikoillaan. Perusasetelma on se, että Danilo hankkii Janan kiipeliin, mutta molemmat putoavat aina tavalla tai toisella jaloilleen. Poliisikaksikko Henrik Levin ja Mia (Maria) Bolander puolestaan saavat vaihtelevasti tilaa, mutta molemmista hahmoista puuttuu syvyys. Hyvä poliisi Henrik Levin on väsynyt mutta onnellinen aviomies ja isä, paha poliisi Mia Bolander puolestaan roikkuu baareissa iskemässä itselleen seuraa. Toivoisinkin enemmän panostusta henkilöhahmoihin eikä minua haittaisi ollenkaan, vaikka se tapahtuisi raakojen väkivaltakohtausten kustannuksella.

Jälkisanat:

Minulla on merkillinen viha-rakkaussuhde tähän sarjaan enkä epäile sekuntiakaan, ettenkö hankkisi neljättä osaa. Tarina etenee siinäkin varmasti edellä mainitun tutun kaavan mukaan, koska Jana ja Danilo eivät voi selvittää välejään lopullisesti ennen viimeistä osaa tai muuten tarinalta lähtisi pohja. Ainoa jännitettävä asia siis on, että minkälaisia uusia murhatapoja dekkaristi on keksinyt.

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Tämän kaiken minä annan sinulle

Redondo, Dolores (2018): Tämän kaiken minä annan sinulle. Suom. Sari Selander. Gummerus. E-kirja, vastaa painettuna 698 s.

”Auto suistuu tieltä Ribeira Sacran viinialueen jyrkillä rinteillä Pohjois-Espanjassa. Onnettomuudessa menehtyneen Álvaron kuolema tulee hänen puolisolleen, kirjailija Manuel Ortigosalle sokkina, eikä tämä järkytys jää viimeiseksi. Hautajaiset pidetään Álvaron perheen sukukartanon hautausmaalla Galiciassa. Manuelille selviää, että hänen miehensä oli upporikas markiisi, joka kuului yhteen Espanjan vaikutusvaltaisimmista suvuista. Miksi hän salasi puolisoltaan siniverisen taustansa? Miksi kylän poliisi epäilee, että Álvaron kuolema ei ollutkaan onnettomuus? Manuel ajautuu mukaan maalaispoliisin tutkimuksiin, joiden aikana selviää, ettei mikään markiisi Álvaro Muñiz de Dávilan elämässä ollut niin kuin hyväuskoinen kirjailija oli aina kuvitellut - ja että tämän kummallinen, töykeä aatelisperhe on valmis menemään hyvin pitkälle suojellakseen salaisuuksiaan.”

Dolores Redondon Premio Planeta -voittajaromaani on runsas ja kiehtova kirjallinen mysteeri, jolle tunnelmallinen Galicia viinitiloineen, vanhoine kartanoineen ja luostareineen luo poikkeukselliset puitteet.

Pidin hurjasti Dolores Redondon Baskimaan murhat -trilogiasta enkä ihmettele yhtään, että tämä uusin voitti merkittävän kirjapalkinnon. Oli kertakaikkinen nautinto lukea tämä kirja, jota en kuitenkaan luonnehtisi puhtaaksi dekkariksi. Tarinassa paneudutaan henkilöihin, heidän taustoihinsa ja keskinäisiin jännitteisiinsä, kuvaillaan paljon tapahtumapaikkojen miljöötä sekä tutustutaan viiniviljelyyn. Tarina ei kuitenkaan lähde rönsyilemään, vaan keskiössä on koko ajan markiisi Álvaro Muñiz de Dávilan kuoleman todistaminen onnettomuuden sijasta murhaksi.

Esittelyteksti kertoo kaiken tarpeellisen ja suosittelen lämpimästi lukemaan, jos pitää psykologisesta jännityksestä. Tosin se täytyy todeta, että tutkimuksissa tulee ilmi tapahtumia joista en itse niin välittäisi lukea, mutta toisaalta niillä on paikkansa nykyisyyden selittäjänä eikä niillä mässäillä. Pidänkin siitä miten Dolores Redondo kuvaa tapahtumia hillityn realistisesti. Hänellä ei ole mitään tarvetta järkyttää tai kohahduttaa, vaan lukija koukutetaan tarinaan ihan muilla keinoilla kuten mielenkiintoisilla henkilöillä sekä salaisuuksilla, jotka pikkuhiljaa tekstin edetessä paljastuvat.

Jälkisanat:

Kustantajan sivujen mukaan Dolores Redondo oli viime vuonna Espanjan luetuin kirjailija ja hänen teoksiaan on myyty yksin Espanjassa 1,5 miljoonaa kappaletta. Premio Planeta – palkinto puolestaan on espanjalaisen kielialueen suurin kirjallisuuspalkinto ja palkinto myönnetään löytämieni tietojen mukaan romaanikäsikirjoitukselle.

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Swing Time

Smith, Zadie (2017): Swing Time. Suom. Irmeli Ruuska. WSOY. E-kirja, vastaa painettuna 463 s.

”Zadie Smithin kunnianhimoinen, runsas romaani Swing Time vie lukijaa monikulttuurisesta Lontoosta rujonkauniiseen Afrikkaan. Kaksi maitosuklaan väristä tyttöä haaveilee tulevansa tanssijaksi, mutta vain toisella, Traceylla, on siihen lahjoja. Köyhyyden kierre ei vain katkea; lyhyen tanssijanuran jälkeen vuokrakasarmit sulkevat Traceyn taas sisäänsä. Nimettömäksi jäävällä kertojalla on ideoita, sosiaalista omaatuntoa ja vapaus lähteä. Monirotuisen Lontoon svengaavasta ilmapiiristä hän siirtyy poptähden tiimissä Länsi-Afrikkaan perustamaan tytöille koulua. Tyttöjen välinen ystävyys särkyy, mutta toisistaan he eivät irti pääse. Säkenöivä ja syvästi inhimillinen Swing Time on romaani ystävyyden voimasta, musiikista yli rajojen ja sitkeistä juurista, jotka ankkuroivat ihmisen aikaansa ja omaan itseensä.”

Minusta tarina on kahden tytön kasvukertomus, jonka kautta tarkastellaan sosiaalista perimää ja mahdollisten ongelmien siirtymistä seuraavalle sukupolvelle.  Minäkertojan äiti on tummaihoinen kansalaisaktivisti ja isä valkoista työväenluokkaa, jota politiikka tai yhteiskunnalliset asiat eivät niinkään kiinnosta. Minäkertojan ystävän Traceyn äiti puolestaan on valkoinen yksinhuoltaja ja tummaihoinen isä pelkkä ongelma.

Minäkertoja ja Tracey tapaavat toisensa tanssitunnilla ja nopeasti selviää, että Traceyllä on lahjoja toisin kuin minäkertojallamme. Tracey ei kuitenkaan kasvaessaan tanssi tähtiin eikä minäkertojastakaan tule äitinsä toiveiden mukaista yhteiskunnallisesti valveutunutta kansalaista, vaan maailmanlaajuisesti ihaillun poptähti Aimeen avustaja. Tosin Aimeen avustajana kertoja pääsee osallistumaan koulun perustamisessa Afrikkaan, mutta lopulta tahraa nimensä ja maineensa tehdessään suutuspäissään karkean arviointivirheen. Molempien, sekä Traceyn että minäkertojan, osalta ympyrä sulkeutuu ja aikuisina he ovat siinä pisteessä mistä he lähtivätkin.

Pelkistetymmän kerronnan ystävänä en oikein päässyt tähän tarinaan sisälle ja omaan makuuni tässä on liikaa isoja teemoja ja karrikointia. Aimee on Madonnan kopio hyväntekeväisyydeksi verhottuine tempauksineen ja molempien tyttöjen vanhemmat puolestaan jonkinlaisia oman rotunsa tai sosioekonomisen asemansa stereotypioita. Tummaihoinen on joko Martin Luther Kingin hengessä jonkin sortin kansalaisaktivisti tai puolirikollinen, valkoinen puolestaan vuokralla asuva lihava yksinhuoltajaäiti tai tavallista keskiluokkaista elämää viettävä mies. En löytänyt tarinasta esittelytekstin syvyyttä enkä myöskään monikulttuurisen Lontoon svengaavaa ilmapiiriä. Koin ilmapiirin enemmänkin hajottavaksi kuin voimaannuttavaksi ja swing-jazzin sijasta kuulin vain tumman bluesin säveliä.

Jälkisanat:

Minulla oli ehkä liian suuret ennakko-odotukset ja kuvittelin saavani lukea jotakin Elena Ferranten ja Elif Shafakin väliltä. Tyttöjen välisen monimutkaisen ystävyyden kuvaus jäi kuitenkin kauas Elena Ferrantesta ja yhteiskunnankin kuvaus tuntui kovin yksinkertaistetulta ja kaavamaiselta. Lukukokemus jäi vähän ontoksi.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 9. Kirjan kansi on yksivärinen.