tiistai 31. joulukuuta 2019

Henkien labyrintti

Ruiz Zafón, Carlos (2017): Henkien labyrintti. Suom. Antero Tiittula. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 956 s.

Saaga Unohdettujen kirjojen hautausmaasta sisältää seuraavat kirjat:

4. Henkien labyrintti

”Ratkeavatko Unohdettujen kirjojen hautausmaan mysteerit viimein? Tuulen varjon aloittaman saagan lumoava päätös on kunnianosoitus kirjallisuuden ja elämän yhdistävälle taianomaiselle siteelle.

Daniel Sempere ei ole enää se sama pikkupoika, joka aikoinaan löysi tiensä Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Äidin kuoleman selvittämätön mysteeri on jättänyt ammottavan haavan Danielin sydämeen, eivätkä hänen vaimonsa Bea tai ystävänsä Fermín ole voineet sitä yrityksistään huolimatta parantaa.

Juuri kun Daniel uskoo ratkaisevansa äitinsä salaisuuden, tapahtuu jotakin, joka suistaa kaiken raiteiltaan.”

Romaanin ensimmäisellä sivulla kirjailija muistuttaa, että romaanisikermän teokset liittää toisiinsa yhteiset henkilöhahmot sekä juonisäikeet, jotka rakentavat niiden välille temaattisia ja kerronnallisia siltoja, joskin jokainen osa tarjoaa suljetun, riippumattoman ja itsellisen tarinansa. Tässä viimeisessä osassa kirjailija marsittaakin näyttämölle kaikki aiemmista osista tutut henkilöt ja nostaa tarinan päähenkilöksi nuoren Alicia Grisin, joka tähän asti on ollut lähinnä häivähdys Fermín Romero de Torresin ajatuksissa.

Alicia Gris on yksinäinen susi, joka komennetaan tutkimaan ministeri Mauricio Vallsin katoamista. Pala palalta Gris saa selville Francon diktatuurin aikaisia hirmutekoja, jotka eivät kestä päivänvaloa ja joiden toteuttamisessa tarvittiin kipeästi Vallsin tapaisia ahneita, sydämettömiä ihmisiä. Julmimmat tekonsa Mauricio Valls teki olleessaan vankilanjohtaja Montjüicin vankilassa ja Vallsin suuruudenhulluudesta sai kärsiä eritoten kirjailija David Martín, jota Valls ei kuitenkaan onnistunut lopullisesti tuhomaan. Martínin vankitoveri Víctor Mataix sen sijaan kohtasi Vallsin kynsissä loppunsa ja kun Alicia Grisille selviää Mataixin perheen julma kohtalo, hän on selvittänyt myös Daniel Semperen äidin, Isabella Semperen, salaisuuden.

Petosta ja valheita sisältävässä rikosjuonessa on yllättäviä käänteitä, mutta kirjailijalla on ollut kirjoittaessaan työstettävänä aikamoinen dilemma. Kyseessä on saagan päätösosa ja Ruiz Zafónin pitäisi paljastaa asioita kertomatta kuitenkaan kaikkea, koska kirjathan pitäisi pystyä lukemaan missä tahansa järjestyksessä ja jokaisessa osassa tulee olla jotakin jännitettävää. Tästä seuraa se, että tarina polveilee sisältäen lukemattomia samankaltaisia kohtauksia kirjailijan rakennellessa aasinsiltoja tapahtumien välillä ja lopputulema on se, että sarjan kokonaisuudessaan lukeneelle jotkin asiat vain jäävät jollain tapaa hämäriksi tai tyystin vaille vastausta. Pidin kyllä edelleen kielestä ja kirjailijan perustyylistä, mutta jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä, niin tuskin olisin tarttunut muihin osiin. Olisin mitä luultavimmin tuskastunut täysin turhaan pitkittämiseen mutta etenkin siihen, että lähes kaiken päällä leijuu jonkinlainen utu, kysymysmerkki. Saaga on ehdottomasti kunnianhimoinen, mutta tämä viimeinen osa osoitti siinä olevan tylsääkin tylsemmän ansan, joka olisi pitänyt kyllä tajuta jo aiemmin.

Jälkisanat:

Espanjassa selvitellään edelleenkin Francon diktatuurin aikaista lapsikauppaa. Selvitysten mukaan viiden vuosikymmenen aikana espanjalaisvanhemmilta varastettiin lähes 300 000 vauvaa ja lapset myytiin lapsettomille pariskunnille, joiden talous ja poliittinen vakaumus olivat kunnossa.

torstai 26. joulukuuta 2019

Helmen sisar

Riley, Lucinda (2019): Helmen sisar. Suom. Hilkka Pekkanen. Bazar. E-kirja, vastaa painettuna 736 s.

Helmen sisar on D’Aplièsen sisaruksista kertovan seitsenosaisen sarjan neljäs osa. Tähän mennessä suomennetut ovat:

1.     Seitsemän sisarta
2.     Myrskyn sisar
3.     Varjon sisar
4.     Helmen sisar

”CeCe on yksinäinen. Adoptioisä on kuollut, ja tiet Tähti-sisaren kanssa ovat erkaantuneet. Myös CeCen taiteellinen luovuus on kadoksissa. Siipi maassa hän lentää lomalle Thaimaahan, missä ote elämästä lujenee taas, kun hän alkaa selvittää omaa taustaansa. Papa Saltin vihjeiden johdattamana CeCe etsii omaa paikkaansa tuhansien tähtien taivaalta, aboriginaalien uniaikatarinoista.

Edinburghissa vuonna 1906 Kitty McBride täyttää pian kahdeksantoista. Edistyksellinen, Darwinin ajatuksiin viehtynyt nuori nainen haluaisi opettajaksi hankkiakseen oman elantonsa. Äidistä ajatus on absurdi, koska sitä vartenhan naisella on aviomies. Kun rikas rouva McCrombie, jonka suku vilisee sopivia sulhasehdokkaita, etsii seuraneitiä Australian-visiitilleen, isä passittaa oitis matkaan tyttärensä. Niin alkaa Kittyn uusi elämä, Intian valtamerta kohti puuskuttavan höyrylaiva Orientin kannelta.”

Sisarista CeCelle (Celaeno) kaikkien läheisin on hieman aiemmin kääntänyt elämässään kokonaan uuden sivun, jossa Tähti ei enää tarvitse, eikä etenkään halua CeCetä puskuriksi itsensä ja maailman väliin. Tähden yllättävästä ja nopeasta itsenäistymisestä mielensä pahoittanut CeCe pakkaa matkalaukkunsa ja matkustaa Australian Broomeen aikeenaan etsiä oma perheensä. Johtolankoina CeCellä on vain vanha valokuva sekä nimi Kitty Mercer, joten vihjeet eivät ole kovin kaksisia. Broomeen saavuttuaan CeCe kuitenkin onnekkaasti tapaa Chrissien, jonka avustuksella CeCe selvittää keitä valokuvassa olevat ihmiset ovat ja lopulta hän kuulee Kitty Mercerin, oman isoisoäitinsä koko elämäntarinan. Matka omille juurille on muutoinkin monella tapaa käänteentekevä ja CeCe alkaa ymmärtämään mitä Papa Salt oli tarkoittanut armillaariin kaiverruttamalla viestillä: ”Jumalan armosta olen se mikä olen.”

Lucinda Riley on taas kerran tehnyt hienoa taustatyötä ja nostaa esille etenkin Australian aboriginaalien kulttuuria. Kerrontakin on sujuvaa ja juoni sisältää useita yllättäviä käänteitä, mutta Kittyn värikkäästä ja vaiherikkaasta elämästä huolimatta tarina ei temmannut minua mukaansa. Mitä pidemmälle luin, sitä kipeämmin olisin tässä neljännessä osassa kaivannut jotakin, joka olisi etenkin CeCen osuuksissa tuonut mukanaan jonkinlaista uutta raikkautta. Edellisessä Varjon sisaressa tällainen mukava tuulahdus oli omaperäinen Orlando ja tässä osassa vastaavaa ilmeisesti yritettiin Anand ”Ace” Changrokilla, mutta Acesta puuttui persoonallisuus, eikä hänen tekojensa motiivejakaan avattu, joten en oikein ymmärtänyt Acen merkitystä tarinan kannalta.

Sarjan sudenkuoppa onkin siinä, että jokaisen kuuden sisaren osuuden on noudatettava jokseenkin samaa käsikirjoitusta, jolloin tarinan sivuhenkilötkin korostuvat. Jos henkilöissä ei ole mitään itseä viehättävää särmää, niin lukiessa huomio kiinnittyy liiaksi tuttuun kaavaan, jossa jokainen tyttäristä löytää lähes tismalleen samassa järjestyksessä niin juurensa, itsensä, rakastettunsa kuin paikkansakin tässä maailmassa. Mietin myös sitä, että Papa Saltin ympärillä olevaa mysteeriä olisi voinut osa osalta hieman raottaa, mutta toisaalta tämä olisi sitten muuttanut oleellisesti kirjailijan ideaa, eikä yhdessä kirjassa olisi voitu keskittyä yhteen tyttäreen. Lopuksi kuitenkin totean, ettei romaani ole suinkaan huono, mutta jollain tapaa minusta tuntuu kuin olisin ollut neljänsillä peräkkäisillä kokkareilla, joissa vain vieraat ovat vaihtuneet.

Jälkisanat:

Romaanissa Riley sivuaa aboriginaalilasten huostaanottoja sekä englantilaisia lapsisiirtolaisia. Australian hallituksen toimeenpanemat aboriginaalilasten huostaanotot alkoivat 1800-luvun lopussa päättyen vasta 1970-luvulla ja vanhemmistaan erotettiin arviolta ainakin 100 000 lasta. Englantilaista lastenkodeista puolestaan lähetettiin Australiaan vuosien 1922 ja 1967 välillä lähes 10 000 lasta, joista nuorimmat olivat vasta kolmevuotiaita.

lauantai 14. joulukuuta 2019

Merten Gorilla

Wegelius, Jakob (2017): Merten Gorilla. Suom. Kati Valli. WSOY. E-kirja, vastaa painettuna 646 s.

”Merten gorillan kertoja on Sally Jones, rahtilaiva Hudson Queenin koneenkäyttäjä – ja gorilla. Kun Sally Jones ja hänen Pomonsa, suomalaiskapteeni Henry Koskela, saavat lastikeikan Portugalissa, heidän laivansa haaksirikkoutuu ja kaksikko huomaa joutuneensa mukaan hämäriin salakuljetusbisneksiin. Pian Koskela tuomitaan syyttömänä Alphonse Morro -nimisen miehen murhasta ja koko Lissabon jahtaa ”murhaajan apinaa”. Uskollinen Sally Jones päättää todistaa kaikille, että Pomo on syytön, ja siitä alkaa seikkailu, joka vie gorillan Lissabonin sataman hämyisistä kortteleista maailman merille ja aina Intiaan saakka.”

En avaa juonenkulkua esittelytekstiä enempää, mutta tämän Jakob Wegeliuksen yläkouluikäisille suunnatun romaanin päähenkilöinä ovat naarasgorilla Sally Jones ja hänen pomonsa, merikapteeni Henry Koskela. Erityisen taitava laivakoneenkäyttäjä Sally Jones on hyväntahtoinen ja lojaali ihmisapina, joka tuntee iloa, rakkautta, vihaa ja pelkoa siinä missä ihmisetkin. Henry Koskela puolestaan ei ole mikään maailman meriä seilaava suomalainen tuurijuoppo, vaan valoisa ja sisukas mies, jota vastoinkäymiset eivät lannista. Ensi alkuun mietin miksi Wegelius on valinnut suomalaisen päähenkilön, mutta toisaalta surumielisten fadojen säestäminen harmonikalla sopii ehkä parhaiten suomalaiseen, hieman melankoliseen mielenmaisemaan.

Romaanin kertojana toimii Sally Jones, joka kirjoituskoneen korjattuaan päättää kirjoittaa totuuden neljän vuoden takaisesta Alphonse Morron murhasta. Rikosjuonellisesta tarinasta sukeutuu lopulta huikea seikkailukertomus, jossa on niin syvää, pyyteetöntä ystävyyttä kuin rikollisten vehkeilyä ja kateudesta kumpuavaa pahansuopuuttakin. Tarinan avulla voidaankin etenkin nuorempien lukijoiden kanssa käsitellä esimerkiksi itsekkyyttä ja kateutta sekä sitä, minkälainen vaikutus näillä mahdollisesti on ihmisten tapaan toimia. Lopussa kuitenkin hyvä voittaa pahan, joten päällimmäiseksi tunteeksi jää jälleennäkemisen riemu ja ilo uusista seikkailuista.

Jälkisanat:

Jakob Wegelius on tehnyt historiaa voittamalla Merten gorillalla sekä Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Augustprisetin vuoden parhaasta lasten- ja nuortenkirjasta 2014 että Pohjoismaiden lasten- ja nuortenkirjapalkinnon 2015.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 9. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja.

perjantai 6. joulukuuta 2019

Kahdeksantoista

Berg, Anton (2019): Kahdeksantoista. Suom. Kari V. Koski. Otava. 428 s.

”Vetävä salaliittotrilleri Stieg Larssonin ja Dan Brownin hengessä tuo päivänvaloon vuosisataisen ääriliikkeen, joka pitää nyky-Ruotsia tiukassa otteessaan.

Radiotoimittaja Axel Sköld törmää dokumenttia tehdessään yllättävään yhteyteen kolmen selvittämättömän kuolemantapauksen välillä: Olof Palmen murhan, asetarkastajan itsemurhan ja asevientiä tutkineen toimittajan kuoleman. Sköldin työnantaja, Ruotsin radio, pitää teoriaa pelkkänä arvailuna ja vaatii häntä jättämään aiheen sikseen.

Sköld ei luovuta, ja pääsee vuosisataisen salaseuran jäljille, jonka jäseniä on yhteiskunnan huipulla. Järjestö ei kaihda mitään keinoja pysyäkseen vallassa, ja pian Sköld tajuaa olevansa hengenvaarassa.”

Toimittaja Axel Sköld tekee radiodokumentteja ja hänellä on pettämätön vainu siitä, minkälaiset asiat kiinnostavat etenkin nuoria kuuntelijoita. Sköldin mottona onkin miten kaikki paljastukset saavat alkunsa rohkeudesta ajatella sellaista, mitä kukaan muu ei ole ajatellut ja nyt hän on hoksannut yhteyden Olof Palmen murhan, asetarkastajan väitetyn itsemurhan ja asevientiä tutkineen toimittajan kuoleman välillä. Kanavan johto kuitenkin kieltää Axelia julkaisemasta uskaliasta teoriaansa, mutta Axel ottaa riskin ja häviää. Mikään mediatalo ei halua palkata maineensa loannutta toimittajaa, mutta yllättäen Alex saa tapaamiskutsun pankkiiri Ragnar von Scheeleltä. Von Scheele kehottaa Axelia jatkamaan tutkimuksiaan ja Axelille selviää nopeasti, että hänellä on vastassaan valtaapitävistä muodostuva Goljat, jolla on käytössään lähes rajaton varallisuus.

Annan plussaa kirjan kannesta, mutta miinuslista on jo sitten huomattavasti pidempi. Tarinasta puuttuu fokus, napakkuus ja vauhti, joita kaikkia odotan esittelytekstissä mainitulta salaliittotrilleriltä. Anton Berg on kyllä keksinyt hyvän idean ja lähtee rivakasti liikkeelle muutaman vuoden takaisesta Panaman paperit -skandaalista, mutta ei pysty jatkojalostamaan ideaansa ja kytkemään salaseuraa mitenkään onnistuneesti Axel Sköldin tutkimuksiin. Suurin ongelma mielestäni onkin se, että kaikki jäljet johtavat salaperäiseen järjestöön, jonka toimintaa ja motiiveja Berg ei mitenkään avaa. Berg myös sortuu aivan liiaksi kuvailemaan päähenkilöiden henkilökohtaista elämää, mutta tämä voi kieliä siitä, että hän ei itsekään oikein kyennyt hahmottamaan tapahtumien välisiä yhteyksiä, etenkään niiden puutetta ja ilmaan jää leijumaan useita miten- ja miksi-kysymyksiä. En kyllä innostunut tästä pitkäveteisestä ja hapuilevasta tarinasta, jossa Berg on ilmeisesti halunnut yhdistää kaksi tutkivan journalistin Pandoran lipasta, Panaman paperit ja Palmen murhan.

Jälkisanat:

Kustantajan sivuilta selvisi, että päähenkilö Axel Sköld on Anton Bergin alter ego. Anton Berg on ruotsalainen radiotoimittaja ja palkittu dokumenttijournalisti, jota on kiitetty erityisesti P3-dokumenteistaan. Hänen Spår-podcastillaan on noin 400 000 kuulijaa.

lauantai 30. marraskuuta 2019

Bolla

Statovci, Pajtim (2019): Bolla. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 240 s.

”Kansainvälisen tähtikirjailijan lumoava romaani sokeasta rakkaudesta, sodasta, kodittomuudesta ja kaipauksesta.

Arsimilla on vaimo, mutta kun hän tapaa Pristinan yliopistolla lääketiedettä opiskelevan Milosin, hän ei voi kuin ottaa tavaransa ja seurata. Heidän välilleen syttyy kiihkeä suhde, joka jatkuu, kunnes sota ajaa Arsimin perheineen maanpakoon. Kun Arsim vuosia myöhemmin palaa yksin sodan runnomaan Pristinaan, alkaa epätoivoinen etsintä. Mitä Milosille, ja mitä heille, oikein tapahtui?

Yhtä aikaa ajaton ja ajankohtainen teos häikäisee kiihkeydellään, fyysisyydellään sekä huimaavalla kielellisellä kauneudellaan. Samalla se on armoton avioliittokuvaus sekä hurja kertomus ihmisestä oikeuskoneiston hampaissa.”

Bolla on palkittu vuoden 2019 kaunokirjallisuuden Finlandialla ja mitä suurimmat onnittelut kirjailijalle, Pajtim Statovcille!

Ehdokasraati kuvaili teosta järkyttäväksi ja koskettavaksi romaaniksi, joka lumoaa ilmaisuvoimallaan. Raadin mukaan tarina kertoo menettämisestä, raakuudesta, pahuudesta, kaiken turhuudesta sekä ymmärtämättömyydestä kaikkien läheisimpiä kohtaan, mutta myös rakkaudesta ja uskollisuudesta. Jugoslavian hajoamissodat vaikuttavat taustalla monin eri tavoin ihmisten kohtaloihin. Kuinka selviytyä, kun ei voi olla sellainen ihminen kuin on ja haaveet toteutuessaan särkyvät.

Diktaattori Merja Ylä-Anttilalle merkityksellisintä olikin ihmiseksi kasvamisen kuvaus. Kirja muistuttaa häntä siitä, että jokaisella on ”bollansa”, näkymätön haamu, ulkopuolinen uhka, joka testaa ihmisistä, ja voi auttaa hänet kasvamaan parhaaksi versioksi itsestään, jos niin on tarkoitettu. Ylä-Anttila mainitsi puheessaan ehdokasraadin tavoin myös sen, että kirja on raju, väkivaltainen, rumakin ja koettelee lukijaansa, mutta myös palkitsee monin verroin.

Minäkin allekirjoitan romaanin henkisen ja ruumiillisen väkivallan, rajuuden sekä ilmaisuvoimaisen kielen, mutta koen tarinan ennen kaikkea käsittelevän päähenkilöiden Arsimin ja hänen vaimonsa Ajshen kautta ihmisluonteen raadollisuutta ja elämän kaksinaisuutta. Ihmisessä itsessään on enkeli ja demoni, elämässä puolestaan iloa ja surua samoin kuin asioita ja tilanteita, jotka tuovat toiselle hyvää ja toiselle taas pahaa. Mielestäni tarinan ydin on siinä, miten selvitä, kun elämä pettää ja kuten aina, toisille käy paremmin ja toisille huonommin. Kaiken kaikkiaan paljon ajatuksia ja tunteita herättävä monitahoinen tarina, joka on ehdottomasti palkintonsa ansainnut.

Jälkisanat:

Pajtim Statovci on ensimmäinen suomalainen kirjailija, joka teoksellaan Tiranan sydän (eng. Crossing) pääsi National Book Awards -ehdokkaaksi käännöskirjallisuuden sarjassa. EM-kisoihin itsensä pelanneita Huuhkajia hehkutettiin ja lopulta juhlittiin näyttävästi, mutta menestys kirjallisuuden saralla kuitataan vain lyhyillä maininnoilla. Havis Amanda saa kyytiä, mutta kukaan ei koskaan kiepu Runebergin patsaassa ja tämä ihan vain näin lakonisena huomiona.

sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Ensimmäinen nainen

Venho, Johanna (2019): Ensimmäinen nainen. WSOY. E-kirja, vastaa painettuna 261 s.

”Ensimmäinen nainen on historiallinen romaani Sylvi Kekkosesta. Se on romaani naisesta, joka löytää itsensä ja kirjailijanäänensä ja toivoo, että yhden elämän elettyään ehtisi vielä aloittaa toisen.
" - Eipä voi kovin monessa maassa ensimmäinen nainen yksikseen liikuskella. - Minä en siihen lupia ala kyselemään." Julkinen rooli kätki radikaalin Sylvin, joka oli yhtaikaa ujo ja rohkea, lempeä ja pisteliäs, turvallisuushakuinen emo ja kapinallisuutta suosiva feministi. Vaativassa asemassaan hän varjeli itsenäisyyttään ja säilytti omat ystävänsä.

Kun yksi tärkeimmistä, kirjailija Marja-Liisa Vartio kuolee kesällä 1966, Sylvi lähtee Katerman mökin rauhaan. Toisaalla Sylvin toinen ystävä, kuvanveistäjä Essi Renvall pohtii Sylvin muotokuvaluonnoksen äärellä, miten ilmentää veistoksella Sylvin monitahoisuutta. Voiko toista koskaan todella tuntea ja entä jos ei pääsekään kasvamaan omaan mittaansa?”

Eletään elokuuta 1966 ja Sylvi Kekkonen hyppää kuningatar Elisabetilta lahjaksi saamansa Morris Minin rattiin. Raskaasti kaasuttaen Sylvi kaartaa pois Tamminiemen pihasta ja lähtee ajamaan kohti Katermaa, Kekkosten Suomusjärvellä sijaitsevaa kesäpaikkaa, jossa Sylvillä on tilaa vaipua omiin mietteisiinsä. Hänen rakas ystävänsä ja totuudentorvensa, kirjailija Marja-Liisa Vartio, on menehtynyt äkillisesti hieman aiemmin ja Sylvin on saatava setviä ajatuksiaan, kun taas toisaalla kuvanveistäjä Essi Renvall kamppailee Sylvi Kekkosen muotokuvan kanssa. Miten saada vangittua presidentin puolison sielukkuus?

Tarinassa kertojina ovat Sylvi Kekkonen ja Essi Renvall, jonka kertoman kautta lukijalle välittyy kuva siitä, minkälaisena hieman vieraampi ihminen Sylvi Kekkosen näkee. Sylvi puolestaan keskustelee edesmenneen ystävänsä kanssa ja tarkastelee elämänkaartaan aina lapsuudestaan lähtien. Muistoista välittyy suru ja hienoinen katkeruus, sillä Urhoon ihastuttuaan Sylvi ei voinut aavistakaan, minkälaiseen kultaiseen häkkiin hän avioliiton myötä aikanaan joutuu. ”Kauniskaan häkki ei anna linnulle ravintoa”, sen saa Sylvi kirjaimellisesti tuta. Hän kokee kadottaneensa itsensä, sairauksien myötä naiseutensa ja ihmisten näkevän hänet vain istuvan presidentin puolisona. Presidentin, joka ei salaa avioliiton ulkopuolisia suhteitaan, mutta ei myöskään vapauta vaimoaan, joten Sylvia Salome Kekkonen, maan äiti, pysyy roolinsa vankinsa.

En aio keksiä pyörää uudelleen, koska allekirjoitan lähes täysin Finlandia-ehdokasperustelut: ”Tarina on kerrottu uskottavasti, herkästi ja kauniilla kielellä. Sylvi Kekkosesta muotoutuu elävä ihminen ja hänen persoonastaan ymmärrettävä. Kirja kertoo yksinäisyydestä ja valinnoista, joita ihminen pyrkii selittelemään itselleenkin yhä uudelleen. Kuitenkin kaiken tuskan läpi heijastuu toivo, lämpö ja anteeksianto. Uhrautuvan ja älykkään Sylvin fiktiivinen ääni on tärkeä ja merkittävä.” Itse en löytänyt ehdokasraadin mainitsemaa lämpöä ja anteeksiantoa, vaan koin Sylvin pikemminkin tekevän sovinnon eletyn elämän kanssa, mutta yhtä kaikki, upea romaani puolisonsa varjoon jääneestä ensimmäisestä naisesta.

Jälkisanat:

Olen tarkka nimien oikeinkirjoituksesta ja romaanissa Marja-Liisa Vartion etunimi on kirjoitettu yhteen Marjaliisa. ATK:ta käyttämällä kuitenkin selviää, että kaikki hakutulokset antavat nimen Marja-Liisa, joten käytän sitä ja jään pohtimaan, miksi romaanissa nimi on kirjoitettu eri tavalla.

torstai 21. marraskuuta 2019

Tulisiipi

Koskinen, JP (2019): Tulisiipi. Like. E-kirja, vastaa painettuna 351 s.

”Syvä ja kuulaan kaunis romaani pojasta, joka tahtoo lentää.

Suuren laman runtelemassa Amerikassa suomalaistaustainen perhe kuulee huhuja Neuvosto-Karjalaan rakennettavasta työväen paratiisista. He jättävät kaiken taakseen ja matkaavat Atlantin yli paremman tulevaisuuden tähden. Kaiken keskellä on perheen poika Kaarle ja unelma vapaudesta. Neuvostoliitossa hänestä kasvaa mies, jonka lentäminen ja rakkaus pelastavat.”

Kaarle Kuura, Charles Frost, Tulisiipi. Minnesotan Suolasaarella asuvalla pienellä pojalla on monta nimeä ja kuvaavin niistä on Tulisiipi, jonka perheystävä Kolme Arpea oli hänelle antanut. Toisen polven amerikansuomalainen Kaarle haluaa vain lentää ja kun isä päättää suuren laman aikana viedä perheensä Neuvostoliittoon, työläisten paratiisiin, Kaarle pakkaa mukaan omat aarteensa, lentokoneen sekä postikortin, jonka oli saanut ensimmäisenä Atlantin yli lentäneeltä Charles Lindberghiltä.

Neuvosto-Karjalassa Kaarlen isä joutuu tunnustamaan itselleen, että agitaattoreiden aggressiivinen lobbaus oli sokaissut hänet ja hän oli vaihtanut perheensä vapauden tyhjiin lupauksiin. Kaarlea kuitenkin kantaa hänen unelmansa ja kun hänelle annetaan mahdollisuus päästä oikean lentokoneen ohjaimiin, Kaarle on valmis vaihtamaan nimensäkin. Gennadi Timošev Zamorozkinista tulee maineikas lentäjä-ässä, joka ansiokkaasti taistelee toisessa maailmansodassa saksalaisia vastaan ja kun Gennadi pääsee kosmonauttikoulutukseen, hän on elänyt todeksi Charles Lindberghin postikorttiin kirjoittamat enteelliset sanat: ”You’ll be the gratest pilot of the world”. Gennadin ei kuitenkaan anneta unohtaa juuriaan, neuvostoviranomaisille hän on edelleen Kaarle Kuura, suomalaistaustaisten siirtolaisten jälkeläinen.

Finlandia-ehdokasperusteluiden mukaan romaani on traaginen tarina vallankäytöstä, vakoilusta, vainosta, epäilyistä sekä sairaasta maailmasta ja päähenkilö selviytyy hurjista koettelemuksista ainoastaan unelmansa voimalla. Minusta perustelut ovat jokseenkin liioiteltuja, koska keskiössä ei suinkaan ole yhteiskunta tai Stalinin vainot, vaan Kaarle ja hänen unelmansa. Loppu tosin on traaginen, mutta se sopii minun mielikuvaani tuon ajan Neuvostoliitosta. Yhdyn kuitenkin siihen, että teoksessa yhdistyy kiinnostava aihe ja mukaansatempaava tarina, jossa on minusta huomattavasti enemmän toivoa kuin epätoivoa. Pidin kyllä lukemastani, mutta romaanissa ei ole samanlaista pauloihinsa kietovaa kielenkäyttöä kuin edellisten vuosien Finlandia-voittajissa, joten nähtäväksi jää, riittääkö pelkkä tarina.

Jälkisanat:

Suomalaisen kirjakaupan henkilökunta on valinnut Tulisiiven vuoden kirjaksi 2019 ja lisäksi romaani kilpailee tämän vuoden Savonia-kirjallisuuspalkinnosta viiden muun ehdokkaan kanssa.

tiistai 19. marraskuuta 2019

Kuka tappoi bambin?

Fagerholm, Monika (2019): Kuka tappoi bambin?. Suom. Laura Jänisniemi. Teos. E-kirja, vastaa painettuna 222 s.

”Huikea romaani siitä mitä tapahtuu, kun joku lähtee, häipyy kuvasta niin että sitä tuskin huomaa. Ja vanhasta rikoksesta, käytännössä jo ratkenneesta, joka vuosien kuluttua putkahtaa pintaan. Ja ihmisistä, jotka päätyvät osallisiksi tarinaan, joka ei ole heidän.

Mukana ovat parikymppiset ystävykset Saga-Lill ja Emmy Stranden. Emmy on pienten lasten äiti ja naimisissa 57-vuotiaan Matsin kanssa, jolla on ensimmäisestä avioliitosta tytär Linn K, Saga-Lill taas paikkaansa etsivä entinen teologianopiskelija. Ja sitten on Gusten Grippe, joka aikoinaan varttui trendikkäällä esikaupunkialueella, jonne suurin osa tarinan tapahtumista sijoittuu - ja jossa julma joukkoraiskaus, johon mies itsekin osallistui, toteutettiin legendaarisessa Häggertien kartanossa.

Nyt Häggertien perheestä jäljellä on vain poika Nathan. Kaiken keskiössä on kultalusikka suussa syntynyt Nathan, Gustenin lapsuudenystävä, nykyisin pahamaineinen pikkurikollinen, jota kutsutaan Herttuaksi. Ja totta kai samassa talossa Kallsjönin rannalla nähtiin myös Linn K ennen katoamistaan.”

Finlandia-ehdokasperusteluiden mukaan kirja kuvaa niitä vaikutuksia, joita raaka teko aiheuttaa tekijöille, heidän perheilleen, ystävilleen ja yhteisölle. Teko ei tuhoa pelkästään uhria, vaan uhreja ovat myös tekijöiden ympärillä olevat ihmiset. Intensiivinen tunnelma sekä maaginen ja taitavasti rytmitetty kieli vievät mukanaan. Teos muistuttaa, kuinka ainutlaatuista on kasvu aikuiseksi ja kuinka pysyvät jäljet siitä jäävät tulevaan.

Romaani olisi minusta loistava lukupiirikirja, koska poimin tekstistä hyvin erilaisia asioita kuin esittelytekstissä ja perusteluissa mainitut. Omasta mielestäni julma teko ja sen seuraukset jäivät täysin kolmiodraaman jalkoihin. Gusten Grippen suuri rakkaus on hänen entinen tyttöystävänsä Emmy, jota Gusten kiusaa tapailemalla Saga-Lilliä, Emmyn ystävää, ja Emmy puolestaan lankeaa Gustenin virittämään ansaan. Mielestäni Emmy ei myöskään ole pienten lasten äiti, vaan vasta odottaa ensimmäistään ja Linn K:n katoamista, kuten en ilmeisesti paljon muutakaan, edes pannut merkille.

Erilaiset näkemykset johtuvat varmastikin kirjailijan sekavasta kirjoitustyylistä, joka tekee tekstistä aivan liian rikkonaisen ja hukuttaa punaisen langan, jos sellaista edes onkaan. Kerronta on sinne tänne poukkoilevaa ajatuksen virtaa, joka välillä etenee nopeammin ja välillä hitaammin ja tähän kun ynnätään samojen asioiden toisto eri yhteyksissä, niin minua lukijana koeteltiin. Romaani vaatisi ehdottomasti ainakin toisen lukukerran, mutta minulle riittää oikein hyvin tämä yksi ja on kyllä mielenkiintoista kuulla Merja Ylä-Anttilan perustelut, jos hän valitsee teoksen Finlandia-voittajaksi.

Jälkisanat:

Monika Fagerholm on Suomen kansainvälisesti tunnetuimpia kirjailijoita ja hän on saanut teoksistaan runsaasti ylistystä, palkintoja ja palkintoehdokkuuksia. Kirjoitustyyli varmasti jakaa lukijoita, mutta Fagerholmista pitävät luultavasti allekirjoittavat seuraavan: ”Hänen aikalaisromaaninsa paljastavat, haastavat, ihmettelevät ja jättävät ajatuksiin miellyttää kihinää. Niiden kieli on persoonallista ja loistokasta.” Minulla ei kihissyt, vaan leikkasi kiinni.

sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Rouva Westaway on kuollut

Ware, Ruth (2019): Rouva Westaway on kuollut. Suom. Antti Saarilahti. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 399 s.

”Huippusuositun Ruth Waren uusin tummasävyinen psykologinen trilleri tihkuu jännitystä

Harriet Westaway saa kirjeen, jossa kerrotaan hänen perineen valtavan omaisuuden isoäidiltään. Perintö ei voisi tulla paremmalla hetkellä, sillä kovaotteinen velkoja vainoaa Harrietia. On vain yksi ongelma: kirje on lähetetty väärälle ihmiselle.

Harriet tekee valinnan, joka muuttaa hänen koko elämänsä. Hän aikoo huijata rahat itselleen esiintymällä todellisena perillisenä. Kun hän saapuu hautajaisiin, jokin vaikuttaa olevan pahasti pielessä, mutta on liian myöhäistä perääntyä. Hänen on jatkettava juontaan loppuun asti tai menetettävä kaikki - ehkä jopa henkensä.”

Hal (Harriet) Westaway on äitinsä kuoleman jälkeen joutunut ottamaan vastuun itsestään, mutta pienestä Tarot-kojusta saadut tulot eivät riitä elämiseen. Aikansa sinniteltyään Hal erehtyy lainaamaan rahaa koronkiskurilta ja kun velkoja alkaa periä saataviaan, Hal on pahassa pulassa. Yllättäen onnetar rientää apuun ja Hal saa tiedon perinnöstä, mutta tajuaa heti kirjeen luettuaan lähettäjän erehtyneen henkilöstä. Epätoivoinen tilanne vaatii kuitenkin epätoivoisia tekoja ja omatuntonsa kolkutuksesta huolimatta Hal päättää tarttua tilaisuuteen ja esittää osansa.

Juoni ei kuitenkaan jää junnaamaan Halin huijauksen ympärille, vaan vainaja osoittautuukin perin epämiellyttäväksi ihmiseksi ja jokainen hänen aikuisista lapsistaan kantaa kaunaa niin edesmenneelle äidilleen kuin sisaruksilleenkin. Sisarusten nokkiessa toisiaan Halille selviää perheeseen liittyvä salaisuus ja Halin on saatava tietää mitä muutama vuosikymmen aiemmin on tapahtunut. Joku ei kuitenkaan pidä menneiden kaivelusta ja Hal huomaa olevansa todellisessa vaarassa, mutta asian sikseen jättämisellä olisi aivan liian kallis hinta ja Halin on vain jatkettava itsensä takia.

Ruth Ware on punonut kohtuullisen kimurantin juonen, jossa olin jo mennä sukulaissuhteissa sekaisin, joten lukiessa kannattaa olla vähän hereilläkin, eikä vain heittäytyä tarinan vietäväksi. Olen myös kirja kirjalta alkanut pitää Waren tavasta keskittyä henkilöihin, heidän välisiin suhteisiinsa sekä niihin motiiveihin, jotka toimivat jonkin tapahtumasarjan laukaisijana. Tämäkään tarina ei siis ala murhasta, vaan ensin taustoja avaamalla hahmotetaan syyt ja vasta sitten mennään seurauksiin. Koen, että tällaisille cozy crimen ja Nordic noirin väliin sijoittuville jännäreille on kyllä tilausta ja odotan mielenkiinnolla, että minkälaisen tarinan Ruth Ware on seuraavaan kirjaansa kehitellyt.

Jälkisanat:

Otavan kevään 2020 kirjakatalogi on ilmestynyt ja viides suomennettu romaani, Lukitut ovet, ilmestyy jo tammikuussa. Esittelytekstin mukaan tässä kirjassa lastenhoitaja joutuu keskelle painajaista.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Tulenpunainen kabaree

Kaunisto, Milja (2019): Tulenpunainen kabaree. Gummerus. 281 s.

”Uutuuttaan kiiltelevä Eiffel-torni on noussut absintista, taiteesta ja cancanista hullaantuneen Pariisin ylle. Kaupungin alamaailma ei kuitenkaan pääse riehakkaasta ylellisyydestä osaksi. Tämän tietää Pariisin pahamaineisen naisvankilan vartijakokelas Albert S. Grosjean.

Kohtalo viskaa Albertin tielle iloluontoisen, viiniä, naisia ja kabareita rakastavan kuvanveistäjän, Ville Vallgrenin. Taiteilijan seurassa Albert saa ensi kertaa maistaa Pariisin suloisempaa puolta.

Mutta makeassa liköörissä on menneisyyden karvas maku. Kun Montmartren kabareet syttyvät yksi kerrallaan tuleen ja Pariisin maailmannäyttely kohoaa, sekä Albert että Ville joutuvat valitsemaan suuntansa uuden maailman kaoottisella kartalla.

Tulenpunainen kabaree on herkullinen yhdistelmä rehevää ajankuvausta, ruumiillista riehakuutta ja kohtalokkaita mysteereitä. Historiallisia yksityiskohtia pulppuava romaani tarjoaa viihdykettä taidehistorian ystäville ja menneen ajan Pariisin rakastajille.”

Nuori vartijakokelas Albert S. Grosjean ei ole juurikaan poistunut vankila-alueelta, joten hän on autuaan tietämätön Pariisin tarjoamista huveista, mutta asian tila tulee muuttumaan. Eräänä yönä hän saa käskyn vahtia umpihumalassa olevaa suomalaistaiteilija Ville Vallgrenia, joka on päätynyt tyrmään toikkaroituaan alasti kadulla. Hieman yllättäen nämä kaksi hyvin erilaista miestä ystävystyvät ja iloluontoinen Vallgren haluaa esitellä varsin varautuneelle Grosjeanille Pariisin nautintoja. Lysti kuitenkin loppuu lyhyeen, koska kabaree toisensa jälkeen tuhoutuu tulipalossa ja siinä missä Ville suree menetettyä mahdollisuutta nähdä sääret, niin Albert taas näkee mahdollisuuden päästä poliisivoimiin polkupyöräpoliisiksi.

Romaanin houkutteleva esittelyteksti ei ole yhtään liioiteltua. Viime vuosisadan alun värikästä Pariisia kuvaava tarina muuttuu kuin varkain salapoliisiromaaniksi, jossa yritetään päästä tuhopolttajan jäljille. Salapoliisityön sivutuotteena Albert S. Grosjeanille selviää myös hänen vanhempiinsa liittyvä mysteeri, joten tarinassa kulkee rinnakkain kaksi eri juonilinjaa. Kerronta ei kuitenkaan poukkoile ympäriinsä, vaan juonet lomittuvat toisiinsa luontevasti, mitenkään pakottamatta. Tällaista varmaa ja sujuvaa kerrontaa on kerta kaikkiaan ilo lukea ja kun tähän lisätään mielenkiintoiset henkilöt sekä yllättävät käänteet, niin sivut kääntyvät kuin itsekseen. Kyllä, pidin kovasti ja jos ostaisin aikuisille joululahjoja, niin tämä faktaa ja fiktiota sekoittava historiallinen romaani löytyisi pukinkontista.

Jälkisanat:

En ole aiemmin lukenut Milja Kauniston romaaneja, vaikka lukulaitteeseen onkin ladattuna Ranskan vallankumouksen aikaan sijoittuva Purppuragiljotiini-trilogia. Enää en emmi, mutta ennen kuin syöksyn vallankumouksen pyörteisiin, otan luettavaksi keskiajalle sijoittuvan Olavi Maununpoika-trilogian.

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Salaisuuksien galleria

Bertényi, Patricia G. (2019): Salaisuuksien galleria. Tammi. 331 s.

”Gallerian seinällä on valtava maalaus. Se huutaa apua. Arvoituksellinen jännitysromaani uudelta kotimaiselta tekijältä.

FBI:n entisellä erikoisasiantuntijalla taidehistorioitsija Jackie Saratogalla on erikoiskyky: hän kuulee taulut, niiden puheen, laulun, naurun. Mutta kun Jackie eräänä päivänä astuu sisään gallerian ovesta, hänen korviinsa kantautuu jotain sellaista mitä hän ei ole koskaan aiemmin kuullut: seinällä roikkuva valtava maalaus valittaa ja kirkuu, huutaa apua.

Pian paljastuu, että taulun maalannut Rodolfo on kuollut vuosia sitten hämärissä olosuhteissa ja että hänen mesenaattinsa epäillään sotkeutuneen murhaan. Poliisi ei ole koskaan onnistunut selvittämään tapausta, mutta Jackien avulla murhaaja voidaan kenties vihdoin saada kiinni.”

Taidekeräilijä Catherina Waughan ostaa huutokaupasta 5,7 miljoonalla taulun nimeltä Sininen rapsodia, jonka on maalannut 30 vuotta aiemmin auto-onnettomuudessa menehtynyt Rodolfo. Nimekkään ja kiistellyn taiteilijan kuolemasta syytettiin hänen mesenaattiaan, galleristi Thomas Stattonia, joka suojattinsa kuoleman jälkeen lisäsi vettä huhumyllyyn myymällä kaikki omistamansa Rodolfot. Nyt useampi vuosikymmen myöhemmin Statton yrittää hankkia taulut takaisin, mutta Waughanin lisäksi jokaisessa tilaisuudessa on taidetoimittaja Paul Williams, joka edelleen syyttää Thomasta murhaajaksi. Thomas Statton pyytää veljentytärtään, asianajaja Roberta Spenceriä puhdistamaan nimensä, mutta Roberta tarvitsee avukseen tutkija Jackie (Jacqueline) Saratogan, joka kuulee maalausten puhuvan, toisinaan jopa huutavan.

Romaani sijoittuu San Franciscoon, mutta jokin muu tapahtumapaikka kuin Yhdysvallat olisi aivan liian pieni Bertényin tarinalle. Päähenkilö Jackie Saratogalle puolestaan löytyy esikuva kirjailijan veljestä, joka synesteetikkona näkee musiikin väreinä ja muotoina, kun taas Jackie täysin värisokeana kuulee värit. Jackiella on muitakin erikoisia piirteitä kuin monokromasia, joten tarinasta sukeutuu varsin vauhdikas fantasian ja jännärin sekoitus. Pidin kuitenkin päähenkilöistä samoin kuin heidän keskinäisestä sanailustaan, joten yliluonnollisuus ei närästänyt, vaikkakin Jackien hyvin harvinainen aistien sekoittuminen olisi minusta yksinkin riittänyt. On kuitenkin mielenkiintoista nähdä miten tämä tarina kehittyy, joten olen jo lisännyt ensi vuoden kesäkuussa ilmestyvän toisen osan, Varjojen saaren, omalle lukulistalleni.

Jälkisanat:

Lukemastani haastattelusta selviää, että unkarilaissyntyinen Patricia G. Bertényi on kirjoittanut aina, mutta vasta puolitoista vuotta sitten rohkaistui lähettämään käsikirjoituksen ensimmäistä kertaa kustantajalle. Kustannussopimusta ei tehty pelkästään yhdestä kirjasta vaan kokonaisesta trilogiasta, jonka Salaisuuksien galleria aloittaa.

torstai 24. lokakuuta 2019

Shakkitarina

Zweig, Stefan (2017): Shakkitarina. Suom. Marja Wich. Germania kustannus. 78 s.

”Stefan Zweigin Shakkitarina kertoo tohtori B:Stä. Hän on II maailmansodan aikana vangittuna täysin virikkeettömään vankiselliin. Siellä hän pelaa kuukausia shakkia - itseään vastaan. Pelistä tulee hänelle henkireikä, josta kehittyy vähitellen äärimmilleen meneväksi pakkomielteeksi. Myöhemmin hän kohtaa laivalla sattumalta maailmanmestarin Mirko Czentovicin. Voittaako tohtori B. vai joutuuko hän uudelleen "shakkimanian" valtaan.”

Esittelyteksti paljastaa juonen kaikessa yksinkertaisuudessaan ja tämän pienoisromaanin teemana on älykkyys. Oppimisvaikeuksista kärsinyt shakin maailmanmestari Mirko Czentovic on lähes luku- ja kirjoitustaidoton, mutta hänen analyyttisyytensä ja kylmähermoisuutensa on vertaansa vailla. Tohtori B. taas on sivistynyt, oppinut mies, joka vankeusaikanaan opiskeli erilaisia shakkitaktiikoita vartijalta varastamastaan kirjasta ja tarinassa tarkastellaan mitä tapahtuu, kun nämä kaksi älykkyydeltään hyvin erilaista pelaajaa asettuvat toisiaan vastaan.

Kirjan sivumäärä jo paljastaa, että kovin syvällisesti asioita ei voida esittää ja kerronta keskittyykin pitkälti tekemiseen, kaikenlainen kuvailu puuttuu lähes tyystin. Teksti ei kuitenkaan ollut liian riisuttua ja minut yllätti se, kuinka tempauduin tähän lyhyeen tarinaan ja miten myötätuntoni kohde ehti vaihdella useampaankin otteeseen. Romaanin juju onkin hyvin erilaisissa päähenkilöissä, jotka molemmat ovat omalla tavallaan äärettömän älykkäitä. Sen miettiminen kumpi päähenkilö on sitten toista älykkäämpi, on sama kuin pohtisi sitä, oliko ensin muna vai kana. Kerta kaikkiaan mielenkiintoinen kirja ja jos pitää lyhyistä teksteistä, niin ehdottomasti suosittelen.

Jälkisanat:

Shakkitarina ilmestyi Stefan Zweigin (1881-1942) kuoleman jälkeen vuonna 1942 ja vähitellen siitä on tullut kansainvälinen bestseller kirjailijan vähäeleisen ja loistavan kerronnan tähden.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 47. Kirjassa on alle 100 sivua.

sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Musta jää

Gerhardsen, Carin (2019): Musta jää. Suom. Maija Ylönen. Minerva. E-kirja, vastaa painettuna 375 s.

”Kaksi rakastavaista ajaa syrjäistä tietä etsien piilopaikkaa salaiselle lemmenhetkelleen. Nuori nainen on pulassa ja saa kyydin tuntemattomalta henkilöltä. Kiireinen mies ajaa liian lujaa lumisella tiellä.

He kaikki ovat ohittaneet saman jyrkänteen. Mutta yksi heistä on syössyt jonkun toisen tieltä. Ja yksi on jättänyt tämän kuolemaan. Näin kohtalo kietoo toisistaan tietämättömien ihmisten elämän yhteen ja heittää heidät yhä kiihtyvään väkivallan kierteeseen. Mitä tuona iltapäivänä neljä vuotta sitten oikeastaan tapahtui? Ja mitä tapahtuu nyt?

Vain yksi henkilö tietää riittävästi kertoakseen koko tarinan. Syyllisyys ja viha toimivat suloisen koston polttoaineina.”

Eletään vuotta 2014 ja Jeanette, samoin kuin Sandra ovat eräänä tammikuisena aamuna ajatelleet päivästä tulevan ihan tavallisen, mutta iltapäivällä heidän molempien elämä muuttuukin peruuttamattomasti. Sandralle tapahtumista koituu lopulta odottamatonta iloa, mutta Jeanette ajautuu jyrkkään alamäkeen, eikä hänellä ole sen enempää voimia kuin haluakaan painaa jarrupoljinta. Nämä kaksi naista eivät tunne toisiaan, mutta yllättäen muutama vuosi myöhemmin heillä on yhteinen ystävä, joka on Jeannettelle korvaamaton tuki ja Sandralle puolestaan järeä ase, jonka laukaisun jälkeen jäljellä on vain savuavat rauniot.

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa ja kertojina vuorottelevat useat henkilöt, mutta eniten äänessä ovat Jeanette ja Sandra. Aikatasojen vaihtelut ovat sujuvia, tarinan päähenkilöt mielenkiintoisia ja käänteet yllättäviä, mutta uskottavia. Tämä ei ole ihan perinteinen skandidekkari ja annankin ison plussan jännittävyydestä sekä realistisuudesta, mutta hienoinen sekavuus vähän rokottaa pisteitä. Juoni on selvästi tarkoin harkittu ja rakennettu, mutta kaiken liittyessä kaikkeen, jäin etenkin alussa miettimään olinko ymmärtänyt jonkin aiemmin lukemani ihan oikein ja useammin kuin kerran tipuin kärryiltä sen osalta, että kuka jyrkänteeltä suistuneeseen autoon oikein olikaan jäänyt loukkuun. Gerhardsen pyörittää lukijaa ehkä liiankin lujaa mutta yhtä kaikki, oikein mielenkiintoinen uusi tuttavuus ja ehdottomasti suosittelen kaikille dekkareiden ystäville.

Jälkisanat:

Kustantajan sivuilta löytyy ylistäviä arvosteluita, jotka kyllä allekirjoitan. ”Epätavallinen tarina täynnä yllätyksiä. Yksi vuoden parhaiten rakennetuista juonikuvioista täynnä mieleenpainuvia henkilöhahmoja” -Ruotsin dekkariakatemia.

lauantai 12. lokakuuta 2019

Missä olet, Bernadette?

Semple, Maria (2013): Missä olet, Bernadette?. Suom. Outi Järvinen. Gummerus. 322 s.

”Bernadette Fox on rehellisesti omalaatuinen ihminen. Seattlelaisen yksityiskoulun äitien silmissä hän on häpeäpilkku, nörttigurumiehelleen hän on jääräpäinen kumppani, designihmisille hän on palkittu mutta erakoitunut arkkitehti. 15-vuotiaalle tyttärelleen Beelle hän on kuitenkin paras ystävä ja äiti.

Yllättäen Bernadette katoaa. Bee ryhtyy selvittämään, minne hänen äitinsä on hävinnyt ja miksi. Hän saa käsiinsä äitinsä sähköposteja ja löytää FBI:n laatimia raportteja, jotka liittyvät hänen äitiinsä. Pikkuhiljaa hän kokoaa omituisen tarinan palasia kasaan. Ehkä katoaminen liittyy siihen, että Beelle on luvattu palkinnoksi hyvästä todistuksesta perhematka Etelänavalle: ihmisallergiasta kärsivälle Bernadettelle moinen reissu laivassa muiden matkustajien kanssa voisi olla ylivoimainen koettelemus.

Missä olet, Bernadette? on välillä pähkähullu, välillä hersyvän raikas romaani täynnä tärkeitä aiheita kuten ihmissuhteita ja toisen ihmisen kohtaamisen vaikeutta.”

Entinen arkkitehti ja nykyinen kotiäiti Bernadette Fox on sosiaalisesti lahjaton eksentrikko, joka ei voi kerta kaikkiaan sietää muita ihmisiä. Bernadetten omintakeisuuden saavat tuta kaikki, jotka yrittävät lähestyä häntä, mutta teini-ikäinen tytär Bee on Bernadettelle kaikki kaikessa ja aviomies Elgin Branch tulee hyvänä kakkosena. Bernadetten rakkaus tyttäreensä joutuu kuitenkin testiin, kun Bee haluaa palkinnoksi hyvistä arvosanoista perheloman Etelämantereelle, mutta Bernadettea hirvittää ajatus ryhmämatkasta vieraiden ihmisten kanssa. Bernadetten tuskaa kuitenkin lievittää Manjula Kapoor, yksi Delhin kansainvälisistä virtuaaliassistenteista, joka Bernadetten pyynnöstä hoitaa kaikki matkajärjestelyt, mutta ennen kuin perhe Fox-Branch pääsee matkaan, Bernadette katoaa.

Romaanissa ei ole varsinaista kertojaa, vaan Bernadetten elämä, samoin kuin eri henkilöiden näkökulmat avautuvat lukijalle Been kokoamista sähköposteista, kirjeistä ja raporteista. Kerronta on kuitenkin taitavasti rakennettu, joten hyppimistä erilaisten dokumenttien välillä ei alun jälkeen enää huomioinut ja tarina vei mennessään. Erityisesti pidin siitä, miten kirjailija on onnistunut ujuttamaan mukaan muiden äitien keskinäistä juoruilua ja kinastelua, joka ärsyttävyyden sijasta mukavasti keventää ja tasapainottaa tarinaa. Juonenkäänteitäkin riittää, jotkut uskomattomampia kuin toiset, mutta toisaalta Bernadette Fox ei ole millään mittarilla mitattuna tavanomainen ihminen. Kirjan parissa vierähti kivasti muutama ilta, mutta rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että pidin elokuvasta enemmän.

Jälkisanat:

Romaanista on tehty elokuva, jonka Suomen ensi-ilta oli 20.9.2019. Elokuva noudattaa kirjaa kohtuullisen orjallisesti ja ne kohdat jotka oli karsittu, sietikin karsia. Jos mietit kirjan ja elokuvan välillä, suosittelen ehdottomasti elokuvaa.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan.

torstai 10. lokakuuta 2019

Loiston päivät

Fellowes, Julian (2019): Loiston päivät. Suom. Markku Päkkilä. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 542 s.

Downton Abbeyn tekijän nostalgiaa tihkuva, herkullinen kuvaus brittiläisen yläluokan viimeisistä loiston ajoista.

Damian Baxter on suunnattoman varakas ja vakavasti sairas. Häntä painaa raastava huoli: kuka perii hänen omaisuutensa? Nimetön kirje vihjaa, että Damianilla on lapsi. Keneltä kirje on? Selvittääkseen asiaa Damian tekee sopimuksen pahimman vihamiehensä kanssa, ja tämä saa viiden äitiehdokkaan listan ja luottokortin.

Selvittely vie 1960-luvun Lontooseen, jossa aristokraattiset vanhemmat etsivät yläluokkaisia sulhasehdokkaita tyttärilleen. Damian Baxter - röyhkeä nousukas valmisvaatteissa - ei kuulu heihin. Mutta naiset eivät voi vastustaa häntä.

Debytanttivuonna 1968 tiiviisti toisiaan tavannut nuorten porukka päättää vielä kerran kokoontua yhteen ja he järjestävät lomamatkan Portugaliin. Hauskaksi tarkoitettu matka kuitenkin erottaa heidät kymmeniksi vuosiksi aina siihen asti, että kuolemansairas Damian Baxter haluaa löytää lehtolapsensa. Baxter on listannut mahdolliset äitiehdokkaat ja tehnyt hieman taustatutkimusta, mutta varsinaiseen jäljittämiseen Damian värvää miehen, joka ei aikoinaan ollut Damianin ystävyyden arvoinen. Entinen ystävä suostuu tehtävään osin hyvittääkseen menneitä, osin silkasta uteliaisuudesta. Hän haluaa omin korvin kuulla, miten Damian Baxter onnistui siinä, missä hän itse epäonnistui.

Pidin kovasti Julian Fellowsin käsikirjoittamasta tv-sarjasta Downton Abbey ja odotukseni olivat korkealla tarttuessani tähän romaaniin, mutta tarina on pettymys. Tylsääkin tylsempien henkilöiden kautta Fellowes peilaa sitä, miten aristokraattien ja valtaväestön välinen kuilu on kaventunut 1960-luvun lopusta lähtien. Ensi alkuun toki taustoitetaan henkilöitä ja hieman avataan heidän keskinäisiä suhteitaan, mutta tämän jälkeen jokaisen luvun alussa on jokin seurapiiritapahtuma, joka toimii pontimena nimettömän kertojan perusteelliselle selvitykselle tapojen ja jopa pukeutumisen muuttumisesta. Englantilaiselle kulttuurihistorian tutkijalle tämä on varmasti mielenkiintoista luettavaa, mutta itse koin romaanin jonkinlaiseksi englantilaisen ylimystön joutsenlauluksi ja tarinasta on vetävyys, mutta etenkin loisto kaukana.

Jälkisanat:

Julian Fellowes on Emmy- ja Oscar-palkittu käsikirjoittaja, ohjaaja, näyttelijä ja kirjailija, mutta parhaiten hänet tunnetaan luomastaan ja käsikirjoittamastaan sarjasta Downton Abbey. Fellowesilta on aiemmin suomennettu teos Belgravia (2016), jota tuskin tulen ikinä lukemaan. 

sunnuntai 6. lokakuuta 2019

Parantaja

Tuomainen, Antti (2013): Parantaja. Like. E-kirja, vastaa painettuna 220 s.

”Tapani Lehtinen on varma, että hänen toimittajavaimonsa on kadonnut. Mutta ilmastonmuutoksen kourissa kamppailevassa Helsingissä yhden naisen vuorokauden mittainen hiljaisuus ei hetkauta ketään. Niinpä Lehtisen on itse löydettävä vaimonsa ja seurattava jälkiä, jotka vievät aina vain syvemmälle särkyvän maailman pimeään ytimeen.”

Ilmastonmuutoksen seurauksena syntynyt jatkuva sade piiskaavine tuulineen on suistanut yhteiskunnan anarkiaan. Rajut myrskyt repivät rakennukset korjauskelvottomiksi, infra on pitkälti tuhoutunut ja taudit leviävät kulovalkean tavoin, joten elämästä on tullut selviytymistaistelua. Ne, joilla on vielä rahaa, pyrkivät pohjoiseen perustettuihin suljettuihin kommuuneihin ja vähemmän onnekkaat lämmittelevät Helsingin rannoilla loimottavien nuotioiden äärellä etsien suojaa talojen raunioista. Jonkun on kannettava vastuu ilmastonmuutoksesta ja radikalisoitunut ilmastoaktivisti Parantaja on ottanut oikeuden toimia tuomarina. Toimittaja Johanna Lehtinen on päässyt Parantajan jäljille, mutta minne jäljet ovat hänet johdattaneet? Tätä pohtii kuumeisesti Johannan puoliso Tapani Lehtinen, kun vaimosta ei ole vuorokauteen kuulunut yhtään mitään.

Tarina on tiivistunneilmainen dystopia tulevaisuuden Helsingistä ja Tuomainen on onnistunut luomaan todentuntuisen skenaarion, joka havahduttaa miettimään voisiko tämä oikeasti olla totta, jos ilmastonmuutosta ei onnistuta pysäyttämään, tai edes merkittävästi hidastamaan. Synkkä miljöö tukeekin hienosti rikostarinaa, jossa Tapani Lehtinen vaimoaan etsiessään joutuu kyseenalaistamaan niin ystävyyden kuin lojaalisuudenkin. Realistisuudesta ja hyytävästä tunnelmasta johtuen jännäri oli varsin koukuttavaa luettavaa ja jos Greta Thunberg ei ole vielä vakuuttanut, niin luultavasti Parantaja tekee sen. Itse vain toivon, että Antti Tuomainen ei ole tämän ajan Nostradamus.

Jälkisanat:

Jännäri on vuoden 2011 Johtolanka-palkinnon voittaja. Palkintoraadin mukaan Tuomaisen osoittelematon niukka tyyli ja nopea dialogi asemoivat hänet noir-kirjallisuuden parhaaseen perinteeseen. Juonen ja kerronnan intensiivisyys puolestaan nousevat kielen karheasta realismista.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja.

sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Horros

Grebe, Camilla (2019): Horros. Suom. Sari Kumpulainen. Gummerus. E-kirja, vastaa painettuna 589 s.

”Uusi rikosromaani Pohjoismaiden parhaan dekkarin 2018 kirjoittajalta. 18-vuotias Samuel päättää paeta huumepomo Igoria pilattuaan huumediilin Tukholmassa. Hänen silmiinsä osuu työpaikkailmoitus: saaristossa asuva perhe etsii avustajaa pojalleen, jolla on aivovamma.

Samuel saa työn. Mutta muutoin mikään ei mene suunnitelmien mukaan, kun hän muuttaa kiinnostavan Rakelin ja tämän pojan Jonaksen avuksi syrjäiseen merenrantataloon. Asiat tekee entistä vaikeammaksi se, että Samuelin äiti, Vapaakirkkoon kuuluva Pernilla, aikoo väkipakolla auttaa poikaansa saamaan elämän raiteilleen.

Kun perhetragedian piinaama rikostutkija Manfred Olsson hakee kahta huumerikosta tutkiessaan apua profiloija Hanne Lagerlind-Schöniltä, hänen, Samuelin ja Pernillan tiet risteävät.”

Rikostutkija Manfred Olsson kokee kauhunhetkiä koska unohti, ettei taaperolle pidä koskaan kääntää selkäänsä. Yksinhuoltaja Pernilla puolestaan on huolissaan huonoon seuraan ajautuneesta pojastaan Samuelista ja Rakel taas on liikenneonnettomuudessa vaikeasti vammautuneen poikansa Jonaksen omaishoitaja. Kaikki kolme ovat erilaisia vanhempia, mutta toisaalta ongelmineen hyvin samankaltaisessa tilanteessa ja lopulta lapset ovatkin se asia, joka saattaa heidät yhteen. Tämän jälkeen myös kaksi muuta äitiä saavat tietää totuuden siitä, mitä heidän lapsilleen on tapahtunut.  

Tarinan kertojina toimivat vuorotellen Manfred, Pernilla ja Samuel. Manfredin ajatukset askartelevat työn sijasta kotiasioissa, Pernilla tarkastelee elämäänsä aina lapsuudestaan lähtien ja Samuel piilottelee etelä-Tukholman huumekauppaa hallitsevalta Igor Ivanovilta. Samuelista huolissaan olevan Pernillan pohdinnat ovat luontevia, mutta Manfred ei tunnu liittyvän tarinaan oikein millään tavalla ja aika ajoin mietin, mikä Manfredin rooli oikein on. Teksti on kuitenkin vetävää ja kirjan loppupuolella Manfredinkin osuus saa merkityksen, enkä voi muuta kuin ihailla dekkaristin kykyä vetää lukijaa höplästä. Horros onkin Camilla Grebeltä taas yksi laatujännäri, jonka parissa aika vierähtää oikein mukavasti.

Jälkisanat:

Jännärissä vierailee aiemmista kirjoista tuttu profiloija Hanne Lagerlind-Schön ja lisäksi lyhyesti viitataan rikostutkija Peter Lindgreniin, mutta Horros ei edellytä aiemmin ilmestyneiden kirjojen lukemista.