Koonti luetuista kirjoista

tiistai 29. tammikuuta 2019

Kongolainen kampa

Luukkonen, Ilkka (2018): Kongolainen kampa. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 411 s.

”Insinöörinsieluinen suomalaistoimittaja seuraa afrikkalaismuusikkojen jälkiä ja ajautuu kasvotusten myös oman taustansa kanssa. Antti Kahanpää on talouslehden Brysselin-kirjeenvaihtaja, insinöörinsieluinen mies, jolle Euroopan kiihtyvä pakolaiskriisi on ensin vain turhauttava uutisaihe muiden joukossa. Mutta sitten sisarentytär Kaislan katoaminen heittää Antin keskelle kriisin käytännön seurauksia. Hän tapaa joukon pakolaisleiriltä pelastettuja kongolaisia, jotka etsivät paikkaansa Euroopassa eivätkä suostu numeroiksi tilastoihin. Räväkän ja pelottoman Kaislan kautta Antti joutuu kohtaamaan myös lapsuudenperheensä valta-asetelmat, joita hän tähän mennessä on käsitellyt lähinnä vaikenemalla.”

Brysselissä ulkomaantoimittajana työskentelevä Antti Kahanpää on paperi-insinööri, joka ei ole päivääkään tehnyt insinöörin töitä. Insinöörimäinen ajattelu on kuitenkin verissä, mutta numeerinen lähestymistapa ei oikein tahdo toimia ihmissuhteissa ja hankalissa tilanteissa Antin strategia on joko hyssyttely tai paikalta pakeneminen. Antin äiti taas on nainen, jonka mielestä lapsen paikka on aikuisenakin äidin taskussa ja äitinsä käytösmallia toistaa Leena, Antin sisar. Leenan aikuinen tytär Kaisla puolestaan on suivaantunut koko joukkioon, eikä enää vastaa äitinsä yhteydenottoihin.

Antti valjastetaan etsimään Kaislaa, ovathan he sentään samassa maassa. Antti toimittajana ja Kaisla au pairina. Antin ei tosin tarvitse juurikaan etsiä, koska Kaisla päättää itse ilmoittautua ja tästä alkaa Antin varsinainen piina. Mummo haluaa Kaislan kotiin, Leena on pettynyt Antin kuviteltuun liittoutumiseen Kaislan kanssa ja vaimo Anna vaatii Anttia puolustamaan anopin vähättelyltä ja leukailulta. Tässäkin olisi mieluiten puolueettomana pysyttelevälle insinöörismiehelle ihan tarpeeksi, mutta lehden uutispäällikkö Kytäjäkin kiristää Antilta massaa kiinnostavia artikkeleita Eurooppaa kohdanneesta pakolaiskriisistä. Antin onneksi Afrikka-museosta ostettu kongolainen kampa sentään menee pitkin päätä kuin Einsteinin mieli universumissa, mikään muu kun ei oikein tahdo kulkeakaan.

Numeeriseen ajatteluun itsekin kallellaan olevana suorastaan ilahduin romaanin alusta. Hauskaa, sujuvasti etenevää kerrontaa höystettynä ripauksella ironiaa ja mustaa huumoria, mutta sitten vedettiin matto jalkojen alta vaihtamalla kertoja Antista Kaislaksi. Antti ja Kaisla ovat vuorotellen äänessä ja kertovat samoista tapahtumista aina omasta näkökulmastaan käsin. Itse koen tällaisen kerronnan hieman raskaaksi lukea, enkä myöskään pitänyt uhmakkaasta Kaislasta, jolla teini-ikä on pitkittynyt pitkälle päälle parikymppiseksi.

Ihailen kuitenkin sitä, miten kirjailija on onnistuneesti yhdistänyt lähisukulaisten väliset jännitteet Belgian ja Kongon siirtomaa-aikaisiin tapahtumiin sekä Euroopan pakolaiskriisin. Pidin myös siitä miten Brysseliä tuotiin esille muunakin kuin Euroopan unionin pääkaupunkina, enkä kyllästynyt nähtävyyksiäkään kierrettäessä. Kokonaisuutena ei ollenkaan pöllömpi esikoisteos, joten laitan kirjailijan nimen korvan taakse ja uskallan kyllä tarttua mahdolliseen seuraavaan romaaniin.

Jälkisanat:

Ilkka Luukkonen on Brysselissä työskennellyt toimittaja, joten Belgia ja Bryssel ovat hänelle tuttuja ja tämä näkyi romaanissa, jossa mm. luvut ovat nimetty paikallisten katujen mukaan.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 23. Kirjan nimessä on jokin maa.

lauantai 26. tammikuuta 2019

Sisar talossani

Olsson, Linda (2017): Sisar talossani. Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi. Gummerus. E-kirja, vastaa painettuna 243 s.

”Costa Bravan rannikolla sijaitsevassa talossa Maria odottaa levottomana sisarpuoltaan Emmaa kylään. Aina toisilleen etäisiksi jääneet naiset ovat nähneet viimeksi kaksi vuotta sitten äitinsä muistotilaisuudessa. Sen jälkeen Maria on rakentanut itselleen uuden elämän uudessa paikassa, avarassa talossaan meren äärellä. Mariasta tuntuu, että Emma tunkeutuu luvatta hänen yksityisalueelleen, häiritsee hänen elämänsä hiljaista tasapainoa. Eikä hän ole valmis puhumaan siitä, mistä olisi puhuttava. Vaivaannuttavien keskustelujen sijaan siskokset lähtevät kävelyretkille, pulahtavat Välimereen, viettävät aikaa talon ilta-auringossa kylpevällä terassilla. Hapuillen syvenevät keskustelut tuovat heitä vääjäämättä lähemmäs toisiaan. Lopulta heidän on yhdessä etsittävä sanat kipeille muistoille, jotka nousevat pintaan voimalla jota ei voi enää hallita.”

Minulla ei ole esittelytekstiin mitään lisättävää, mutta toisaalta tarina ei olekaan varsinaisesti juonivetoinen kertomus, vaan romaanissa tarkastellaan nyt aikuisten sisarpuolten vaikeita välejä.

Keski-ikäinen Maria on etäännyttänyt itsensä jo nuorena tyttönä lapsuudenperheestään. Äidille tytöt olivat Marian mielestä keino sitoa puoliso itseensä, mutta aitoa välittämistä tai kiintymystä ei ollut. Kaksossisarensa Amandan Maria taas koki toiseksi puolikkaakseen ja kun perheeseen syntyi nuorimmainen Emma jota Amanda hoiti ja hoivasi, Maria tunsi puolet itsestään kadonneen ja Amandan hylänneen hänet. Tunteen hän purki Emmaan kohtelemalla Emmaa kuin ilmaa, eikä Marialla ole ollut minkäänlaista halua tutustuta sisarpuoleensa edes aikuisena.

Emma puolestaan on lapsena janonnut Marian huomiota ja toivonut Marialta turvaa tunnekylmässä kodissa. Siinä missä Maria ei ole voinut sietää Emmaa, niin Emma taas on kaivannut suunnattomasti Mariaa. Emma kokee, että Maria on lapsena haastanut kaksoissiskoaan vain katsoakseen valitseeko Amanda Marian vai Emman ja jos asiat eivät ole menneet niin kuin Maria toivoo, niin Maria on vain mennyt menojaan kenestäkään välittämättä. Emma syyttääkin Mariaa siitä, että Maria ei ole koskaan antanut ihmisten selittää mistä on kyse, vaan on aina kuvitellut tietävänsä kaikkien syvimmät tunteet.

Aluksi Marian ja Emman keskustelut ovat hyvin väkinäisiä ja kohteliaita, mutta lopulta sisarten on kohdattava yhteinen kipeä muisto ja tämä on käännekohta heidän keskinäisessä suhteessaan. Emma saa kertoa miten hän on kokenut lapsuutensa tapahtumat ja Maria puolestaan ymmärtää syyttäneensä Emmaa koko elämänsä. Ensin Amandan varastamisesta ja sitten myöhemmin eräästä tapahtumasta, jota Emma ei olisi voinut mitenkään estää.

Kirjailija osaa hyvin todentuntuisesti kuvata kahden sisaruksen tulehtuneita välejä. Tarina nostaa erityisen hienosti esiin hiljaisen molemminpuolisen kaunan, eikä tapaamisen epämiellyttävyys jää lukijalle epäselväksi. Marian ja Emman välisen jännitteen suorastaan tunsi, vaikka he kohtelevatkin toisiaan hyvin tahdikkaasti ja useamman päivän ajan vain varovasti tunnustelevat maaperää. Romaani onkin ajatuksia herättävä kuvaus sellaisesta sisaruudesta, jossa sisarus ei olekaan ollut rikkaus.

Jälkisanat:

Lukiessani pohdin sisarussuhdetta. Sisarustenhan pitäisi olla toistensa tuki ja turva, ellei jokin perintöriita heitä sitten aikanaan aikuisena erota. Toisen lapsen hankintaakin monesti perustellaan sillä, että ensimmäiselle halutaan kaveri. Tajusin ettei koskaan puhuta sellaisesta tilanteesta, jossa yksi jo lapsesta asti inhoaisi sisarustaan tai sisaruksiaan. Ymmärrän kyllä, että ajatus on jotenkin niin luotaantyöntävä, että tällaista ei juurikaan halua miettiä julkisesta keskustelusta puhumattakaan.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua.

keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Kaikki se valo jota emme näe

Doerr, Anthony (2015): Kaikki se valo jota emme näe. Suom. Hanna Tarkka. WSOY. E-kirja, vastaa painettuna 544 s.

”Suuri lukuromaani sodasta, rakkaudesta ja radioaalloista sekä mittaamattoman arvokkaasta jalokivestä, joka määrää kahden erikoisen lapsen kohtalon.

Saksalainen Werner asuu orpokodissa ja kuuntelee öisin ranskankielisiä radiolähetyksiä. Sokea Marie-Laure elää isänsä, Pariisin luonnontieteellisen museon lukkosepän, kanssa. Sota syttyy. Werner sijoitetaan radiolähetyksiä vakoilevaan SS-yksikköön, ja Marie-Laure pakenee Bretagneen, Saint-Malon kaupunkiin. Mukanaan hänellä on salaperäinen, mahdollisesti kirottu, jalokivi, Vuosi vuodelta Wernerin ja Marie-Lauren polut lähenevät toisiaan. Mitä tapahtuu kun heidän tiensä viimein risteävät?”

Sokea Marie-Laure LeBlanc asuu Pariisissa luonnonhistoriallisen museon päälukkoseppänä työskentelevän isänsä, Daniel LeBlancin, kanssa. Marie-Lauren päivät kuluvat lukien sekä tutkien museon aarteita, joista kallisarvoisin on timantti nimeltään Liekkien meri. Tämän kyyhkysenmunan kokoisen jalokiven kerrotaan olevan kirottu. Timantin omistaja eläisi ikuisesti, mutta niin kauan kun hän pitää kiven itsellään, kaikille niille joita hän rakastaa koituu onnettomuuksia onnettomuuksien perään. Kirousta ei voi kuitenkaan syyttää toisen maailmansodan sodan syttymisestä, jolloin Marie-Lauren on paettava isänsä kanssa Bretagneen, Saint-Malon kaupunkiin. Mukanaan heillä on Liekkien meri, jonka myös saksalaiset haluaisivat kovasti kokoelmiinsa.

Werner Pfenning puolestaan on lastenkodissa asuva saksalaispoika, joka on erityisen lahjakas tekniikassa. Werner oppiikin taitavaksi radioiden korjaajaksi ja tämä avaa orvolle pojalle arjalaisen eliittikoulun oven. Koulussa Wernerin poikkeukselliset kyvyt huomataan ja toisen maailmansodan sytyttyä Wernerin tehtävänä on etsiä ja tuhota niin vihollisen kuin vastarintaliikkeenkin salaisia radiolähettimiä. Sodan loppupuolella myös Werner päätyy Saint-Maloon, jolloin 18-vuotiaan Wernerin ja 16-vuotiaan Marie-Lauren elämänpolut hetkeksi risteävät.

Tarina kulkee kahdessa eri aikatasossa ja vuodessa 1944 eletään nykyhetkeä, mutta vuodesta 1934 alkaen keritään auki Wernerin ja Marie-Lauren elämää sekä niitä tapahtumia, jotka tulevat johtamaan heidän kahden kohtaamiseen. Ensimmäisellä lukukerralla useampi vuosi sitten olisin kuvaillut tarinaa juonivetoiseksi, timantin ympärille rakennetuksi kertomukseksi, mutta nyt toisella lukukerralla romaani avautui tyystin eri tavalla.

Tarinassa on kyllä juoni, mutta enemminkin romaani kuvaa kahden lapsen varttumista nuoriksi toisen maailmansodan keskellä. Kirjailija kuvailee hienosti sitä, miten sokea Marie-Laure hahmottaa maailman ja miten empaattinen Werner edustaa ylivertaista rotua ainoastaan ulkonäöltään, ei niinkään arvoiltaan. Kerronta onkin kauniin soljuvaa ja hyvin huolellista, esimerkiksi Marie-Laure ei kertaakaan näe mitään, vaan hän kuulee, maistaa tai tuntee. Kuvailisinkin kirjaa nyt laadukkaaksi lukuromaaniksi, koska tämä tummasävyinen tarina enemmän kosketti kuin viihdytti siitä huolimatta, että mukana on koko ajan pieni kipinä toivoa.

Jälkisanat:

Pulizerin vuonna 2015 voittanut Kaikki se valo jota emme näe on julkaistu 2014 ja kirjailijan kotisivujen mukaan hän ei ole julkaissut mitään tämän jälkeen. Tämä oli minulle vähän yllätys, mutta toisaalta Olli Jalonenkin taisi kypsytellä Taivaanpalloa 30 vuotta.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.  

lauantai 19. tammikuuta 2019

Tulen varjot

Lemaitre, Pierre (2018): Tulen varjot. Suom. Susanna Hirvikorpi. Minerva. E-kirja, vastaa painettuna 522 s.

”Eletään vuotta 1927. Pariisin kerma tasavallan presidenttiä myöten on kerääntynyt pankkiiri Marcel Pericourtin hautajaisiin. Pankkiirin tytär Madeleine perii isänsä suunnattoman omaisuuden. Aikana, jolloin naisilla ei ole oikeutta edes allekirjoittaa shekkejä, on pankki-imperiumin johtaminen Madeleinelle kuitenkin ylivoimainen tehtävä. Madeleinella on myös vihamiehiä, jotka kateuden, vihan tai mustasukkaisuuden ajamina ovat valmiit syöksemään Madeleinen ja Paulin perikatoon. Samalla kun talouskriisi uhkaa koko Eurooppaa ja tulevan maailmanpalon ensimmäisiä liekkejä viritellään jo Saksassa, Madeleine joutuu käymään omaa taisteluaan vihollisiaan vastaan. Historiallisen ajankuvan värikkyys, monisäikeiset henkilöhahmot ja näkökulmatekniikan mestarillisuus tekevät Tulen varjojen lukemisesta jännittävän ja nautinnollisen elämyksen.”

Juonenkulusta en aio paljastaa kovinkaan paljon esittelytekstiä enempää, mutta romaanin kantavana teemana on kosto. Madeleine Péricourt päättää tuhota ne, jotka tuhosivat hänen poikansa Paulin turvatun tulevaisuuden. Kaksi Juudasta, Madeleinen setä Charles Péricourt ja Péricourtin pankin prokuristi Gustave Joubert, puolestaan haluavat kostaa kokemansa nöyryytykset ja sitten on vielä Paulin kotiopettaja André Delcourt. Julkisesti aina korrektisti käyttäytyvä André, joka ei käsitä miten asiat saivatkin sellaisen käänteen.

Pierre Lemaitre on taitava kertoja, joka tässä historiallisessa romaanissaan nivoo suvereenisti yhteen niin politiikan, liike-elämän kuin taiteenkin. Hyvin monenlaisten kytköksien kudelmasta muodostuu kutkuttava tarina, joka ei ole pelkkää tapahtumien ilotulitusta, vaan siinä maltetaan keskittyä myös henkilöihin ja heitä eteenpäin ajaviin asioihin. Erityisesti pidinkin siitä miten Lemaitre ei kiirehdi, vaan kerronta etenee rauhallisesti pitäen lukijan koko ajan hieman varpaillaan. Tulen varjot ei kuitenkaan ihan tavoita samaa intensiivisyyttä ja piinaavuutta kuin Lemaitren psykologiset trillerit, mutta toisaalta romaani pitää ehkä lukea enemminkin ajankuvauksena maailmansotien välisestä Keski-Euroopasta.

Jälkisanat:

Tulen varjot on itsenäinen jatko-osa romaanille Näkemiin taivaassa, joka vuonna 2013 palkittiin Goncourt-palkinnolla. Olen siinä käsityksessä, että olisi tulossa vielä kolmas osa, mutta en ole saanut todennettua tätä.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 17. Kirjassa on kaksoset. Charles Péricourtilla on kaksostytöt nimeltään Rose ja Jacinthe.

tiistai 15. tammikuuta 2019

Noitapoika

Theils, Lone (2018): Noitapoika. Suom. Kari Koski. Aula & Co. E-kirja, vastaa painettuna 271 s.

Noitapoika on Nora Sand -sarjan kolmas osa. Tähän asti on suomennettu:

2.     Runoilijan vaimo
3.     Noitapoika

”Vanhalta hautausmaalta löytyy julmasti murhattu mies, jonka sydän on leikattu rinnasta pois. Pian sen jälkeen Thames-joesta löytyy hukkunut poika. Tanskalaisen lehden Lontoon-kirjeenvaihtaja Nora Sand uskoo, että molemmat murhat liittyvät jollain lailla venäläisen oligarkin ja tanskalaisen tosi-tv-tähden avioeroon ja oikeudenkäyntiin, joka koskee heidän poikansa huoltajuutta. Mutta onko Nora tällä kertaa haukkaamassa liian ison palan, sillä tie totuuteen käy Lontoon pimeimpien kujien ja mustan magian kautta.”

Lontoossa tanskalaisen Globalt-lehden kirjeenvaihtajana työskentelevän Nora Sandin arki ei ole varmastikaan yhtä tylsää, kuin monen muun kollegansa. Tällä kertaa Nora saa puhelun terroristijärjestö Boko Haramiin erikoistuneelta professorilta Kweko Abionilta, joka kertoo joutuneensa hirvittävään tilanteeseen ja haluaa tavata Noran tällä Lontooseen suuntautuneella konferenssimatkallaan.

Nora ei kostu tapaamisesta juuri mitään, mutta Abionin löydyttyä kuolleena Nora tuntee selkäpiissään olevansa jonkin merkittävän jutun jäljillä. Kravun hengittäessä niskaan Nora yrittääkin tasapainotella viihdeuutisten ja tutkivan journalismin välillä ja lopulta hän hoksaa sen, mikä yhdistää nigerialaista Kweko Abionia sekä avioeroskandaalin keskellä pyristeleviä Ninette ja Anton Bugakovia.

Noitapoika on takuuvarmaa luettavaa. Kirjan juoni on vetävä, kerronta vauhdikasta ja lukija saisi pelätä Nora Sandin hengen puolesta ellei tietäisi, että tämän tyyppisissä dekkareissa päähenkilöllä on aina vähintään yhdeksän henkeä. Miksi en sitten kuullosta innostuneemmalta? Sarjan kirjoissa on lähes identtinen juonenkuljetus ja jossain vaiheessa alan vain turtua siihen, että tiedän jo ennalta miten tapahtumat Nora Sandin osalta tulevat etenemään. Kekseliäs rikostarina ei aina yksinkertaisesti riitä pelastamaan siltä jo nähty -tunteelta, jonka tällaisten toimintapläjäysten toistuva samankaltaisuus silloin tällöin aiheuttaa.

Jälkisanat:

Lone Theils pohjaa dekkarinsa todellisiin rikostapahtumiin. Noitapoika perustuu tapaukseen, jossa Thames-joesta löytyi vuonna 2015 pienen pojan päätön ruumis, jonka kaulassa riippui kananluista tehty kaulanauha.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 37. Pienkustantamon julkaisu. Viime vuonna kustantamo julkaisi noin kolmisenkymmentä kirjaa ja kustantamon kirjoja myydään mm. pienkustantamoiden teoksiin erikoistuneessa Rosebud-kirjakauppaketjussa. Korvattu 6/2019 Anni Nupposen romaanilla Valkoinen kaupunki, jonka on kustantanut Osuuskumma.

lauantai 12. tammikuuta 2019

Taivaanpallo

Jalonen, Olli (2018): Taivaanpallo. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 461 s.

”Tähtitieteilijän oppipojan tie vie Saint Helenan saarelta 1600-luvun Lontooseen. Loisteliaassa romaanissa tiede ja usko kamppailevat valistuksen sarastaessa. Angus tahtoo silmistään purjeneulanterävät, ja kehittää näköään merkitsemällä öisin tähtien asentoja. Hän haaveilee Lontoosta ja pääsystä saarella käyneen Edmond Halleyn oppipojaksi. Lamaannuttava väkivallanteko kohdistuu pojan perheeseen, ja epävarmuuden ja levottomuuden ajat alkavat. Salakatolilaiset vehkeilevät ja itsevaltias kuvernööri pelaa omaan pussiinsa. Viesti saarelta on saatava emämaa Englantiin, ja Angus soudetaan jänikseksi purjelaivaan. Hänen uusi elämänsä alkaa märssykorin korkeuksissa, ja kaikki entinen jää taakse.”

”Herra pastori on opettanut minut lukemaan ja herra Halley opettaa minulle lisää niin että opin ajattelemaan. Maailmassa on niin monta asiaa tietämättömyyden piilossa että kaikkia ei lukemalla opi vaan niitä on itse mietittävä ja vaikka tehtävä kokeita jos ei osaa mielessään punnita ja päättää mikä tulos on oikein.” Tällaisia pohdiskelee Kuolleenpuun-Stevenin poika Angus herra Halleyn järjestämällä tutkimusmatkalla Walesissa. Ennen herra Halleyn oppipojaksi päätymistään, Saint Helenan saarelta kotoisin oleva Angus on kuitenkin ehtinyt nähdä ja kokea paljon.

Saarella tähtiä tutkinut Edmond Halley pyytää ennen Lontooseen paluutaan kahdeksanvuotiasta Angusta jatkamaan tähtien ja lintujen havainnointia ja Angus toteuttaakin saamaansa tehtävää esimerkillisellä säntillisyydellä. Pastori Martin Burch puolestaan opettaa Angusta lukemaan ja samalla iskostaa poikaan raamatun opit ja nuhteettomuuden. Anguksen elämä olisikin verrattain mukavaa pienen pojan elämää, ellei pastori olisi palavasti ihastunut Anguksen äitiin, Catherineen. Saarelaiset eivät katso hyvällä pastorin ja Catherinen suhdetta, mutta tämän lisäksi Anguksen perheen arkea vaikeuttaa saarella kytevä kapina.

Saaren kuvernööri toimii yksinvaltiaan lailla ja ahtaalle ajetut maanviljelijät vaativat Englannin kuninkaan määräyksiä ylimmäksi vallaksi Kauppakomppanian sääntöjen sijaan. Kukistaakseen kapinalliset saaren tiedonkulkua on rajoitettu ja kaikki kirjeet, niin lähtevät kuin saapuvat, luetaan. Saarelaiset ovat motissa ja pastori keksii, että reipas ja kuuliainen Angus lähetetään jäniksenä Englantiin viemään sana herra Halleylle. Herra Halley varmasti veisi viestiä itse kuninkaalle asti, jolloin saarelaiset saisivat uuden kuvernöörin ja pastori puolestaan pääsisi palaamaan Englantiin Catherinen kanssa. Päätöksellään Anguksen kohtalon sinetöinyt pastori ei osaa olla kaukonäköinen ja ajatella, että Edmond Halleylle Saint Helenan saari voikin olla vain kaukainen muisto.

Kirjan alku oli lamauttava. Välimerkeissä on pihistelty ja lauseita sisällytetty lauseisiin, mutta erikoiseen kerrontaan tottui nopeasti ja kieli vei mukanaan 350 vuoden taakse. Alun säikähdys muuttuikin ihastukseksi, teksti on äärettömän taitavaa ja kaunista. Hyväsydäminen Angus puolestaan on liikuttava kaikessa tunnollisuudessaan ja kuuliaisuudessaan ja kirjan luettuani jäin toivomaan Angukselle kaikkea hyvää. Angus ei ansaitse mitään vähempää. Haluaisinkin kovasti tietää miten Anguksen elämä Lontoossa herra Halleyn oppipoikana on edennyt, mutta toisaalta tieto voisi rikkoa tämän romaanin taian. En halua ottaa tällaista riskiä, joten ajattelen Anguksen imevän kaiken opin ja jonain päivänä johtavan omaa retkikuntaansa.

Jälkisanat:

Taivaanpallo on kuviteltu pallopinta, jonka keskipisteessä katsoja on ja jolla taivaankappaleet näyttävät sijaitsevan.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan.

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Elävät ja kuolleet Winsfordissa

Nesser, Håkan (2018): Elävät ja kuolleet Winsfordissa. Suom. Aleksi Milonoff. Tammi. E-kirja, vastaa painettuna 442 s.

Tähän mennessä suomennetut Håkan Nesserin kaupunkisarjan kirjat ovat:

2.     Taivas Lontoon yllä
3.     Elävät ja kuolleet Winsfordissa

”Håkan Nesserin romaani Elävät ja kuolleet Winsfordissa kertoo yrityksestä paeta omaa elämää. Tehdä tilit selviksi. Mahdollisuudesta aloittaa alusta, vaikkei ehkä olekaan enää aivan nuori.

Eräänä marraskuisena iltana Winsfordin pikkukylään Lounais-Englannissa saapuu salaperäinen nainen koiransa kanssa. Hän asettuu ränsistyneeseen taloon kylän reunalle, vaeltelee nummella orapihlajien, sumun ja villihevosten keskellä, ja on vakaasti päättänyt elää pidempään kuin koiransa. Naisella on synkkä menneisyys. Mitä on tapahtunut hänen miehelleen? Onko tämä vielä elossa? Kuka mies oikein oli, ja mitä tapahtui Marokon-matkalla 30 vuotta aiemmin? Ja onko joku naisen kannoilla?”

Maria Holinek on koiransa Castorin kanssa matkalla Winsfordin kylästä vuokraamalleen mökille ja Marian tarkoituksena on viettää puoli vuotta parantavaa erakkoelämää. Hyvin nopeasti lukijalle käy kuitenkin selväksi, että ruotsalaisena kirjailijana, Maria Andersonina, itsensä esittelevän Marian aikomus ei olekaan keski-ikäisenä naisena summata elettyä elämäänsä ja harrastaa itsetutkiskelua, vaan hän yrittää piiloutua. Tämän enempää en juonesta paljasta, saatte lukea itse ja nauttia.

Håkan Nesser on punonut ovelan tarinan, jossa jännite säilyy loppuun asti siitä huolimatta, että itse rikos paljastetaan hyvin nopeasti romaanin alussa. Tämä on kuitenkin perusta, jonka päälle jännitys rakennetaan sinne tänne sirotelluilla yksittäisillä tapahtumilla, joista jotkut jättävät sydämen lyönnin väliin ja toiset saavat pidättämään hengitystä. Erityisesti pidin siitä, miten tarinaan on saatu vaihtelua Marian miehen kymmenien vuosien takaisilla päiväkirjamerkinnöillä, joista sukeutuikin aivan oma, pääjuoneen kuitenkin sopiva tarina.

Kaupunkisarjan muiden kirjojen tapaan Håkan Nesserin kirjoitustyyli on omintakeinen etenkin salamyhkäisyydessään, jota Nesser pystyy ylläpitämään aina loppuun saakka. Kirjailija ei tässäkään loppuratkaisussa selitä aivan kaikkea, vaan jättää aukon lukijan itsensä täytettäväksi. Aukkojen täyttäminen ei ole ollut minulle aina ihan helppoa, mutta tässä kirjassa oli matkan varrella tarpeeksi selviä vihjeitä, joten minäkin osasin yhdistää aiempia tapahtumia kertakaikkisen nerokkaaseen loppuratkaisuun.

Jälkisanat:

Kaikki kaupunkisarjan osat ovat itsenäisiä romaaneja, joita yhdistää ainoastaan samantyyliset kirjan kannet. Nähtäväksi jää kuinka monta osaa sarjaan tulee, mutta odottaisin jatkoa ainakin kirjasta Elva dagar i Berlin.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 36. Kirjassa ollaan yksin

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Lopotti

Kinnunen, Tommi (2016): Lopotti. WSOY. E-kirja, vastaa painettuna 368 s.

"Älä koskaan ala joksikin vain siksi että joku toinen niin tahtoo." Selkosten kylän Helena on vasta yhdeksän, kun hänet temmataan juuriltaan ja lähetetään yksin sokeainkouluun viisikymmenluvun Helsinkiin. Vähitellen hän opettelee ison kaupungin tuoksut, äänet, askelmäärät. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Helenan veljenpoika Tuomas muuttaa omasta halustaan etelän yliopistokaupunkiin. Tuomas tahtoo täyttää vaatimukset ja odotukset. Salaa hän haaveilee omasta perheestä. Etelässä hän myös tutustuu tätiinsä uudella tavalla.

Millaista on elää koko elämänsä sivullisena, toivoa että eräänä päivänä ihmiset eivät kiinnittäisi huomiota eroihin vaan yhtäläisyyksiin? Millaista on kulkea pitkä matka tullakseen siksi, joka tahtoo olla tai joka ehkä jo oli? Tommi Kinnunen kirjoittaa vahvasti toiseudesta ja oman tien löytämisestä, halusta tulla isäksi sekä taidosta olla äiti.”

Lopotti on itsenäinen jatko-osa Neljäntienristeykselle ja siinä missä Neljäntienristeys on sukuromaani, niin Lopotissa päähenkilöinä ovat pienenä sokeutunut Helena ja hänen veljenpoikansa Tuomas.

Helenan isä Onni päättää, että Helenan on opittava toimimaan itsenäisesti ja Helena lähetetään sokeainkouluun Helsinkiin. Onnin tekemä päätös samoin kuin kouluaikaiset kokemukset jättävät Helenaan hylätyksi tulemisen ja arvottomuuden tunteet, jotka eristävät Helenan lähes täysin lapsuudenperheestään. Aikuisena Helena opiskelee pianonvirittäjäksi ja löytää aviopuolison, mutta lapsettomuus langettaa ikävän varjon avioliiton ylle. Helena joutuu ottamaan vastaan puolison, Karin, pettymyksen ja vihan tunteet ja lopulta pari päätyy eroon, josta puolestaan alkaa Helenan alamäki.

Helenan veljenpoika Tuomas taas huomaa teini-ikäisenä olevansa homo ja päättää hakea opiskelemaan etelään. Etelässä Tuomaksella on tilaa tutkia itseään samoin kuin ympäröivää maailmaa ja lopulta Tuomas löytää rinnalleen Oskun. Tuomasta jännittää miten perhe suhtautuu tietoon, mutta Osku toivotetaan lämpimästi tervetulleeksi sukuun ja Tuomas saa kuulla isoisänsä Onnin tarinan. Elämä onkin muuten mallillaan, on hyvä työpaikka pankissa ja kumppani, mutta lapsi täydentäisi onnen.

Pidin hurjasti Neljäntienristeyksestä, itse tarinasta ja kauniista kielestä, mutta Lopottiin en pääse sisälle, vaikka pidän kerrontaa edelleen samalla tavalla kauniina. Neljäntienristeys kosketti traagisuudellaan ja sitä samaa on ehkä yritetty hakea tässäkin, mutta siinä missä Onni on lempeä ja Maria itsenäinen tahtonainen, niin Helena ja Tuomas jäävät latteiksi, mitään suurempia tunteita herättämättömiksi ja itse tarina liian mustavalkoiseksi vastakkainasetteluksi ”erilaiset vastaan normaalit”. Molempien kirjojen kautta voi kuitenkin peilata yhteiskunnassa tapahtunutta asenteiden muutosta ja tämä jäi Lopotin anniksi.

Jälkisanat:

Lopotti on valittu vuoden 2016 Finlandia-ehdokkaaksi ja saman vuoden joulukuussa vammaisjärjestö Kynnys ry myönsi romaanille kunniamaininnan. Kirja on varsin ansiokas, vaikka minä en tälle lämmennytkään.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

torstai 3. tammikuuta 2019

1793

Natt och Dag, Niklas (2018): 1793. Suom. Kari Koski. WSOY. E-kirja, vastaa painettuna 402 s.

”Rujonkaunis romaani 1700-luvun lopun Tukholman pimeästä puolesta. Kuningas Kustaa III on ollut jo vuoden poissa päiviltä ja Ruotsi on paroni Reuterholmin rautaisessa otteessa. Ranskan vallankumouksen aallot lyövät pohjoiseenkin rantaan, jonne laivat tuovat myös huumaavaa uutuusjuomaa, kahvia. Sodassa vammautuneet miehet toimivat epävirallisina siveyspoliiseina kaupungissa, jossa prostituutio, rikollisuus ja väkivalta rehottavat.

Ruotsinsalmen taistelussa vasemman kätensä kyynärpäästä alaspäin menettänyt Mickel Cardell on yksi siveyttä valvovista. Palkkansa viinassa nauttiva Cardell hälytetään katsomaan ruumista, joka on vailla raajoja, silmiä ja kieltä. Murhaa selvittämään tarvitaan vielä keuhkotaudin riivaama lainoppinut Cecil Winge. Henkirikos yhdistää säädyt ja sukupuolet, ja kaksi resuista tutkijaa, joiden aseena on Wingen äly ja Cardellin puinen käsiproteesi, verraton ase kapakkatappeluissa.”

Eletään vuotta 1793 ja Tukholmassa vallitsee vahvimman laki. Siveyspoliisissa työskentelevä raakki Mickel (Jean Michael) Cardell on hukuttamassa ikäviä muistojaan krouvissa, kun hänet haetaan nostamaan Fatburenissa kelluva ruumis. Vainaja on kokenut väkivaltaisen lopun ja torsoa katsoessaan Mickel miettii, että kuoleman on täytynyt olla hirvittävä helpotus.

Merkillistä murhaa tutkimaan pyydetään asianajaja Cecil Winge, joka puolestaan toivoo Mickelin apua. Kaksikon hitaasti etenevät tutkimukset saavat yllättäen vauhtia, kun poliisiasemalle tuodaan ratkaisevan vihjeen sisältävä paketti. Miesten Karl Johaniksi nimeämä tunnistamaton ruumis ei ollutkaan menettänyt järkeään, vaan hänellä on ollut toimissaan tarkoitus, päämäärä, jonka hän on kaiken kokemansa kauheuden keskellä pitänyt kirkkaana mielessään. Vihje johdattaa Wingen ja Cardellin tekijän jäljille ja lopulta motiiviksi paljastuu yksi maailmankaikkeuden vanhimmista liikkeellepanevista voimista.

Dekkaristi Jens Lapidus kuvaa tarinaa vaikuttavaksi, koskettavaksi ja jännittäväksi. Kriminologian professori ja dekkaristi Leif G. W. Persson puolestaan toteaa, että romaani on erittäin hyvin kirjoitettu ja aihetta kuvataan taitavasti. Itse olen molempien herrojen kanssa täysin samaa mieltä, tämä historiallinen rikosromaani on puhdasta rautaa!

Kerronta etenee mukavan sujuvasti ja kuvailun avulla näin itseni kulkemassa Mickelin ja Wingen varjona pitkin Tukholman katuja. Nautin lukemisesta ja aivan erityisesti pidin kirjan rakenteesta. Kirjailija on hienosti ujuttanut tarinan keskelle niin kuolemaan johtaneet tapahtumat kuin uusia mielenkiintoisia henkilöitäkin, joten juoni vain parani edetessään ja kirja piti otteessaan aivan viimeisille sivuille asti. Kannet suljettuani jäin miettimään, että mikä tässä romaanissa on jotenkin erilaista moniin muihin rikosromaaneihin verrattuna ja minusta tämän erottaa muista se, että tarinassa paneudutaan aikakauteen ja henkilöihin, itse murha ja murhatutkimukset ovat vähän toissijaisia. Toivoisinkin saavani lukea enemmänkin tämän kaltaisia dekkareita ja onneksi kirjailijalla taitaa olla jo jotakin uutta työn alla.

Jälkisanat:

Ruotsin dekkariakatemia on palkinnut romaanin vuoden 2017 parhaana esikoisteoksena ja kirja on totisesti palkintonsa ansainnut.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua.

tiistai 1. tammikuuta 2019

Uusi lukuvuosi 2019

Vuosi 2018 oli isojen muutosten vuosi ja blogin kirjoittaminen jäi uusien tuulien jalkoihin. Lukeminen ei jäänyt, mutta sen enempää aikaa kuin energiakaan ei tuntunut enää jäävän kirjoittamiselle. Olen edelleen vähän yllättynyt siitä, kuinka paljon etenkin asuinpaikan täydellinen muutos sekä karvaisten kavereiden tulo vaikutti elämään. Olisin enemminkin odottanut työpaikan vaihdoksen olleen se kuormittavin asia, mutta se menikin kohtuullisen kivuttomasti.

En tee lupauksia tulevalle vuodelle 2019, mutta kaivan kirjapäiväkirjani naftaliinista ja toivon saavani kirjoitettua ainakin muutaman rivin lukemistani kirjoista. Tupunoiden kanssa tosin edelleen harjoitellaan yhteiseloa ja työtehtävissäkin tulee iso muutos heti alkuvuodesta, mutta jos nyt olisin saanut sellaisen perusarjen toimimaan ja elämä löytänyt rytminsä. Vanhasta elämästä tosin kaipaan työmatkoja, jolloin sain vain keskittyä lukemaan. Nykyinen työmatka koostuu useammasta vajaan vartin pätkästä, mutta ehkäpä tähänkin tulee muutos. Minulla on sellainen kutina, että loppukeväästä 2018 alkanut puhuri ei ole vielä saanut päätöstään, mutta onneksi elämässä on jotain pysyvääkin: kirjat ja lukeminen, joten toivotan niin itselleni kuin kaikille muillekin hyvää lukuvuotta 2019!