Koonti luetuista kirjoista

keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Kaikki se valo jota emme näe

Doerr, Anthony (2015): Kaikki se valo jota emme näe. Suom. Hanna Tarkka. WSOY. E-kirja, vastaa painettuna 544 s.

”Suuri lukuromaani sodasta, rakkaudesta ja radioaalloista sekä mittaamattoman arvokkaasta jalokivestä, joka määrää kahden erikoisen lapsen kohtalon.

Saksalainen Werner asuu orpokodissa ja kuuntelee öisin ranskankielisiä radiolähetyksiä. Sokea Marie-Laure elää isänsä, Pariisin luonnontieteellisen museon lukkosepän, kanssa. Sota syttyy. Werner sijoitetaan radiolähetyksiä vakoilevaan SS-yksikköön, ja Marie-Laure pakenee Bretagneen, Saint-Malon kaupunkiin. Mukanaan hänellä on salaperäinen, mahdollisesti kirottu, jalokivi, Vuosi vuodelta Wernerin ja Marie-Lauren polut lähenevät toisiaan. Mitä tapahtuu kun heidän tiensä viimein risteävät?”

Sokea Marie-Laure LeBlanc asuu Pariisissa luonnonhistoriallisen museon päälukkoseppänä työskentelevän isänsä, Daniel LeBlancin, kanssa. Marie-Lauren päivät kuluvat lukien sekä tutkien museon aarteita, joista kallisarvoisin on timantti nimeltään Liekkien meri. Tämän kyyhkysenmunan kokoisen jalokiven kerrotaan olevan kirottu. Timantin omistaja eläisi ikuisesti, mutta niin kauan kun hän pitää kiven itsellään, kaikille niille joita hän rakastaa koituu onnettomuuksia onnettomuuksien perään. Kirousta ei voi kuitenkaan syyttää toisen maailmansodan sodan syttymisestä, jolloin Marie-Lauren on paettava isänsä kanssa Bretagneen, Saint-Malon kaupunkiin. Mukanaan heillä on Liekkien meri, jonka myös saksalaiset haluaisivat kovasti kokoelmiinsa.

Werner Pfenning puolestaan on lastenkodissa asuva saksalaispoika, joka on erityisen lahjakas tekniikassa. Werner oppiikin taitavaksi radioiden korjaajaksi ja tämä avaa orvolle pojalle arjalaisen eliittikoulun oven. Koulussa Wernerin poikkeukselliset kyvyt huomataan ja toisen maailmansodan sytyttyä Wernerin tehtävänä on etsiä ja tuhota niin vihollisen kuin vastarintaliikkeenkin salaisia radiolähettimiä. Sodan loppupuolella myös Werner päätyy Saint-Maloon, jolloin 18-vuotiaan Wernerin ja 16-vuotiaan Marie-Lauren elämänpolut hetkeksi risteävät.

Tarina kulkee kahdessa eri aikatasossa ja vuodessa 1944 eletään nykyhetkeä, mutta vuodesta 1934 alkaen keritään auki Wernerin ja Marie-Lauren elämää sekä niitä tapahtumia, jotka tulevat johtamaan heidän kahden kohtaamiseen. Ensimmäisellä lukukerralla useampi vuosi sitten olisin kuvaillut tarinaa juonivetoiseksi, timantin ympärille rakennetuksi kertomukseksi, mutta nyt toisella lukukerralla romaani avautui tyystin eri tavalla.

Tarinassa on kyllä juoni, mutta enemminkin romaani kuvaa kahden lapsen varttumista nuoriksi toisen maailmansodan keskellä. Kirjailija kuvailee hienosti sitä, miten sokea Marie-Laure hahmottaa maailman ja miten empaattinen Werner edustaa ylivertaista rotua ainoastaan ulkonäöltään, ei niinkään arvoiltaan. Kerronta onkin kauniin soljuvaa ja hyvin huolellista, esimerkiksi Marie-Laure ei kertaakaan näe mitään, vaan hän kuulee, maistaa tai tuntee. Kuvailisinkin kirjaa nyt laadukkaaksi lukuromaaniksi, koska tämä tummasävyinen tarina enemmän kosketti kuin viihdytti siitä huolimatta, että mukana on koko ajan pieni kipinä toivoa.

Jälkisanat:

Pulizerin vuonna 2015 voittanut Kaikki se valo jota emme näe on julkaistu 2014 ja kirjailijan kotisivujen mukaan hän ei ole julkaissut mitään tämän jälkeen. Tämä oli minulle vähän yllätys, mutta toisaalta Olli Jalonenkin taisi kypsytellä Taivaanpalloa 30 vuotta.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.  

Ei kommentteja: