lauantai 27. huhtikuuta 2019

Au pair

Rous, Emma (2019): Au pair. Suom. Sisko Ylimartimo. Minerva. E-kirja, vastaa painettuna 383 s.

”Emma Rousin esikoisteos on täydellinen läpimurto, joka on saanut kansainväliset kustantamot kilpailemaan suurilla summilla julkaisuoikeuksista. Au pair on tiheäjuoninen mysteeri synkistä perhesalaisuuksista. Arvoitus, joka pitää hellittämättä otteessaan yllättävään loppuratkaisuun saakka.

Samana päivänä, kun kaksoset Seraphine ja Danny Mayes syntyvät, heidän äitinsä heittäytyy kuolemaansa talon takaiselta kalliojyrkänteeltä ja kaksosten isoveljeä hoitanut au pair, Laura, katoaa. Kyläläisten keskuuteen jäävät elämään huhut mustakaapuisista hahmoista, vaihdokkaista ja varastetusta lapsesta. 25 vuotta myöhemmin Seraphine käy veljineen läpi tapaturmaisesti kuolleen isänsä jäämistöä, kun heidän käsiinsä osuu kaksosten syntymän päivänä otettu valokuva. Kuvassa poseeraavat onnellisen näköiset vanhemmat, isoveli Edwin - ja vain yksi vauva. Seraphine ei pääse irti epäilyksestä, etteivät hän ja Danny todellisuudessa olekaan kaksosia, ettei hän itse olekaan se, joka on luullut olevansa, ja että heidän äitinsä kuolemaan liittyy enemmän, kuin mitä hänelle on kerrottu. Kuka on kuvassa oleva lapsi, ja mitä talossa tuona yönä tapahtui? Vain yksi henkilö tietää vastaukset, ja Seraphine on päättänyt löytää hänet.”

Ensimmäinen Summerbourne joutui rahavaikeuksiin ja huijasi kylmästi kyläläisiä palkanmaksussa. Huhutaan, että kostoksi tästä haltiat veivät Summerbournen kaksosista toisen, eikä sen jälkeen kukaan ensimmäisen Summerbournen jälkeläisistä ole saanut pitää kaksosistaan molempia. Kyläläiset puhuvatkin, etteivät Seraphine ja Danny Mayes voi olla kaksospari, ainakin toisen on oltava vaihdokas. Onko todella niin, että Ruth Mayes on heti lasten syntymän jälkeen tehnyt vaihtokaupan, jonka hintana on ollut hänen elämänsä? Seraphinen isänsä jäämistöstä löytämä valokuva vahvistaa, että hänen ja Dannyn syntymäpäivään liittyy jotakin hyvin outoa ja ainoa joka voi valottaa tuon päivän tapahtumia, on hänen isoveljeään Edwiniä hoitanut au pair Laura Silveira. Lauran löytäminen ei ole vaikeaa, mutta Seraphine saa huomata, että häntä yritetään kaikin keinon estää tutkimasta vanhoja asioita yhtään enempää.

Perhesalaisuudet ovat kiehtovaa luettavaa ja Emma Rous on luonut vetävän tarinan. Sukupolvia toisensa jälkeen vainoava kirous, toisen synnytyksensä jälkeen itsemurhan tehnyt äiti sekä isoäiti, joka sulkeutuu kuin simpukka tyttärensä kuolinpäivän tapahtumista. Koukuttavaa? Kyllä. Juoni kulkee mukavasti eteenpäin ja aikatason vaihdokset Seraphine Mayesin nykyisyydestä Laura Silveiran 25 vuoden takaiseen menneisyyteen ovat sen verran sujuvia, ettei aikahyppyihin nykyisyyden ja menneisyyden välillä kiinnitä huomiota. Loppuratkaisu tosin osoittautuu varsin monimutkaiseksi vyyhdeksi, mutta sen hienoisella yliampuvuudella ei kuitenkaan ollut vaikutusta lukukokemukseen. Oli mukavaa vaihtelua uppoutua jännäriin, jossa murhan sijasta selvitelläänkin syntyperää ja totuus osoittautuu tarua ihmeellisemmäksi.

Jälkisanat:

Emma Rous on ennen kirjailijaksi ryhtymistään työskennellyt 18 vuotta pieneläinlääkärinä, mutta nykyään hän on täyspäiväinen kirjailija ja työn alla on jo toinen kirja.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 32. Kirjan nimessä on ammatti.

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Jumalan huone

Kärki, Katja (2019): Jumalan huone. Bazar. E-kirja, vastaa painettuna 461 s.

”Hyvästi koko perkeleen suku! Elsa on päättänyt lähteä kodistaan ja omistaa koko elämänsä synnin tekemiselle. On lähdettävä, sillä ahdasmielisen suvun mielestä Elsa on aivan liikaa kaikkea. Pinkkiä siilitukkaa ei saa survottua siihen muottiin, johon nuoren naisen pitäisi mahtua. Hyvästi isä ja äiti, hyvästi pikkusisko ja etuoikeutetut veljet! Elsa maksaa kuskille setelillä ja istuu tyhjälle ikkunapaikalle bussin keskiosaan. Katja Kärjen Jumalan huone kertoo kolmen naisen kautta pohjoiskarjalaisen Martikaisen suvun tarinan 1930-luvulta nykyaikaan. Suvun kaapeissa piilotellaan rumia luurankoja, tekoja, joita ei voi antaa anteeksi ja joista ei puhuta, mutta jotka koko ajan äänettömästi huutavat olemassaoloaan piinatessaan jokaisen mieltä. Kärjen monisärmäisessä esikoisteoksessa kuuluu vahvan ja vivahteikkaan kertojan ääni, joka herättää pohtimaan naiseutta, menneiden sukupolvien selviytymistä ja anteeksiantoa.”

Aili, Marian täti ja Elsan isotäti, on syvästi uskonnollinen, mutta 1920-luvun alussa syntynyt Aili on löytänyt Jumalansa vasta sellaisten kokemusten jälkeen, jotka ovat jättäneet häneen elinikäiset arvet. Ailille usko ja uskonnollinen yhteisö merkitseekin lämmintä syliä ja turvaa, kun taas hänen vuonna 1960 syntyneellä sisarentyttärellään Marialla on epäilyksiä. Maria hyvin varovaisesti tutkii suhdettaan uskoon ja kypsyttelee ratkaisujaan pitkään. Marian sisarentytär, vuonna 1985 syntynyt Elsa puolestaan luopuu uskostaan rytinällä ja hyvin päättäväisesti tekee kaikki mahdolliset tietämänsä synnit.

Tarina ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen, vaan sisältää monenlaisia tasoja käsittelemättömine asioineen ja salaisuuksineen. Jotkin ei kestä yhtään päivänvaloa ja toisista taas vaietaan ilmeisesti siksi, ettei nukkuvaa karhua haluta herättää. Sinänsä vaikenemisella ei ole mitään tekemistä lestadiolaisuuden kanssa, koska monista näistä asioista vaikenisi niin ateisti kuin tavan evankelisluterilainenkin. Romaania onkin nostettu esille vahvasti lestadiolaisuutta käsittelevänä teoksena, mutta minusta lestadiolaisuus toimii taustalla vain peilinä Marian ja Elsan etsiessä omaa tietään.

Maria on syntynyt vuosikymmenenä, jolloin rintaliiviroviot roihusivat, mutta naisen yhteiskunnallinen asema oli edelleen miehelle alisteinen. Kiltiksi tytöksi kasvatettu Maria alkaakin kyseenalaistamaan oppeja vasta myöhemmin oltuaan työelämässä ja elettyään itsenäisen naisen elämää. Elsa taas ei voi ymmärtää, miten hänelle ei sallita samoja asioita kuin muille samanikäisille tytöille ja siinä missä Maria pohdiskelee itsekseen, niin Elsa ei Marian tavoin nöyristele, vaan antaa myrskyvaroituksia ja lopulta katkaisee siteet kertaheitolla.

Romaani on kuitenkin hyvin erilainen mitä ennakkoon lukemani perusteella odotin. En kuitenkaan pahastunut uskontoon liittyvien voimakkaiden näkemyserojen ja pitkien keskustelujen puuttumisesta, koska minusta tarinan hienous piilee siinä, miten ihminen vain alkaa kasvamaan erilleen, miten oma ajattelu ottaa vallan. Kaikenlaiset uskonkeskustelut olisivat tuoneet tarinaan aggressiivisuutta, jolloin Mariasta ja Elsasta olisi tullut uhreja eikä suinkaan ihmisiä, jotka ovat tehneet itsenäisen päätöksen. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että Elsan viettämä rock’n’ roll -elämä olisi voinut jäädä vähemmälle huomiolle, mutta ehkä tällainen käytös on luonnollinen vastareaktio sille, ettei ole saanut kokea asioita ikätovereidensa lailla. Kyllä, pidin kovasti ja pääsiäisen pyhät vierähtivät nopeasti kirjan parissa.

Jälkisanat:

Löytämäni haastattelun mukaan kirjailija on kirjoittamassa kahta uutta romaania. Toinen käsittelee nuorisopsykiatrista laitosta ja toinen ekoyhteisöä.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Pystyyn, kuolleet!

Vargas, Fred (2019): Pystyyn, kuolleet! Suom. Marja Luoma. Gummerus. E-kirja, vastaa painettuna 299 s.

”Mitä odotit? kysyi Mathias. Ruumistako? Luulitko tosiaan, että siellä on ruumis?”

Rakastettu Kolme evankelistaa -sarja alkaa! Entisen oopperalaulajan Sophia Simeonidiksen pihalle on yhdessä yössä kasvanut täysikokoinen pyökki. Ränsistyneessä naapuritalossa kolme evankelistaa - boheemit historiantutkijat Mathias, Marc ja Lucien - eivät epäröi, kun vanha laulajatar pyytää heiltä apua puun arvoituksen ratkaisemiseen. Evankelistat tarttuvat lapioon, mutta tarjolla on vastausten sijasta vain lisää arvoituksia.

Kun evankelistojen rauhallisessa pariisilaiskorttelissa tapahtuu julma rikos, tunnelma sähköistyy. Tarvitaan ullakkokamarissa asuvan ukko Vandooslerin, entisen poliisin, apua ja evankelistojen omaperäisiä tutkimusmenetelmiä ennen kuin päästään neljä ihmistä murhanneen rikollisen jäljille.

Kivi johdattaa keskiaikatutkija Marc Vandooslerin vuokrattavana olevan viisikerroksisen talorähjän eteen. Vuokrasta selvitäkseen työttömän ja rahattoman Marcin olisi kuitenkin löydettävä muita yhtä kurjassa tilanteessa olevia ja Marc ottaa yhteyttä esihistoriantutkija Mathias Delamarreen. Mathias on heti kimpassa, mutta vielä tarvitaan kolmas ja Mathias ehdottaa ensimmäisen maailmansodan tutkijaa Lucien Devernoista. Marc ei innostu nykyajantutkijasta, mutta synkässä tilanteessa ei voi halkoa hiuksia ja rue Chaslelle muuttaa kolme 35-vuotiasta tutkijaa sekä Marcin eno, virkaheitto poliisi Armand Vandoosler.

Armand Vandoosler onkin sutki mies, joka huvittaa itseään kutsumalla Marcia Pyhäksi Markukseksi, Mathiasta Pyhäksi Matteukseksi ja Lucienia Pyhäksi Luukakseksi. Armandin kolme evankelistaa pääsevät kaivuuhommiin, kun naapurissa asuva Sophia Relivaux pyytää miehiä kaivamaan kuopan. Uransa lyyrisena sopraanona tehnyttä Sophiaa hämmentää miksi hänen puutarhaansa on hieman aiemmin ilmestynyt pyökki, eikä hän pääse siitä ajatuksesta eroon, että puun alle on istutettaessa kätketty jotakin. Puun alta ei kuitenkaan löydy mitään ja kaikki huokaisevat helpotuksesta, mutta saavutettu rauha on vain väliaikaista. Kuusitoista päivää myöhemmin miehet saavat tiedon katoamistapauksesta ja Armand Vandooslerin johdolla evankelistat uppoavat rikostutkimuksen maailmaan.

Ensimmäisenä täytyy todeta, että vuonna 1995 ilmestynyt dekkari on kestänyt hienosti aikaa ja tämä johtuu puhtaasti siitä, että rikoksia ratkaistaan Adamsberg-sarjasta tuttuun tapaan älyn, ei teknologian avulla. Kerronta sisältää Vargasille ominaiseen tapaan paljon dialogia ja koska kaikki perustuu ajattelulle, niin yksinään merkityksettömiltä tuntuvista tapaamisista ja tapahtumista alkaa kuin varkain muodostua kokonaiskuva, joka paljastuu lukijalle vasta lopussa. Tämän takia tämäkin dekkari on hidastempoinen, mutta sen jännite syntyy mielenkiintoisista henkilöistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Adamsbergin lailla myös evankelistat ovat omintakeisia ja heidän sanailunsa nokkelaa ja piikittelevääkin, mutta silti harmitonta ja loukkaamatonta. Tuttua Vargasta enkä väsy ihailemaan sitä, miten dekkaristi rakentaa tarinan näin eleettömästi. Ei brutaalia murhaa, ei näyttävää tutkintaa tai ajojahtia, ainoastaan kolme evankelistaa, yksi entinen poliisi ja heidän hoksottimensa.

Jälkisanat:

Pystyyn, kuolleet! on Kolme evankelistaa -sarjan ensimmäinen osa ja se on ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 2002. Aiemmin suomentamaton toinen osa Muistoksi käynnistäsi ilmestyy nyt kesäkuussa.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Nopeasti piirretyt pilvet

Nivukoski, Paula (2019): Nopeasti piirretyt pilvet. Otava E-kirja, vastaa painettuna 334 s.

”Vahvatunnelmainen esikoisteos sinnikkäästä 1920-luvun pohjalaisnaisesta, jota elämä taivuttaa muttei murra. Isälle annettu lupaus joutuu koetukselle, kun aviomies pakenee merten taa. Kun Liisa menee naimisiin Kallen kanssa, edessä siintävät onnelliset vuodet täynnä hellyyttä. Mutta avioliitto onkin rahapussin nyörien kiristämistä, laskiämpärin tyhjentämistä ja valittava vanha äiti tuvan nurkassa. Kalle lähtee paremman elämän perässä Amerikkaan, ja Liisa jää lastensa kanssa Isoonkyröön. Häntä painaa lupaus, jonka hän antoi isälleen tämän kuolinvuoteella: talo on pidettävä suvussa. Mutta kuinka paljon nuori nainen jaksaa harteillaan kantaa?”

Nopeasti piirretyt pilvet on Paula Nivukosken esikoisromaani, joka kertoo hänen isoäitinsä tarinan 1920-luvun Pohjanmaalla. Liisa Koskiluhta on kolmesta lapsesta keskimmäinen, mutta isoveli Taisto on kuollut ennen Liisan ja sisarensa Sennin syntymää. Anna-äiti ei ole päässyt esikoisensa menetyksestä yli ja tyttäret joutuvat kilpailemaan aaveen kanssa. Taiston voittanutta ei kuitenkaan ole ja etenkin Liisa on äitinsä silmätikku. Tyttöjen onneksi isä suojelee heitä äitinsä pahimmilta moitteilta, mutta isä sairastuu vakavasti ja kuolinvuoteellaan velvoittaa Liisan pitämään talon suvussa. Liisan harteille lankeaa valtava taakka.

Liisalla olisi ottajia, mutta Liisa ihastuu vilkkusilmäiseen Kalleen ja nuoripari ottaa yhdessä tilan hoitoonsa. Huonot satovuodet saavat kuitenkin helpommasta elämästä haaveilevan Kallen lähtemään Amerikkaan ja Liisa jää pitämään tilaa äitinsä ja lastensa kanssa. Senni on lähtenyt jo aiemmin räätälin oppiin, joten Sennistä ei ole apua kuin kesäisin heinänteossa ja yksinäinen Liisa kaipaisi kipeästi ystävää. Elämä onkin yhtä puurtamista ja ikävöintiä, mutta Liisaa ajaa eteenpäin isälleen antama lupaus.

Jussipaita on minun ainoa kosketukseni Pohjanmaahan, mutta toki olen kuullut pohjalaisista luonteenpiirteistä ja romaani tuo esiin jäyhyyden, ylpeyden ja puhumattomuuden. Kirjailijan kerronta sitä vastoin on hyvin runollista ja kuvailevaa, jollain tapaa mahdottoman herkkää ja kohtauksittain etenevää Liisan aina aika ajoin vaipuessa mietteisiinsä. En tempautunut tarinan vietäväksi, mutta se ei johtunut suomen kielen rikkauden ja ilmaisuvoiman osoittavasta kerronnasta vaan enemmänkin siitä, että en yksinkertaisesti päässyt sinuiksi pohjalaisen mielenmaiseman kanssa.

Jälkisanat:

Löytämässäni haastattelussa kirjailija kertoo, että hänellä on työn alla toinen 1920-luvun Pohjanmaalle sijoittuva romaani. Tässä tarinassa liikutaan saaristossa ja kirjailija vihjaa, että siinä on pieniä yhtymäkohtia ensimmäiseen romaaniin.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 29. Kirjassa nähdään unia.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Taikuri ja taskuvaras

Mikama, Anniina (2018): Taikuri ja taskuvaras. WSOY. E-kirja, vastaa painettuna 415 s.

Taikuri ja taskuvaras on trilogian ensimmäinen osa. Tähän mennessä ilmestyneet osat ovat:

1.     Taikuri ja taskuvaras
2.     Huijarin oppipoika

”Vakuutan teille, että teitä vedetään nenästä ihan koko rahan edestä! Taikuri ja taskuvaras aloittaa maagisen trilogian täynnä silmänkääntötemppuja, juonittelua ja jännitystä. Se on tarina, jossa ihmeistä ja unista tulee totta.

Mina asuu kadulla ja varastelee henkensä pitimiksi. Tom on nuori keksijä ja taikuri, jonka Ihmeiden teatteri lumoaa yleisönsä ilta illan jälkeen. Mina ja Tom kohtaavat Helsingissä talvella 1890 ja Mina on pian osa show'ta, jossa mekaaniset koneet heräävät eloon, liikkumaan ja puhumaan. Nuoret huomaavat olevansa toisilleen enemmän kuin ystävät, mutta kummankin menneisyydessä on pahoja, selvittämättömiä asioita. He joutuvat juonittelun pyörteeseen ja ajojahtiin, josta he voivat selviytyä vain rohkeutensa avulla - muutama taikatemppu hihassaan.”

Eletään vuotta 1890 ja 16-vuotias orpotyttö Mina (Vilhelmina) Holm elättää itsensä olosuhteiden pakosta taskuvarkaana. Kaupungilla Mina on monesti pannut merkille tyylikkään nuoren miehen ja tällä kertaa päättää seurata nuorukaista. Miehen poistuttua kellosepänliikkeestä Mina tekee sekunnissa päätöksen varastaa kelloksi luulemansa esine ja matalamielinen päätös osoittautuukin aikamoiseksi onnenkantamoiseksi. Mies, Tom (Thomasz) Alexander, etsii Minan käsiinsä saadakseen laitteensa takaisin ja tarjoaa samalla Minalle työtä ottoisänsä, äkkiväärän professorin Wiktor Worowskin apulaisena.

Mina on haltioissaan taikurina työskentelevän Tomin kotiinsa rakentamasta Ihmeiden teatterista ja esityksiin kuuluvista elävistä kojeista. Professorin lisäksi Mina alkaa avustamaan myös Tomia ja eräänä esitysiltana näkee yleisön joukossa henkilön, jonka kanssa hänen edesmennyt isänsä on keskustellut ennen kuolemaansa. Mina on lukemattomia kertoja pohtinut mitä hänen isälleen tapahtui, joten Mina ei voi olla tarttumatta tähän johtolankaan. Mina ei kuitenkaan osaa arvata miten tapahtumat tulevat etenemään ja minkälaiseen vaaraan hän saattaa itsensä lisäksi Tomin.

Tämä yläkouluikäisille suunnattu Anniina Mikaman esikoisromaani on palkittu vuoden 2019 Topelius-palkinnolla ja palkintolautakunta kiittelee romaanin steampunk-henkeä, sekä taitavaa menneen ja tulevaisuuden yhdistelyä. Olen palkintolautakunnan kanssa täysin samaa mieltä ja uppouduinkin viehättävään tarinaan, jossa Tomin vilpittömänä tarkoituksena on tuottaa taikuudella ihmisille iloa. Toki mukana on myös romantiikkaa ja jännitystä, mutta ei luonnollisestikaan ihan niin monitahoisena kuin aikuisten romaaneissa. Aikuisen lukijan onkin hyvä pitää mielessä kohderyhmän ikähaarukka ja erityisesti ihailen sitä, miten kirjailija on pysynyt lasten ja aikuisten kirjojen välimaastossa. Tarina ei ole liian tummasävyinen tai monisyinen olematta kuitenkaan lapsellinen, joten Taikuri ja taskuvaras on mukavaa luettavaa aikuisellekin.

Jälkisanat:

Tarina taikurista ja teatterista on kivan erilainen ja kustantajan sivuilta selviääkin, että kirjailija on ollut vuosia mukana harrastelijateatterissa. Tämä näkyy tarinassa ja lukija pääsee Minan mukana kurkkaamaan kulisseihin.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Varjon sisar

Riley, Lucinda (2019): Varjon sisar. Suom. Hilkka Pekkanen. Bazar. E-kirja, vastaa painettuna 733 s.

Varjon sisar on D'Aplièsen sisaruksista kertovan seitsenosaisen kirjasarjan kolmas osa. Tähän mennessä suomennetut ovat:

3. Varjon sisar

”Tähti D'Apliese on tottunut tiiviiseen yhteiseloonsa sanavalmiin CeCe-sisarensa kanssa. Kasvatti-isän kuoltua Tähti huomaa kaipaavansa itsenäisyyttä. Ero sisaresta tuntuu mahdottomalta, mutta lopulta Tähti päättää aloittaa oman syntyperänsä selvittämisen. Omalaatuisen Papa Saltin jättämä vihje vie hänet vanhan lontoolaisen kirjakaupan ovelle. Tähti kerää kaiken rohkeutensa, avaa oven, ja jossain kaupan sisällä kilisee pieni kello. Vuonna 1909 Englannin Järviseudulla itsenäinen ja itsepäinen Flora MacNichol vannoo, ettei koskaan menisi naimisiin. Hän asuu onnellisena kodissaan maineikkaan Beatrix Potterin naapurissa. Kohtalon oikku heittää Floran kuitenkin Lontooseen kuningas Edward VII:n hovin seurapiirien helmoihin, jonka petollisiin pauloihin Flora on vaarassa kompastua.

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -romaani aloitti huikean kirjasarjan, jonka jokaisessa osassa seurataan yhden sisaren tarinaa. Varjon sisaressa vanhan kirjakaupan pölyiset niteet johdattavat ujon ja hiljaisen Tähden sata vuotta aiemmin eläneen Floran uskomattomiin vaiheisiin ja itsensä löytämisen tielle. Tähden on vihdoin aika loistaa, astua varjoista valoon.”

Lähes saman ikäisen sisarensa CeCen (Celaeno) varjossa kasvanut Tähti (Asterope) kokee sisarensa liian hallitsevaksi ja alkaa kaivata omaa tilaa. Tunteen siivittämänä Tähti päättää avata Papa Saltin hänelle jättämän kirjeen, jossa Papa Salt pahoittelee vähiä vihjeitä ja ainoat johtolangat ovatkin Lontoossa sijaitsevan Arthur Morstonin kirjakaupan käyntikortti, Flora MacNicholin nimi sekä pieni, taidokkaasti valmistettu onykspantteri. Kirjeen luettuaan Tähti kuitenkin päättää ettei ole vielä valmis etsimään juuriaan, mutta tarpeeksi monta kertaa Arthur Morstonin kirjakaupan ohitettuaan, Tähden on astuttava sisään.  

Kirjankaupan nykyinen omistaja Orlando Forbes paljastaa Tähdelle olevansa sukua Flora MacNicholille ja varmistuttuaan Tähden vilpittömistä aikeista, hän yhdessä veljensä Mousen kanssa pikkuhiljaa avaa Tähdelle suvun vaiheita. Tähdelle selviää, että Flora MacNichol on elänyt hyvin epätavallisen elämän, jota on aina varjostanut jokin salaisuus. Tutustuminen Forbeseihin aloittaa Tähdessä myös prosessin, jonka seurauksena hän alkaa irrottautua CeCestä. Saadessaan tarpeeksi etäisyyttä sisareensa Tähti ymmärtää mitä Papa Salt tarkoitti armillaariin kaiverruttamallaan lauseella: ”Tammi ja sypressi eivät kasva toistensa varjossa.” CeCe on toiminut Tähden puhemiehenä ja Tähti puolestaan ollut CeCen henkinen tuki, mutta nyt heidän molempien on aika opetella seisomaan omilla jaloillaan.

Olen kuin tuuliviiri tämän kirjasarjan kanssa. Ensimmäisessä osassa ihastuin kirjailijan ideaan seitsemästä sisaresta ja Maian tarina vei minut mukanaan, mutta päätin kuitenkin lukea seuraavat osat englanniksi. Toinen osa, The Storm Sister, osoittautui käsittämättömän hidastempoiseksi ja jaarittelevaksi, joten olin kahden vaiheilla kummalla kielellä luen tämän kolmannen osan vai luenko ollenkaan. Kaipasin kuitenkin helppoa, vähän viihteellisempää lukuromaania ja tähän tarpeeseen Varjon sisar osoittautui oikein onnistuneeksi valinnaksi.

Siinä missä toinen osa oli traagisuudessaankin imelä, kliseinen ja ennalta arvattava, niin tässä kolmannessa osassa on mielenkiintoisia henkilöitä sekä sopivasti käänteitä ja rosoisuutta. Flora MacNicholin elämästä ei suinkaan sukeudu mikään Tuhkimo-tarina ja varsin persoonallinen kirjakauppias Orlando Forbes puolestaan värittää Tähdestä kertovia osuuksia. Menneisyys ja nykyisyys myös vaihtelevat mukavasti, joten tarina on tasapainoinen ja romaanin pituudesta huolimatta jännite säilyy alusta loppuun asti. Odotankin mielenkiinnolla minkälainen lukukokemus on syyskuussa ilmestyvä Helmen sisar, jossa matkataan CeCen mukana Australian takamaille.

Jälkisanat:

Törmäsin internetissä Apu-lehden artikkeliin, jonka mukaan Lucinda Riley ei kirjoita sarjaa itse, vaan hän kertoo tarinan sanelukoneeseen puhtaaksikirjoittajaa varten. Hän ei myöskään koskaan kuuntele saneluitaan uudestaan, joten jäin kyllä miettimään kuinka iso rooli puhtaaksikirjoittajalla mahtaa itseasiassa ollakaan.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Paha kirja

Korkea-aho, Kaj (2015): Paha kirja. Suom. Laura Beck. Otava. E-kirja, vastaa painettuna 317 s.

”Paha pääsee valloilleen yliopistolla, kun opiskelija saa vihiä 1920-luvun kohtalokkaasta käsikirjoituksesta.  Lehtori Mickel Backman yllättyy opiskelijansa kysymyksestä niin, että on hukata konseptinsa. Mistä tämä on kuullut Leander Granlundista, julkaisematta jääneen runokokoelman tekijästä, joka myrkytti hääparin ja osan vieraista mahtihäissä Kustavissa 1920-luvulla ja katosi jäljettömiin? Opiskelija Pasi Maars uskoo opettajansa tietävän Granlundista ja tämän käsikirjoituksen kohtalosta paljon enemmän kuin mitä Backman myöntää. Eikä Maars jätä asiaa kesken. Sillä eiväthän ammoin kadonneet runot voi enää saada aikaan mitään pahaa, vai voivatko?”

Nuori runoilija Leander Granlund kokee tulleensa petetyksi niin kustantajien kuin perheensäkin taholta ja kostaa kokemansa vääryydet karmealla tavalla. Granlund ei kuitenkaan jää vastaamaan teoistaan, vaan hänen kerrotaan hukuttautuneen veljensä hääjuhlan muututtua massamurhaksi. Aikojen saatossa modernistin nimi painuu unholaan, eihän hän saanut julkaistua yhtäkään tekstiä, eikä hänen käsikirjoituksiakaan tiedetä säilyneen. Åbo Akademin kirjallisuuden lehtori Mickel Backman järkyttyykin pahanpäiväisesti, kun opiskelija Pasi Maars haluaa kirjoittaa esseensä Leander Granlundista. Nuorta opiskelijaa kiehtoo kovasti huhu siitä, että Granlund on kirjoittanut pahan kirjan, kirjan jonka lukemisesta joutuu helvettiin.   

Mickel Backman yrittää saada Maarsin perääntymään ja valitsemaan jonkin toisen modernistin, mutta Maars kiinnostuu Granlundista vain sitä enemmän, mitä enemmän Backman ehdottaa muita nimiä. Pahaa aavistamaton Maars ei ymmärrä avanneensa Pandoran lippaan, kun taas Backmania hyytää tietoisuus siitä, minkälainen vaikutus Leander Granlundilla ja hänen kammottavilla runoillaan on ihmismieleen. Maars ei ole suinkaan ainoa opiskelija, joka aikojen saatossa on tehnyt Granlundista tutkimusta ja Backman on itse saanut todistaa, miten kirjailijaan liittyvä pahaenteinen ennustus alkaa toteuttamaan itseään. Backman tosin ei ole varma yrittääkö hän tällä kertaa enemmänkin suojella omaa mainettaan kuin estää vuosikymmenten takaisten tapahtumien toisintoa, mutta sitä ei käy kiistäminen, että Maars on avannut oven pahalle.

Paha kirja on odottanut lukemistaan jo muutaman vuoden ja alku oli niin mukaansa tempaava, että vähän harmittelin miten olin pitkittänyt tällaisen helmen lukemista. Jännitys ei kuitenkaan kantanut alkua pidemmälle, koska tarinassa keskitytään henkilöihin ja heidän ongelmiinsa. Opiskelijoilla on rahahuolia ja opiskelupaineita, kun taas keski-ikäinen lehtori kamppailee syyllisyyden ja ikääntymisen aiheuttamien tunteiden kanssa enkä oikein ymmärtänyt, miten nämä kaikki liittyy toisiinsa tai Leander Granlundiin. Kirjan loppupuolella asiat ja irrallisilta tuntuneet yhteydet alkavat saada selityksiä, mutta jännitystarina ei kuitenkaan enää saanut tuulta alleen. Romaani osoittautuikin hyvin toisenlaiseksi kuin mitä esittelytekstin ja alun perusteella ajattelin, mutta akateemisessa maailmassa sukkuloivalle kirja voi avautua tyystin toisella tavalla.

Jälkisanat:

Romaanille on myönnetty vuoden 2016 Kiitos kirjasta -mitali ja palkintoperusteiden mukaan kirjan voi lukea mukaansa tempaavana outona mysteeritarinana, mutta se sisältää myös pohdiskelevamman filosofisen tason. Filosofisella tässä luultavasti tarkoitetaan sitä, minkälainen vaikutus luetulla tekstillä voi olla ihmiseen. Jos on jollain tapaa otollinen maaperä, niin todellisuudentaju voi pahastikin hämärtyä.

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 19. Et pidä kirjan nimestä. Korvattu 8/2019 Anneli Kannon romaanilla Ihan pähkinöinä.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Pintti

Kinnunen, Tommi (2018): Pintti. WSOY. E-kirja, vastaa painettuna 291 s.

”Tyynelän perhe on kasvanut lasitehtaan varjossa. Jussia - sisarusparven vanhinta - kierrätetään tehtaalla eri tehtävissä. Kun muut kehittyvät taidoissa, kasvaa Jussi vain ikää. Mutta maailman hän näkee yksityiskohtaisemmin ja terävämmin kuin muut. Jussin siskoilla on omat elämänsä ja huolensa. Helmi käy tehtaalla töissä mutta kaipaa takaisin hetkiin, joihin ei voi enää palata. Kiivasluonteisella Raililla taas on Helsingissä menneisyys, jota hän ei tajua edes piilotella. Hänestä maailmassa pärjää, jos vain on tarpeeksi tahtoa.

Kolmenpäivänromaanissaan Tommi Kinnunen kuvaa jäljittelemättömällä tyylillään tehdaskylän pienoismaailmaa, ihmisten kohtaloita ja heidän keskinäisiä suhteitaan sodanjälkeisessä Suomessa.”

Pintti on näennäisesti kolmenpäivänromaani, joka koostuu Tyynelän sisarusten omista näkökulmista kerrotuista muistoista ja takaumista. Kinnusen aiempien romaanien tavoin tässäkin tarinassa käsitellään ihmisiä, jotka jollain tavoin poikkeavat siitä, mitä pidetään normaalina. Jussilla on epilepsian lisäksi jokin autismin kirjoon kuuluva kehityshäiriö, koska Jussi kokee värit ja muodot hyvin vahvasti. Raili taas on pakollinen musta lammas, joka kätkee haavoittuvuutensa uhmakkuuteen. Arkinen ja vähän inhorealistinenkin Helmi yrittää vain pärjätä. Kaikilla kolmella on omat ristinsä kannettavinaan, mutta onneksi vähä-älyiseksi haukuttu Jussi ei oikein ymmärrä pilkkaa ja kiusantekoa, vaikka Railiin ja Helmiin se sattuukin.

Tyynelät ovat kuitenkin täysin sivuosassa ja kirjoitankin esittelytekstin uusiksi: ”Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti lasitehtaan toimintaa sotien jälkeen. Kappaleissa käsitellään hyvin kattavasti tehdasalue rakennuksineen, tuotantomenetelmät, tehtaan hierarkia sekä tehtaan kantama sosiaalinen vastuu. Sosiaalista vastuuta avataan hieman enemmän Tyynelän perheen kautta, jossa sisaret Helmi ja Raili Tyynelä huolehtivat neurologisia sairauksia sairastavasta isoveljestään, Jussi Tyynelästä. Tehdas kuitenkin kokee yhteiskunnalliseksi velvollisuudekseen työllistää kaikki työikäiset kyläläiset, joten Jussi Tyynelällekin on aina katsottu hänelle sopivia tehtäviä.”

Ilman Tyynelöitä Pintti olisi puhtaasti lasitehtaan historiikki ja tämä johtaa siihen, että minusta kirjasta puuttuu kunnollinen tarina. Tarinan puuttuessa puuttuu myös jännite, eikä kaunis kieli hienoine kielikuvineen riittänyt pitämään mielenkiintoa yllä. Yksityiskohtaiset ja pitkät kuvaukset tehdasmiljööstä sekä tehtaan toiminnasta teki sen, että en enää kokenut lukevani romaania. Ajattelin kuitenkin, että lopussa voi vielä paljastua jotain koskettavaa, mutta keskittymisen herpaannuttua nämä muutamat paljastukset eivät oikein tuntuneet miltään. Lasitehdas aiheena on selvästi kiehtonut kirjailijaa ja hän on varmasti tehnyt valtavan määrän taustatyötä, mutta nyt minusta lipsahti liiaksi tietokirjan puolelle.

Jälkisanat:

Kirjailijan jokaisessa kirjassa on kantavana teemana erilaisuus ja kaikissa romaanissa on jollain tapaa sama klangi. Olisikin mukava lukea kirjailijalta seuraavaksi romaani, jossa yhdelläkään henkilöllä ei ole mitään erityisyyksiä.